Tämän blogin kirjoittaja on kuvittellut naivisti, että Suomessa voitaisiin keskustella avoimesti lähimenneisydestä, mutta oikeuslaitoksen ja poliittisen kulttuurin kannalta kehitys on mennyt huonosti. Tästä vakuutuin tosin jo varhain, kun aikanaan kävi selväksi, että valtiovalta ei mitenkään halunnut kantaa vastuuta turvallisuuspoliisin, Supon, vehkeilystä tapaukseni yhteydessä 2003. 

When evaluating the changing security developments and landscape bordering Russia vis-a-vis the Baltic states, Georgia and Ukraine, we can agree with Robert  D. Kaplan that ”Geography hasn’t gone away” in world politics. It is well known that historically Russia has occupied by force territories due to de facto paranoia resulting from the Mongol era when Moscow-led Russia was attacked via flat lands bordering Russia. However, during the second world war the Soviet Union was attacked by Adolf Hitler this time from the west. Josif Stalin had agreed a Pact with Hitler on August 23rd 1939  to divide Europe into spheres of interests and made his country voluntarily a participant of the military exchange ”for strategic reasons”, i.e. to defend her imperium by starting enlarging its geopolitical influence in the Baltic region.  

Ruotsissa on tehty merkittäviä, suorastaan dramaattisia, puolustuksen alasajoratkaisuja viimeisten kymmenen vuoden aikana. Ratkaisut nojautuivat nyt vääriksi osoittautuneisiin oletuksiin kansainvälisen turvallisuuden kehityksestä. Kuten blogisti on  aiemmin todennut, Georgian sodan yhteydessä 2008 elokuussa Ruotsissa ei ollut  tiettävästi ainuttakaan asiantuntijaa, joka olisi voinut luotettavasti analysoida, mitä Venäjällä oli tapahtumassa, kun se kävi sotaa pienessä napurimaassaan. Tosin vaikeaa oli  objektiivinen analyysi Suomessakin, missä valtiojohto piti sotaa ”ainutkertaisena” tapahtumana, millä ei katsottu olevan vaikutusta puolustuspolitiikkaan. Varsin laajalti arveltiin myös, että Georgia oli itse syyllinen sotaan ”provokaatioillaan” . Ulkoministeri Alexander Stubb (kok.) tosin yritti varoittaa sodan käänteentekevästä merkityksestä, mutta sillä seurauksella, että hänen katsottiin lietsoneen jopa russofobiaa. Stubb sentään kuului niihin, joka oli valanut luottamusta Venäjään ”suurena mahdollisuutena" heti virkaan astuttuaan huhtikuussa samana vuonna.

YLE:n MOT-ohjelmassa (20.4.) ruodittiin Suomen Naton kanssa allekirjoittamaa isäntämaasopimusta. Ohjelman asiantuntijoina käytettiin etenkin tohtori Pekka Visuria, entistä ulkoministeriä Keijo Korhosta sekä Matti Vanhasen (kesk.) I ja II hallitusten valtiosihteeriä Risto Volasta. Isäntämaasopimuksen yksityiskohtia ja merkitystä esittelivät ulkoinisteriön apulaisosastopäällikkö Timo Kantola ja puolustusministeriön kansliapäällikkö Arto Räty. Visurin asiantuntijarooli eduskunnan valiokunnissa on tunnettu. Hänen arvioistaan voi ottaa esimerkiksi Neuvostoliiton joulukuussa 1979 tekemän Afganistanin miehityksen, jonka selittämisessä ei edes Neuvostoliiton yleisesikunta olisi päässyt yhtä hyvään lopputulokseen. Samoin Visurin arvio Kosovon sodasta on yhteensopiva Venäjän ja Serbian aiempien selitysten kanssa. 

