Europarlamentaarikko Paavo Väyrynen (kesk.) on alkanut puolustamaan näkemyksiään ulko-ja turvallisuuspolitiikan suunnasta ja lähtökohdista. On tärkeää, että keskeiset ulkopolitikan vaikuttajat määrittelevät avoimesti omat kansainvälisiin suhteisiin ja voimapolitiikkaan liittyvät lähtökohtansa. Väyrynen herätti erikoista huomiota taannoin, kun hän  halusi esittää ”ratkaisun” Krimin kysymykseen tarjoamalla  Venäjän anastamalle Krimille ”Puerto Ricon mallia”. Oli epäilemättä hankala ymmärtää, mitä tällainen Krimin Ukrainasta erottamisen de facto hyväksyntä tarkoitti.

Kylmän sodan kaudella  ja aina 2000-luvun puoliväliin saakka tärkeimpien suurvaltojen -Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton, Kiinan, ”Euroopan”- käyttäytyminen oli ennustettavavampaa kuin vuonna 2015. Pahimpienkin kriisien yhteydessä viime vaiheessa saavutettiin kompromissi, joko salaisissa neuvotteluissa tai julkisuudessa pidetyissä huippukokouksissa. Kuuban kriisin ratkeaminen 1962 ilman sotilaallista konfliktia tarkoitti, että suurvallat eivät olleet valmiita käynnistämään ydinsotaa. Myöhemmin on selvinnyt, että Yhdysvallat veti  salassa Turkista pois keskimatkan Jupiter-ohjukset vastapainona sille, että Neuvostoliitto veti Kuubasta pois sinne sijoiteutut saman kategorian yhdinohjuksensa. Neuvostoliitto hävisi julkisuusdiplomatian, mutta Yhdysvallat joutui sotilaallisesti myös peräytymään.

Kesällä 2014 eli pari kuukautta Venäjän suorittaman Krimin niemimaan valloituksen jälkeen Suomessa virisi keskustelu EU:n Venäjä-politiikasta, mutta ei Suomen Venäjä-politiikasta. Käytännössä Venäjä  oli ottanut  haltuunsa  ”itsepuolustusjoukkojen” avulla Krimin jonka se oli menettänyt Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä 1991.  

Kreikan kriisillä on monta selitystä. Eikä Kreikka ole yksin, vaan sen ongelmien tekijöitä löytyy muistakin maista. Yksi pääselityksistä liittyy korruptioon. Kreikassa eliitin korruptiosta lasku lankesi tavallisten kanslaisten maksettavaksi. Syriza sai valtansa tästä tyytymättömyydestä, kun kriisin aiheuttajat ovat paenneet maasta rahojensa kanssa. Arvovaltaisen George Mason -yliopiston professori Janine E. Wedel on tuoreessa teoksessaan puuttunut etenkin uudenlaiseen, ”lailliseen” korruptioon. Wedel esittelee tutkimuksensa tuloksia Foreign Policy -julkaisussa (17.2.2015).

Tohtori Alpo Rusi on kutsuttu Harvardin yliopiston alaisen Davis Center for Russian and Eurasian Studies -tutkimuslaitoksen asiantuntijaksi. Rusin tehtävänä on arvioida etenkin entistä Neuvostoliittoa koskevia julkaisuja The Journal of Cold War Studies -aikakauskirjaan. Julkaisussa on tarkoitus tuoda esille arvioita myös Rusin omasta tuotannosta. 

Arvostettu politiikan tutkija professori Jaakko Nousiainen on käsitellyt laajassa tuotannossaan Suomen poliittisen järjestelmän erityisominaisuuksia. Suomi on  hänen mukaansa poikkeuksellisen politisoitunut yhteiskunta, jolle hän näki etenkin historiallisia syitä. Kylmän sodan päättymiseen saakka puolueet edustivat  selkeitä ”ideologioita” maaailmassa, missä kansainvälinen järjestelmä oli jakautunut kahden ideologisen leirin mukaisesti. 

Minskin neuvotteluissa on sama tunnelma kuin kahtena viimeisenä neuvottelupäivänä Bonnissa kun Kosovon sodan päättämiseen tähdännyt kolmikantaprosessi oli ratkaisuvaiheessa Bonnin lähellä sijainneessa Saksan liittotasavallan vierastalossa pidetyissä yöneuvotteluissa. Iltapäivällä 2.6.1999  sekä Suomen että Venäjän neuvottelijat pääsivät lentämään Belgradiin. NATO piti tauon pommituksissa saman päivän iltaan klo 21 asti. Loppu on historiaa, kun 3.6.1999 klo 13:30 Serbian presidentti Slobodan Milosevic ilmoitti, että Serbia hyväksyy ”rauhansuunnitelman”, jonka EU:n erityisedustaja ja Suomen presidentti Martti Ahtisaari oli tuonut mukanaan. Erona Minskin neuvotteluun monen muun seikan ohella on se, että ”rauhansuunnitelma” oli tehty EU:n, Venäjän ja Yhdysvaltojen välisissä, ainakin kerran katkeamispisteessä olleissa neuvotteluissa kolmen edeltävän viikon aikana. Belgradissa ei enää neuvoteltu, vaan kyse oli ”ota tai jätä”-asiakirjasta.

Minskissä neuvotellaan taas rauhasta, Ykkösaamussa Ukrainaa Venäjän ja Yhdysvaltain näkökulmasta arvioivat Alpo Rusi ja Raimo Väyrynen http://areena.yle.fi/radio/2546229. 

Keskustan vaaliristeilyllä oli esillä myös ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Päällimäisin huoli on tietenkin saada maan talous kuntoon ja ihmisille töitä. Mutta kuten presidentti P.E. Svinhufvud aikanaan 1930-luvun alussa totesi, ”Ensin pitää rajat varmistettaman, ja vasta sitten voidaan kansalle leipä turvattaman”. Rajat pitävät vuonna 2015, eikä leivän jakelussa ole valittamista.

Keskustelu suomettumisesta on yleensä Suomessa päättynyt ennen kuin sitä ehditään kunnolla aloittaa. Keskustelun torjujat ovat olleet paremmissa asemissa instituutioissa ja medioissa kuin kriittisen historiantutkimuksen harjoittajat. Suomessa on vallinnut konsensus, siis  yhdessä sovittu totuus siitä, että Suomen historia kylmässä sodasa oli menestystarina. Suomi hävisi Jatkosodan, mutta voitti kylmän sodan. Tämä selitys tyydyttää niin entisiä kommunisteja kuin sinipunan kautta ulkopoliittisesti rehabilitoituja kokoomuslaisiakin. Puhumattakaan presidentti Urho Kekkosen puolueen edustajista. Kuitenkin kylmän sodan jakso voitaisiin selittää  paremmin ja uskottavammmin menestystarinaksi, mikäli aikakauden ongelmat avattaisiin reilusti ja kakistelematta. Se auttaisi myös suuremman turvallisuuskuvan ymmärtämistä tässä ja nyt.