Venäjän sisäinen kehitys on arvioitu väärin - tarvetta avoimelle keskustelulle

Venäjän harjoittama ja vähitellen laajentunut voimapolitiikka on johtanut Euroopan turvallisuusjärjestelmän kriisiin. Etenkin Venäjän läntisissä rajavaltioissa itänaapurin sotilaalliset liikkeet on pakko ottaa todesta. Suomi on viimeiseen saakka, ja ymmärrettävästi, pyrkinyt avaamaan neuvotteluyhteyksiä sekä kahdenvälisesti EU:ssa että etenkin ETYJ:ssä. Voimapolitiikalla on kuitenkin pahimmillaan oma logiikkansa, myös irrationaalinen kehityskulkunsa, jonka huomioon ottaminen on tärkeää tehtäessä turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Syksyllä 1939 Suomen valtiojohdossa päädyttiin arvioon, ettei Neuvostoliitto ole niin epärationaali valtio, että se aloittaisi sodan pientä ja rauhaa rakastavaa naapurivaltiotaan vastaan.

Vuoden 2015 alkaessa Euroopan voimatasapaino on muuttumassa millä on vaikutusta Suomen turvallisuuspoliittiseen asemaan. Tietenkään välitön uhkakuva-analyysi pysyy verrattain vakaana, vaikka uusia epävarmuustekijöitä ei korostettaisi. Tällaisia epävarmuustekijöitä ovat mahdolliset ilma-alusten törmäykset tai vahingossa muutoin syntyvät sotilaalliset  konfrontaatiot. Baltian maat ovat olleet hermostuneempia, koska niissä asuu merkittäviä venäläisvähemmistöjä. Ne syntyivät Josif Stalinin 1940-luvulla suorittamien väestön pakkosiirtojen seurauksena. Luonnollisesti venäläisvähemmistöt eivät syntyneet, kuten työperäisen maahanmuuton tai alkuperäisen venäläisväestön nopeamman lisääntymisen seurauksena.

Presidentti Urho Kekkonen lainasi usein ranskalaista valtiomiestä Charles Maurice de Talleyrandia, jonka mukaan turvallisuusympäristön ison kuvan oikea ennakointi on etenkin pienen valtion turvallisuuspolitiikan keskeinen tekijä. Vuonna 2015 on arvioitava kehitystä hiemen pidemmällä aikavälillä. Mikä on Suomen asema 3-5 vuoden päästä, mikäli Venäjän ja lännen Ukrainasta, ja varhemmin jo Irakista, Georgiasta ja Syyriasta alkanut loitontuminen jatkuu? Venäjän ja lännen välisen konfrontaation todellinen syy ei ole NATO, vaan nimenomaan Venäjän sisäinen kehitys ja erilainen arvio edellä mainittujen kriisien ratkaisemisesta. NATO:n laajentumisen vastustamisesta on tullut monimuotoisemman Venäjän ja lännen välisen loitontumisen ”korollaari”.

 2000-luvun alussa Suomen ulkopoliittinen johto osittain vaihtui, kun presidentti Tarja Halonen nousi ulkoministeristä presidentiksi, mitä edelsi SDP:n sisäinen keskustelu siitä, olisiko istuvalle presidentille tullut antaa mahdollisuus toiselle kaudelle. SDP:ssä haluttiin vaihdosta, mitä ajoi etenkin vuonna 1993 esivaalin hävinnyt Kalevi Sorsa (sd.) ja hänen tukijansa, joihin kuului muistelmiensa mukaan myös pääministeriksi 1995 noussut Paavo Lipponen (sd.). Vuonna 2000 maaliskuussa vaihtui presidentti. Ulkopoliittisen linjanvedon teki pitkälle kuitenkin ulkoministeriksi samaan aikaan nimitetty Erkki Tuomioja (sd.). Hänen turvallisuuspoliittinen näkemyksensä oli aika selvä: Suomen tuli panostaa globaaliin yhteistyöhön, etenkin YK:ssa, johon kuului armeijan roolin jonkinlainen uudelleenarviointi, koska sotilaallisen uhkakuvan koko oli pienentynyt. Ryhdyttiin puhumaan ”laajasta turvallisuudesta”, kun sotilaalliset uhkakuvat olivat väistyneet.