Vaalitaistelun viime metreillä on keskusteltu hieman ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Puoluejohtajien käyttämä kieli on harkittua, jopa varovaista. NATO on ollut esillä, mutta niin, ettei ehkä vasemmistoliittoa lukuunottamatta ole aloitettu liittokunnasta asennepitoista ”epäturvallisuuskeskustelua”. Tosin kysymys Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta ja kansainvälisestä liikkumatilasta tulisi olla enemmän esillä. Miksi Suomi hävisi 2012 turvallisuusneuvoston jäsenyyden YK:ssa tai miten tiukasti Suomi oli EU:n Venäjä-pakotteiden takana keväällä 2014. YK:n turvallisuusneuvoston tappion taustalla on jonkinlainen Suomen aseman muutos länsiryhmässä. 

Vaalitaistelun loppumetreille ulkopoliittista keskustelua on käyty ”sammutetuin lyhdyin”. Tähän saattoi vaikuttaa tasavallan presidentti Sauli Niinistön esittämä toivomus, että turvallisuuspoliittiset asiat rauhoitettaisiin vaalin alla  ”ruotsalaiseen  tapaan”. Vaalikentillä kansalaiset haluavat kuitenkin vastauksia huoliinsa, joiden joukossa on korostetusti Venäjä. Vanhempien kansalaisten muisti ei petä. ”Joko taas”. Nuoret puolestaan ihmettelevät,”mistä on kysymys”. Tällainen ihmettely on ymmärrettävää myös siksi, että 2000-luvulla yliopistoissa, kouluissa ja medioissa on opetettu ensinnäkin arvostamaan kritiikittömästi suomettumisen kauden ulkopolitiikkaa ja toisekseen arvioimaan turvallisuutta yksipuolisesti vain uusista uhkista käsin, joihin luetaan ymmärrettävästi ilmastomuutos, kansainvälinen rikollisuus ja hajoavat valtiot. Venäjää pidettiin aina vuoteen 2013 suurena mahdollisuutena, ei minkäänlaisena ongelmana, saatikka sotilaallisena uhkana. 

Valtiotieteen tohtori Alpo Rusi ja sotatieteen maisteri Atte Kaleva ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Tilaisuuden juontajana Suomen Kuvalehden emerituspäätoimittaja Tapani Ruokanen. Keskustelutilaisuus on jaettu seitsemään eri osaan. Voit katsoa videot myös YouTuben kautta klikkaamalla tätä linkkiä. 

 Suomen valtiohallintoon, yliopistoihin ja poliittiseen eliittiin piintyi  2000-luvulla näkemys, että perinteinen voimapolitiikka korvautuu ”laajalla turvallisuudella”. Piintymässä oli luonnollisesti hyvää se, että oli toivottavaa, että esimerkiksi sotilaallista voimaa ei enää entiseen tapaan käytetä poliittiseen painostukseen saatikka toisen valtion anastamiseen. Suomessa valtiojohto - etenkin ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) - arvosteli tutkijoita ja virkamiehiä, jotka ”edelleen” tarkastelivat kansainvälisiä suhteita realismin tai voimapolitiikan näkökulmasta. Hänen mukaansa edessäolevia ongelmia ei voida ratkaista kuin yhteistyössä. Vahva YK oli tämän yhteistyövaraisen järjestelmän peruspilari. 

Suomen suhde Venäjään on ollut Suomelle kohtalon kysymys. Etupiirin otteeessa (2014) käsiteltiin suomalais-venäläisiä  suhteita 1700-2014. Niin sanotun ”isonvihan” aikana 1700-1721 Suomi oli Venäjän miehittämä. Narvan taistelun jälkeen - jossa  Ruotsi nujersi Pietari Suuren valiojoukot - Suomi paradoksaalisesti joutui Venäjän kostoretken kohteeksi. ”Russofobian”, venäjävihamielisyyden, juuret ovat isonvihan kauden kidutuksissa, maastakarkoituksissa ja kärsimyksissä. Suomi siirtyi lisäksi Venäjän geopoliittiseen etupiiriin ja alkoi irtaantua Ruotsin yhteydestä. Kansan sielussa länteen liittyi pettymys ja itään pelko. Näiden historiallisten tosiseikkojen kanssa on vain kyettävä elämään. Unohtaminen ei ole avuksi eikä vähättely senkään vertaa.