Sotilaallisen kriisinhallinnan periaatteissa on epäonnistuttu - seurauksena hybridisota noussut voimapolitiikan välineeksi

Bosnian sodassa 1992-1995 menetti henkensä 230 000 entisen Jugoslavian kansalaista, bosniakkia, kroatia ja serbiä. Lisäksi pari miljoonaa Bosnia-Herzegovinan siviiliä joutui lähtemään kotiseuduiltaan pakolaisiksi eri puolille maailmaa. Puolet evakkoon lähteneistä ei ole palannut, eikä todnnäköisesti enää palaa entisen kotimaahansa.

Bosnian sodassa väkivalta kohdistui ennen muuta siviileihin. Mielikuvatasolla muistetaan etenkin Srebrenican joukkosurmat, kun serbijoukot tappoivat  13.-15.7.1995 parissa päivässä yli 8 000 bosnialaista poikaa ja aikuista miestä. Sodan leviäminen ja jatkuminen olisi voitu estää, kuten Yhdysvaltojen apulaisulkoministeri ja rauhanneuvottelija, vuonna 2010 kuollut Richard Holbrooke toteaa vuonna 1998 ilmestyneessä teoksessaan ”To end a War”. Sain tämän teoksen aikanaan Holbrookelta henkilökohtaisella viestillä ja allekirjoituksella varustettuna. Holbrooken mukaan NATO:n olisi tullut estää serbijoukkojen vyöryminen Bosniaan huhtikuussa 1992, koska Euroopan unionista ei tähän ollut, vielä vähemmin ETYJ. On vaikea osoittaa, että Holbrooke olisi ollut väärässä.

Bosnian sodan päättymisen kannalta yksi ratkaisevista raakuuksista tapahtui 28.8.1995, kun Sarajevon yhdelle kauppatorille iskeytyi serbien ampuma granaatti, jonka seurauksena 38 siviiliä menehtyi ja kymmenet loukkaantuivat. Toimiessani myöhemmin EU:n koordinaattorina Sarajevon huippukokouksen valmisteluissa heinäkuussa 1999 Sarajevon tapahtumat tulivat paremmin tutuiksi. Toisena valmisteluista vastaavana henkilönä toimi Bosnia-Herzegovinan varapääministeri Haris Silajdzic. Hän oli toiminut ulkoministerinä sodan aikana. Yhteisillä illallisilla sain islamin kulttuurin professorina siviilissä toimineelta Silajdzicilta sisäpiiritietoja sodan tapahtumista, mutta myös opin mustan huumorin aakkoset. Tämä huumorin laji piti ”järjen valoa” päällä, kun irrationaaliset voimat jylläsivät Länsi-Balkanilla.

Bosnian sota oli esimerkki uudenlaisesta, tai pitäisikö sanoa keskiaikaisesta sotilaallisesta väkivallasta, mikä on todellisuutta Ukrainassa, Syyriassa, Nigeriassa, Irakissa ja monissa muissakin maissa vuonna 2015. Sodat eivät ole suurten armeijoiden kesken tapahtuvia, valtioiden välisiä, yhteenottoja vaan valtioiden sisäisiä konflikteja. Tosin tämä on vain osittain totta. Ukrainassa vuonna 2015 myös Venäjä on mukana tavalla tai toisella, kuten Bosniassa 1992-1995 oli mukana myös maan ”ulkopuolinen” valtio ns. tynkä-Jugoslavia, vaikka maan johtaja Slobodan Milosevic yritti loppuun saakka vakuuttaa, ettei hän ollut vastuussa serbijoukkojen väkivaltaisuuksista. Milosevic oli siinä mielessä oikeassa, ettei hän kokonaan kyennyt hallitsemaan raakuuksiin syyllistyneitä serbijoukkoja. Tämä ei silti vapauttanut häntä vastuista. Kyse oli ”serbimielisistä” itsenäisyystaistelijoista, jotka vastustivat Bosnian irtaantumista emä-Jugoslaviasta.

NATO käynnisti 30.8.1995 60 hävittäjän voimalla operaation, joka johti Bosnian sodan päättymiseen. ”Kolme vuotta liian myöhään”. Sarajevon saarto päättyi, kun serbien tykistöt lamaannutettiin. Pohjoismaiden ja Baltian maiden ulkoministerit hyväksyivät yhteisen julkilausuman, jossa annettiin tuki pommituksille. Myöhemmin syksyllä Daytonissa Yhdysvalloissa solmittiin rauha, jonka seurauksena perustettiin Bosnia-Herzegoovinan valtioliitto. Useimmat Länsi-Euroopan valtiot perustivat suurlähetystön Sarajevoon, mutta Suomi ainoana pohjoismaana pidättyi tästä askeleesta, mitä olen pitänyt aina suurena virheenä. Se voidaan tulkita kannan ottamiseksi alueen konfliktiin. Jouduimmme 1999 valmistelemaan huippukokouksen Sarajevossa muiden maiden lähetystöihin tukeutumalla. Etenkin Yhdysvallat, Saksa, Ruotsi ja Ranska olivat keskeisiä valmistelujen tukemisessa.

Bosnian sodan jälkeen Suomessa 41% kansalaisista esitti tuen mahdolliselle sotilaalliselle liittoutumiselle. Vastustajia oli 39%. Olennaisempaa oli silti se, että sodan jälkeen ei kyetty sopimaan kansainvälisen sotilaallisen kriisinhallinnan periaatteista, jotta myöhemmin oltaisiin voitu estää Syyrian konfliktin laajentuminen tai Ukrainan kriisin eskaloituminen. Tämä epäonnistuminen on etenkin YK:n kannalta ollut suureksi vahingoksi. Suomen kaltainen edelleen liittoutumaton maa on myös menettäjien joukossa, kun hybridisodasta on tullut voimapolitiikan uusi väline. Bosnian sota ja sitä seurannut Kosovon sota 1999 olivat hybridisodan ”toisen vaiheen” kriisejä. Väkivallan ja anarkian näytelmiä.