Tässä yhteydessä myös NATO:n arvostelu kasvoi, eikä etenkään Suomen jäsenyydellä haluttu edes spekuloida. Tuomioja kirjoitti maaliskuussa 2001 arvion kansanedustaja Jaakko Laakson (vas.) ja Ilta-Sanomien toimittaja Pekka Ervastin teoksesta ”Karhun naapurista Naton kainaloon”. Kirja sisälsi NATO-spekulaation kritiikkiä, mutta myös kannanoton kansallisen puolustuksen kehittämiseen. Tuomiojan mukaan ”on hyvä kerrata Hornet-hankinnan lyhyt historia vaikka Ervastin ja Laakson antaman tiiviin kuvauksen pohjalta. Heidän vaikeasti vääräksi osoitettava johtopäätöksensä on, että Hornet-hankinta on ollut Suomen varustautumishistorian kallein virhe. Ilman sitä kaikki puolustuksen kehyskeskustelussa tuskaa tuottavat rahoitusongelmat olisivat kohtuullisen helposti ratkaistavissa”.

Toimittaja Ruben Stillerin usein ajakohtaisaiheisiin pureutunut Pressiklubi käsitteli (23.1.) Virossa pidettäväksi aiotun ilmavoimien harjoituksen aiheuttamaa ”vuotosoppaa”.  Keskustelussa olivat mukana veteraanipoliitikko Paavo Väyrynen (kesk.) ja YLE:n poliittisen toimituksen esimies Pekka Ervasti. Molempien keskustelijoiden NATO-vastaisuus on hyvin tiedossa. Ohjelma osoitti, että Venäjän käytös ei monia ”vanhan liiton” poliitikkoja tai mediavaikuttajia hetkauta. Tämä on ymmärrettävää myös siksi, että he ovat arvioineet Venäjän kehityksen pitkälle väärin. Stillerin juontamassa keskustelussa kannettiin huolta siitä, että Suomi olisi sotkeutumassa Yhdysvaltojen kanssa harjoitettavaan ilmapuolustusharjoitukseen Virossa. Huolta ei kannettu siitä, miksi näitä harjoituksia on suunniteltu. On kuitenkin selvä, että jos Suomella ei olisi Hornet-hävittäjiä, vaan vaikkapa venäläisiä MIG-hävittäjiä, tai ei hävittäjiä ollenkaan, kuten Tuomioja ja Ervasti Jaakko Laakson kanssa 2001 esittivät, Suomen ilmapuolustus olisi 2015 hyvin hataralla pohjalla. Suomen turvallisuusympäristö kehittyi eri tavalla kuin he ennustivat. Tai sitten Venäjä arvioidaan valtioksi, jonka kanssa ollaan läheisiä ystäviä, oli Venäjä millainen toimija tahansa. Vuonna 2015 tähän ei ole enää järjestelmästä seuraavaa pakkoa. Itse asiassa Suomi on EU:n,ETYJ:in ja YK:n jäsenyyksien kautta velvollinen toimimaan tavalla, mikä ei anna tilaa Venäjän kanssa harjoitetttavalle erityissuhteelle. Tai hinta erityissuhteen harjoittamisesta tulee olemaan korkeampi  kansainvälisessä yhteisössä kuin vain niin, että häviämme YK:n turvallisuusneuvoston vaalin pienemmälle EU-kumppanille.

On erittäin ongelmallista, mikäli Suomen turvallisuusympäristön ”iso kuva” arvioidaan pitkällä aikavälillä täysin väärin. YLE on valtiomediana vastuussa siitä, että sen kautta välittyisi monipuolinen kuva turvallisuuskysymyksistä. Huhtikuun eduskuntavaalien yhteydessä tulisi käydä myös asiapitoista turvallisuuspoliittista keskustelua. Uhkakuvista on voitava keskustella realistisesti, kuten myös turvallisuuspolitiikan eri näkemyksistä. Tämä edellyttää sitä, että ”vanhan liiton” edustajien rinnalla tilaa on annettava myös niille, joiden arviot turvallisuuden muutoksesta ovat olleet kohdallisempia.