Eduskuntavaalit Suomen kohtalonkysymyksenä - kehityssuunnan on vaihduttava

Suomessa käydään huhtikuussa eduskuntavaalit erittäin vaativassa taloudellisessa ja kansainvälispoliittisessa tilanteessa. Monella tavoin Suomi on suurten ratkaisujen äärellä. Eduskuntavaalien asialista on siksi historiallisen merkittävä. Sitä ei tulisi kaventaa keskustelemalla Kreikan velkaongelmista, kehityskysymyksistä, ilmastomuutoksesta tai Lähi-idän terrorismista, jotka ovat muutoin keskeisiä kysymyksiä, eikä niitä tule tietenkään väheksyä. Eduskuntavaaleissa 2015 on kuitenkin kyse Suomen  monista kohtalonkysymyksistä, joiden ratkaisuun vain Suomen eduskunnan odotetaan löytävän vastauksia.

Suomessa on 2000-luvulla koettu monenlaisia takaiskuja. Voidaan kysyä, onko koettu peräti menetettyjen mahdollisuuksien vuosikymmen? Missä määrin Suomen vaikeudet ovat kotitekoisia, missä määrin ulkoisten olojen seurausta? Onko Suomi vajonnut ”pysähdyksen aikaan”; onko Suomesta kadonnut kyky menestyä? Tajutaanko hieman liian myöhään, että menestystä ei voi opettaa seminaareissa, vaan selviämisen ja parhaimmillaan menestyksen eväät täytyy kehittyä jo lastentarhoissa, perheissä ja viimeistään kouluissa, joissa rohkaistaan, ei nujerreta. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on monen tekijän summa. Siihen vaikuttaa historia, ilmasto, sivistystaso ja yhteiskunnan yleinen tila.

Annan erittäin suuren merkityksen yleiselle yhteiskunnalliselle ilmapiirille. Kun  arvostetun amerikkalaisen MIT:n taloustieteen professori ja nopeasti varallisuutta sijoitustoimillaan hankkinut Pentti Kouri 1989 tv-ohjelmassa valitti, että Suomessa on pahansuopaisuuden ja negativismin ilmapiiri, oliko hän täysin väärässä? Hänethän leimattiin lähes rikolliseksi vain siksi, että hän oli nähnyt monia aikalaisiaan paremmin globaalin talouden tulon ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Kouri oli EKP:n pääjohtajan Mario Draghin opiskelutoveri MIT:stä. Patrioottina Kouri halusi luoda, olla luomassa, suomalaista finanssilinnaketta, jotta kotimaiset pankit pärjäisivät globalisoituvilla finanssimarkkinoilla. Hän puhui samassa haastattelussa siitä, miten talouden toimivuuden kannalta ei vain työ ja pääoma, vaan tieto ovat merkityksellisiä. Hän käytti samaa ”software” ja viittasi Applen perustaja Steve Jobsin innovaatioihin: tulevaisuuden uuteen talouteen, joka nojasi tietoon ja sen nopeaan siirtoon. Onko tämä yksilöllisyyden ja menestymisen ongelma yksi selittäjä, kun arvioidaan, miksi Suomi on jäänyt Pohjoismaiden peränpitäjäksi 2000-luvulla ja uhkaa vajota tätä menoa Euroopan unionin ongelmamaiden ryhmään?

Kourin kokemus on merkityksellinen siksi, että hänen saamansa kielteinen julkisuus oli esimerkki siitä pahansuopaisuudesta, jolla on ollut halvaannuttava vaikutus suomalaisissa instituutioissa, niin julkisella kuin yksityiselläkin lohkolla. Samassa haastattelussa Kouri sanoi, että kansainvälisissä järjestöissä, kuten YK:ssa, suomalaiset ovat suomalaisten pahimpia vihollisia. Taidan olla samaa mieltä. Hän kertoi esimerkkejä myös taiteen ja talouden piiristä, miten kateus vie tuhkakatkin pesästä. Koulukiusaaminen on yksi tämän kansallisen ongelman ilmenemismuoto. Historiantutkijana olen ajatellut, että osasyynä tähän pahansuopaisuuden ilmapiiriin on vaikea kansallinen historia, sisällisota ja hajanainen poliittinen kenttä. Tämä pakottaa etsimään väkisin yhteisymmärrystä, mutta sen hintana on sopiminen pienimmistä yhteisistä nimittäjistä. Rohkeita uudistuksia ei uskalleta tehdä. Niiden esittäjiä pidetään jollain tavalla hankalina yksilöinä. Tämä henki leijuu kaikkialla. ”Taa taa tasapää älä kasva enempää”.

