Pitkät hallitusohjelmat perua poliittisesta kriisistä - lyhyet ohjelmat edellyttävät todellisen parlamentarismin elvytystä

Pääministeri Alexander Stubbille (kok.) luovutettiin  9.1.2015 valtiovarainministeriön ja valtioneuvoston kanslian valmistelema mietintö jossa tehdään ehdotuksia valtion ohjausjärjestelmän kehittämiseksi. Uudistuksen ytimessä on hallitusohjelma, jota halutaan radikaalisti typistää. Siihen kirjattaisiin jatkossa vain kolmesta viiteen keskeistä poliittista tavoitetta. Nykyistä ja monien edellisten hallitusten hallitusohjelmia on moitittu liian yksityiskohtaisiksi, mikä on vaikeuttanut päätösten tekemistä koko hallituskauden. Pitkien ja yksityiskohtaisten hallitusohjelmien syntyminen on suoraan ollut yhteydessä Suomen poliittisen järjestelmän eräänlaiseen systeemivikaan ja ensimmäisen tasavallan aikaisiin asetelmiin. Vuonna 1937 maahan muodostettiin punamultahallitus, ei ideologisten sympatioiden, vaan poliittisen kriisin seurauksena, kun IKL oli tehnyt myös kokoomuksesta vaikean hallituskumppanin, ja SKP oli ajettu maan alle.

Suomalaisen parlamentarismin systeemikriisi kärjistyi 1960-luvun lopun keskustalais-vasemmistolaisessa hallitusyhteistyössä. Keskustapuolue hermostui etenkin presidentti Mauno Koiviston hallituskaudella 1968-70 siihen, että kesken hallituskauden SDP teki tavan takaa ehdotuksia, joista ei etukäteen käyty keskusteluja hallituspuolueiden välillä, saatikka hallitusta muodostettaessa. Ulkopolitiikassa presidentti Urho Kekkonen kykeni estämään DDR:n varhaisen tunnustamisen, kun SDP esitti jo huhtikuussa 1968 Itä-Saksan välitöntä tunnustamista. Asiasta ei ollut kirjausta hallitusohjelmassa, vaan esitys tuli ”puun takaa”. Sisäpoliittisissa kysymyksissä SDP sai monta ”puun takaa” tehtyä ehdotusta kuitenkin läpi, joista ei hallitusohjelmassa ollut kirjauksia. 

Vuosina 1966-1970 eduskunnassa oli niukka vasemmistoenemmistö, joka eliminoitui maalisvaaleissa 1970. Myös hallitusvastuussa ollut keskusta koki kirvelevän tappion, kun se oli niellyt SDP:n kesken hallituskauden tekemiä uudistusehdotuksia hallitusyhteistyön säilyttämisen nimissä. Tosin hallituksen hajoaminen oli esillä useasti, etenkin 1969. Vasemmistoenemmistön eliminoituminen 1970 ei silti pudottanut vasemmistoa hallituskuviosta, eikä edes horjuttanut useimmiten pääministeripuolueeksi nousseen SDP:n asemaa. 1970-luvulla Suomessa oli kuitenkin 11 hallitusta ja kahdet hajotusvaalit (1972,1975). Suomi oli poliittisesti epävakauden tilassa.

Keskusta ei enää vuoden 1970 maalisvaalin jälkeen suostunutkaan ylimalkaisten hallitusohjelmien takuupuolueeksi, vaan vaati kaikissa politiikkalohkoissa tarkkoja kirjauksia. Nämä ylitarkat kirjaukset kytkivät muutoin ideologisesti kaukana toisistaan olleet puolueet laajapohjaisissa hallituksissa yhteistyöhön. Hallitusyhteistyö oli silti riitaisaa, kun ideologinen liima puuttui. Myöhemmin Paavo Lipposen (sd.), Matti Vanhasen (kesk.) ja Jyrki Kataisen (kok.) hallitukset olivat enemmänkin senaatteja, joissa kukin ministeri hoiti itsenäisesti omia halintoalojaan. Tämä järjestely piti hallitukset koossa, mutta johti väistämättä parlamentarismin rapistumiseen. Suomen ongelmien syitä tulee hakea tästä systeemikriisitä myös. Pääministerin asema toki EU:n seurauksena muutoinkin vahvistui, mutta hallituksen kollegiaalisuus oli mennyttä.

Lähihistoriassa parlamentaarinen kierto häiriintyi lisäksi vuoden 1972 tapahtuneen vakavan Zavidovo-vuodon johdosta. Nykyinen ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) vuoti kansanedustajana erittäin salaiset presidentti Kekkosen ja pääsihteeri Leonid Brezhnevin Zavidovossa elokuussa 1972 käydyt neuvottelutiedot julkisuuteen lokakuussa 1972 vuonna 1993  julkisuuteen kertomansa mukaan Vasabladetin kautta. Tuomioja ei ole paljastanut vuodon alkuperäistä lähdettä, ja kaikki epäillyt suomalaiset ovat kiistäneet vuotamisen, mikä johtaa spekulaatioihin, että hän olisi saanut tiedot ehkä Tehtaankadulta, ei välttämättä suomalaislähteestä. Zavidovo-vuoto oli yksi tapa käydä aikanaan hybridisotaa. Vuodon avulla julkisuuteen saatiin tieto, että Neuvostoliitto vastusti heinäkuussa 1972 valmiiksi neuvotellun EEC-vapaakauppasopimuksen solmimista. Suomessa etenkin vasemmistossa oli suuria varauksia sopimusta kohtaan, mutta keskusta, kokoomus ja Kekkonen ajoivat sopimusta.

Oliko vuodolla tarkoitus hivuttaa ulkopolitiikkaa, on jäänyt auki, koska vuodon alkuperä on jätetty selvittämättä. Ulkoministeri Ahti Karjalaista (kesk.) SDP:n toimitsijat syyttivät vuodosta, kun nämä tapasivat Itä-Saksan diplomaatteja. Kekkonen  nostikin - miksi? - SDP:n sekä ulkoministeriössä että ulkopolitiikan suunnittelussa valmistelun keskiöön vuodon jälkeen. Voidaan kysyä, onko salassa pidettävien tietojen vuotoja käytetty myöhemminkin ulkopoliittisen hivutuksen aikaansaamiseksi? Tällöin kyse on sekä perinteisestä tiedustelusta, vakoilusta, että vuodoista, joilla on haluttu eliminoida poliittisia vastustajia, ehkä nimenomaan ulkopoliittisin motiivein.

Tänään perjantaina pääministerille luovutettu mietintö voisi merkitä paluuta normaaliparlamentarismiin. Tällöin riittävä ideologinen liima toimii yhteistyön takaajana, kuten asian laita on vaikkapa Ruotsissa. Kysymys on Suomessa jatkossa siitä, onko seuraavalla hallituksella tällaista liimaa, vai muodostetaanko sekin ideologisesta palapelistä, jolloin lyhyen hallitusohjelman aikaansaaaminen, vaikka on nyt todennäköistä, on silti eräänlainen miina, ei liima, joka laukeaa, kun joku hallituspuolue alkaa oman ideologiansa nimissä tehdä ehdotuksia ”puun takaa”. Ulkopolitiikasa tämä on jopa helpompaa kuin 1972, koska presidentillä on rajoitetut valtaoikeudet. Lyhyt hallitusohjelma edellyttääkin lähtökohtaisesti aatteellispohjaisen parlamentarismin elvyttämistä. Tätä vaatii myös tarve saada aikaiseksi käänne taloudessa ja politiikassa.