Kuluvan talven tai alkukevään aikana tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun Suojelupoliisi (Supo) sai Saksan tiedustelupalvelun (BND, Bundesnachrichtendienst) edustajalta listan henkilöistä, jotka olivat toimineet yhteistyössä entisen Itä-Saksan turvallisuuspalvelun (MfS,Ministerium für Staasicherheit), ”Stasin” kanssa.  Noin 20 nimen listan historia tuli julkisuuteen syksyllä 2002, kun Supon päällikkönä 1978-1990 toiminut Seppo Tiitinen antoi asiasta tietoja Aamulehdelle syyskuussa ja sitten Helsingin Sanomille marraskuussa. Tiitinen oli tosin tammikuussa 2001 antanut Helsingin Sanomille haastattelun, jossa hän vahvisti, että Supolla oli vuoden 1990 alussa tiedossa, että 20-30 suomalaista oli yhteistyössä Stasin kanssa Itä-Saksan romahtaessa. Hän ei osannut sanoa, kuinka moni teki yhteistyötä värvättynä, eli kirjallisen sopimuksen perusteella. Tiitisen mukaan kirjallinen sitoumus oli kuitenkin ollut usein käytäntö. Tiitinen on oletettavasti tammikuussa 2001 kokenut tarvetta esiintyä asiassa julkisuudessa, kun hän on saanut tietoja kesällä 2000 virallisesti Suomeen ja Supolle toimitetuista Stasin ulkomaanvakoilun henkilörekistereistä eli ns. Rosenholz-kortistoista. 

Suomen Keskusta julkisti tänään Viisi tavoitetta Suomelle 2025 - Keskustan strategiset hallitusohjelmatavoitteet. On selvää, että tasavallassa tarvitaan käänne näivettymiskierteen päättämiseksi. On tarpeetonta etsiä syyllisiä, mutta demokratiassa tarvitaan vaihtoehtoja. Keskustan tavoite käsitykseni mukaan on luoda vaihtoehto taloudellisen ja yhteiskunnallisen muutoksen aikaasaamiseksi.

Bosnian sodassa 1992-1995 menetti henkensä 230 000 entisen Jugoslavian kansalaista, bosniakkia, kroatia ja serbiä. Lisäksi pari miljoonaa Bosnia-Herzegovinan siviiliä joutui lähtemään kotiseuduiltaan pakolaisiksi eri puolille maailmaa. Puolet evakkoon lähteneistä ei ole palannut, eikä todnnäköisesti enää palaa entisen kotimaahansa.

Venäjän harjoittama ja vähitellen laajentunut voimapolitiikka on johtanut Euroopan turvallisuusjärjestelmän kriisiin. Etenkin Venäjän läntisissä rajavaltioissa itänaapurin sotilaalliset liikkeet on pakko ottaa todesta. Suomi on viimeiseen saakka, ja ymmärrettävästi, pyrkinyt avaamaan neuvotteluyhteyksiä sekä kahdenvälisesti EU:ssa että etenkin ETYJ:ssä. Voimapolitiikalla on kuitenkin pahimmillaan oma logiikkansa, myös irrationaalinen kehityskulkunsa, jonka huomioon ottaminen on tärkeää tehtäessä turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Syksyllä 1939 Suomen valtiojohdossa päädyttiin arvioon, ettei Neuvostoliitto ole niin epärationaali valtio, että se aloittaisi sodan pientä ja rauhaa rakastavaa naapurivaltiotaan vastaan.

Teoksessani Etupiirin ote  tarkastelin ulkopoliittista päätöksentekoa itsenäisyyden kaudella. Sitä on leimannut ”dualismi”: päätöksenteko on hajautunut lähinnä pääministerille ja presidentille, mikä ei ole sinänsä estänyt tehokasta päätöksentekoa. Talvisodan alla ulkoministeri Eljas Erkolla oli täysin keskeinen asema ulkopolitiikan johdossa, vaikka perustuslain mukaan ulkopolitiikan johto oli presidentin käsissä. Sotien aikana tasavallan presidentin rooli korostui mutta myös ylipäälliköllä, C.G.E. Mannerheimilla, oli keskeinen rooli strategisia ratkaisuja muovailtaessa ja sodan johtamisessa. Urho Kekkosen ja J.K. Paasikiven kausilla päätöksenteko oli keskittynyt presidentille. Kekkonen erosi Paasikivestä ennen muuta siinä, että Kekkonen syrjäytti usein pääministerin myös sisäpolitiikassa, mikä ei aivan luontevasti ollut Paasikiven näkemys presidentin asemasta.