Monet takaiskuista liittyvätkin poliittisen järjestelmän ongelmiin. Suomen luottoluoituksen pudotus AA+-luokkaan johtui ennen muuta siitä, että poliittisen järjestelmän kyky tehdä päätöksiä oli heikentynyt. Maasta puuttuu tehokas aatteellisiin osapuoliin nojautuva parlamentarismi, joka on korvattu neuvotteluparlamentarismilla, kun puolueiden väliset voimasuhteet ovat vähäiset ja hallituspohja on luotava erilaisia aatteellisia ryhmittymiä edustavista puolueista. Tämä on hyödyttänyt vasemmistoa, joka olisi muutoin auttamatta joutunut olemaan pitkiä aikajaksoja oppositiossa. Porvaripuolueiden yhteistyökyvyttömyys on kylmän sodan suurimpia seurausvaikutuksia. Neuvostoliitto esti tehokkaasti tämän yhteistyön, mikä hyödytti vasemmistoa. Käykö poliittinen kello edelleen kylmän sodan aikaa?

Oppositiossa on yleensä ollut, paitsi 1991-1994 ja 2007-2011, joku suurista porvaripuolueista, mutta harvoin molemmat vasemmistopuolueet, vaikka niiden yhteiskannatus on kutakuinkin neljännes eduskunnan paikoista. Tämä on sikäli merkittävää, että aatteellinen jakolinja on edelleen vuonna 2015 ennen muuta vasemmiston ja porvareiden-keskustan ja oikeiston-välillä. Tosin SOTE-uudistus kertoo, mitä syntyy, kun vasemmisto ja oikeisto tekevät yhteistyötä. Luodaan hallinnollis-teknisiä uudistushankkeita, joihin menee energia, joka olisi pitänyt suunnata maan talouden tuotantopohjan monipuolistamiseen ja työllistäviin energia-, työmarkkina- ja verouudistuksiin.

2000-luvun takaiskut ovat liittyneet etenkin talouteen. Suomen talouden tuotantopohja on kapeampi kuin vaikkapa Ruotsin.  Nokian menestys kompensoi hetken perinteisen metsäteollisuuden rakennemuutoksen aiheuttamaa työpaikkakatoa. Nokian käytännössä kaaduttua suomalaisena teollisena veturina, tilalle ei ole tullut uutta Noiaa saatikka, kokonaista uutta toimialaa. Suomalainen peruskoulutus on maailman huippuluokkaa, mutta ongelmat alkavat sen jälkeen. Työministeri Lauri Ihalainen (sd.) toivoo kolmikannan jatkumista, mutta ongelmaa ei ratkaise kolmikanta, vaan se, että meillä olisi maailmalla kaupaksi meneviä tuotteita. Nyt niiden määrä on hiipunut. 

Parhaimmillaan ulkopolitiikalla luodaan edellytyksiä myös kansainvälisen aseman vahvistumiselle ja houkutellaan maahan ulkomaisia investointeja. Ulkopolitiikassa on koettu takaiskuja. Suomi hävisi pienelle Luxembourgille kilpailussa YK:n turvallisuusneuvoston jäsenyydestä. Presidenttien valtaoikeuksien kaventuminen saattoi osaltaan luoda sen tilanteen, ettei sen paremmin pääministeri kuin presidenttikään ole vieraillut Valkoisessa Talossa vuoden 2002 jälkeen. EU:ssa vain europarlamentaarikko Olli Rehn (kesk.) on tehnyt näkyvän ja arvostetun uran unionin huipulla. Hänenkin toinen kausi oli monelle vaikea pala nieltäväksi, vaikka paikka kuului keskustalle ja Rehn oli menestynyt EU:n laajentumiskomissaarina. 

Suomen tilannetta ei helpota se, että  euroalueen talouskriisi horjutti uskoa Euroopan unioniin. EU oli Suomelle myös turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Lisäksi Suomen kansainvälinen turvallisuusympäristö on heikentynyt 2000-luvulla Venäjän  voimapolitiikan seurauksena. Ensimmäistä kertaa Ruotsissa harkitaan vakavasti maan turvallisuuspoliittisen perusratkaisun tarkistamista. On selvä, että sekä Suomi että Ruotsi mutta myös NATO joutuvat arvioimaan sotilaallisen doktriininsa osin uudestaan, mikäli Venäjän asevarustelu kiihtyy rajoilla.

