Murtajalakon pönkittämiseksi kaavaillut työnseisaukset uhkaavat estää viennin ja tuonnin Suomen satamista. Tavaroita jäisi päivittäin toimittamatta 80 miljoonan euron arvosta. Onko kyse poliittisesta lakosta vai vain sopimusriidasta: rahasta? Mikäli poliittinen kytkentä voitaisiin osoittaa, olisi kyse taloudellis-poliittisesta epävakauttamistoimenpiteestä, jolla olisi yhteys meneillään olevaan eduskuntavaaliin. Käytännössä lakolla haluttaisiin muistuttaa, että tulevan hallituksen tulisi palata neuvottelutalouden pelisääntöhin. Neuvottelutalouden edut ja haitat on varmaan syytä arvioida realistisesti samalla tavoin kuin aikanaan toimittiin EU:n osalta ja nyt varmaan piakkoin myös NATO:n osalta. 

Georgian sota elokuussa 2008 muodostaa epäilemättä konkreettisen vedenjakajan, joka päätti kylmän sodan jälkeisen yhteistyön kauden Euroopassa ja  laajemminkin. Tästä olivat yhtä mieltä pääministeri Alexander Stubb ja liittokansleri Angela Merkel  30.3. 2015 Helsingissä. Sota ei ollut yksittäistapaus, vaan linjassa Venäjän presidentin Vladimir Putinin jo aiemmin esittämien linjausten kanssa.

Pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen pitkä ohjelma-asiakirja 22.6.2011 tultaneen muistamaan ennen muuta siitä, että siinä kuusi  ideologisesti erilaista ryhmittymää saivat kirjatuiksi itselleen tärkeitä tavoitteita. Hallitusohjelmassa tulisi lyhyenäkin versiona olla oikea arvio turvallisuusympäristön ja kansainvälisen järjestelmän kehityksestä. Niistä tekijöistä, joilla on vaikutusta, kun tehdään päätöksiä Suomen suunnasta muuttuvassa maailmassa. Kataisen hallitusohjelmasta on vaikea löytää tästä kehityksestä yhtenäistä näkemystä. Ehkä tämä on syy, ettei turvallisuusympäristön muutosksien ongelmista juuri ole kirjauksia.

Professori Timo Soikkanen kuvaa erinomaisesti ulkoministeriön historiassa Presidentin ministeriö 1956-1969 (2003) miten käsite ”turvallisuuspolitiikka” luotiin vuosina 1966-67 kuvaamaan Suomen kansainvälisten suhteiden laajempaa strategiaa, jossa lähtökohtana oli ulko- ja puolustuspolitiikka. Poliittiseksi tavoitteeksi, strategiaksi kehitettiin ”puolueettomuuspolitiikka”,  jonka peruspilareita olivat (1) Suomen pidättyminen sotkeutumasta suurvaltojen kiistoihin, sekä (2) puolustusvoimien vahvistaminen puolueettomuuden uskottavuuden vahvistamiseksi.

Suomen turvallisuusympäristö on ollut muutoksessa kylmän sodan päättymisestä alkaen. 2000-luvulla Venäjä palasi voimapolitiikan harjoittajaksi, mikä on haurastuttanut Euroopan turvallisuusjärjestelmän perustuksia. Georgian sota ei ollut ”yksittäistapaus”, vaan alkua geopoliittisen laajentumisstrategian toimeenpanolle. Suomen kannalta 1990-luku oli ollut historiallinen siinä mielessä, että Suomi saattoi tehdä EU-ratkaisunsa ja aloittaa yhteistyön NATO:n uudistuneissa rakenteissa ilman, että Moskova olisi virallisella tasolla painostanut Suomea pidättyvyyteen. 

Kansainvälisen politiikan arvostetuimmat asiantuntijat ovat EU:ssa ja Yhdysvalloissa analysoineet Venäjän politiikan muutosta.  Yhden kiinnostavimmista puheenvuoroista on esittänyt Yalen yliopiston professori Timothy Snyder. Hän katsoo, että Venäjän presidentti Vladimir Putin asetti päämääräksen EU:n hajottamisen kesällä 2013, siis puoli vuotta ennen Ukrainassa alkaneita Maidanin mielenosoituksia. Venäjä etsii liittolaisia EU:sta (Unkari ehkä Kypros) ja tukee EU-vastaisia poliittisia puolueita (Le Pen, Syriza, Jobbik). Samoihin aikoihin Venäjän sotilasjohto ryhtyi julkisesti esittelemään ”hybridisodan” periaatteita, ”uutta sodanjohdon oppia”. 

Ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) nimitti entisen kansanedustajan, tohtori Kimmo Kiljusen (sd.) ulkoministerin rauhanvälittäjän erityisedustajan virkaan niin sanotussa sivurekrytointimenettelyssä kolmannen virkakautensa alkuvaiheessa. Tuomiojalla oli tapana perustella useita sivurekrytointejaan tai omavaltaisia lähettiläsnimityksiään korostamalla että ulkoministeriö ei ole ”suljettu laitos”. Jokainen poliittinen sivurekrytointi tai omavaltainen lähettiläsnimitys on ”kilpailulta suljettu nimitys”. Joidenkin mielestä kyse on piilokorruptiosta.

Helsingin Sanomissa on tänään sunnuntaina (15.3.2015) julkaistu toimittaja Tommi Niemisen kiinnostava kirjoitus ”Hävetkäämme kuin vuonna 1974”. Kirjoitus ansaitsee huomiota mutta myös vaatii kriittistä kommentointia. Suomettuminen oli ongelma, joka alkoi toden teolla vaikuttaa Suomen ulkopolitiikassa ja henkisessä ilmapiirissä viimeistään 1970-luvun alkupuolelta alkaen. Taustalla oli Neuvostoliiton epätoivo, kun se oli murskannut Prahan kevään. Alkoi toden teola myös kamppailu Suomen ulkopolitiikan johtajuudesta sekä sisäpoliittisista asemista. Keinot olivat välillä moraalittomia ja pahimmillaan lain vastaisia. Kyse suomettumisessa oli tarpeettomasta alistumisesta neuvostopainostukseen,mutta myös aidosta halusta edesauttaa Neuvostoliiton pyrkimyksiä Suomessa. 

Euroopan turvallisuuspoliittinen kartta on ollut muotoutumassa uudenlaiseksi konkreettisemmin vuodesta 2008, jolloin Venäjä miehitti Georgiassa Etelä-Ossetian ja Abhasian provinssit. Rajoja muutettiin vaikka nämä provinssit olivat olleet jo aiemmin niin sanottuja jäätyneitä konflikteja - voimakeinoilla, mikä oli vastoin Jaltassa 1945 ja myöhemmin ETYK:issä jo vuonna 1975 hyväksyttyä periaatetta, ettei rajoja ei saisi muuttaa kuin rauhanomaisesti. Toinen maailmansota oli ollut myös rajansiirtosota, jonka seurauksena 50 miljoonaa oli menettänyt henkensä.