Historiantutkijalla on taipumus arvioida ajankohtaisia kysymyksiä myös menneisyyden taustapeilistä käsin. Kirjoittaessani Etupiirin ote-teostani, selvitin varsin perusteellisesti myös Saksan historiaa. Näin siksi, että Saksan merkitys on ollut lähes samalla tavoin keskeinen Suomen turvallisuuden kannalta kuin Venäjänkin. Toisen maailmansodan jälkeen Saksan jako, idänpolitiikka ja yhdistyminen ovat olleet täysin keskeisiä asioita Suomen sekä talouden että turvallisuuden näkökulmasta tarkasteltuna. Vuonna 1948 solmitussa YYA-sopimuksessa Länsi-Saksa oli kytketty Neuvostoliiton turvallisuusjärjestelmään niin, että Suomen tuli käsitellä sitä myös Suomen potentiaallisena turvallisuusuhkana. Todellisuudessa Länsi-Saksa oli Suomen ulkomaankaupalle täysin keskeinen  kumppani, eikä erikseen millään tavoin turvallisuusuhka. 

Saksan lähihistoria antaa mahdollisuuden yhteen vertailuyritykseen. Onko Suomen sisä- ja osin ulkopolitiikassa käsillä samanlainen käänne, kuin vaikkapa Saksan liittotasavallassa 1983? Tällöin puhuttiin poliittisen kehityssuunnan käänteestä (Tendenzwende), kun maaliskuussa 1983 pidettyjen liittopäivävaalien jälkeen maahan nimettiin Helmut Kohlin johtama oikeiston ja liberaalien koalitiohallitus. Lokakuuhun 1982 maata oli hallinnut 11 vuotta sosialidemokraattien ja liberaalien koalitio. Vuodesta 1974 koalitiota johti hampurilainen poliitikko Helmut Schmidt, joka erosi monella tavoin avallisista keskivertososialidemokraatista. Hän oli luterilainen intellektuelli, joka oli erityisen kiinnostunut turvallisuuspolitiikasta. Vuonna 1977 hän havaitsi, että Neuvostoliitto sijoitti salaa keskimatkan SS-20-ohjusia liittolaismaihinsa Keski-Euroopassa. Ne uhkasivat ydinkärjillään turvallisuuspoliittista tasapainoa Varsovan liiton hyväksi. Schmidtin ehdotuksesta Nato päätti 1979, että mikäli Neuvostoliitto ei vedä näitä ohjuksia pois, NATO sijoittaa saman kategorian ohjuksia vastapainoksi läntiseen Keski-Eurooppaan. Tämä tunnettiin kaksoispäätöksen nimellä ja käytännössä toteutui syksyllä 1983, kun Länsi-Saksaa johti liittokansleri Helmut Kohl. Saksan demarit olivat asettuneet omaa kansleriaan vastaan mikä oli lokakuussa 1982  johtanut Schmidtin koalition hajoamiseen ja Kohlin valtaannousuun liberaalien tuella. Loppu on historiaa. Ilman kaksoispäätöstä kylmä sota olisi jatkunut paljon pitempään. Tämä on tänään laajalti hyväksytty arvio.

Kaksoispäätöksen ohella Kohlin oikeisto-liberaali koalitio antoi uuden suunnan Saksan taloudelle. Stagnaatioon ajautunut raskas ”neuvottelutalous” korvattiin vähitellen markkinavetoisemmalla järjestelmällä, sosiaalisella markkinataloudella, joka oli pantu alulle jo 1960-luvulla Kohlin puoluetoverin Ludwig Erhardin hallituskaudella. Saksassa Tendenzwende oli myös Suomen kannalta merkityksellinen, vaikka Suomen ulkopolitiikka jäi Länsi-Saksan aiemman idänpolitiikan linjoille. Suomen valtiojohto vastusti kaksoispääätöstä ja käytännössä tuki Neuvostoliiton näkemystä, että NATO:n ohjukset olivat Euroopan rauhan suurin riskitekijä. 

Huhtikuun eduskuntavaalissa saattaa olla käsillä myös suomalainen Tendenzwende, jossa on sekä sisä- että ulkopolittinen sisältö. Talouden tuotantopohjan laajentaminen on talouskasvun elinehto ja ilman talouskasvua rapautuu sekä hyvinvointivaltio että laajemminkin Suomen kansainvälisen aseman taloudellinen perusta. Toisekseen turvallisuuspolitikassa ei voida nojautua välttämättä perinteisiin ratkaisuihin, koska turvallisuusympäristö on muuttunut ja aiempaa arvaamattomampi. Lisäksi Ruotsissa keskustelu maan turvallisuuspoliittisesta perusratkaisusta kytkee myös Suomen tähän keskusteluun. Suomella ja Ruotsilla on sylissään suhtautuminen omaan ”kaksoispäätökseen”: miten vastata Venäjän voiman kasvuun luomalla riittävä vastavoima vakauden ja voimien tasapainon turvaamiseksi pohjoisessa Euroopassa.