Ulkopolitiikkaan selvä johtojärjestys - vuodot on saatava loppumaan

Teoksessani Etupiirin ote  tarkastelin ulkopoliittista päätöksentekoa itsenäisyyden kaudella. Sitä on leimannut ”dualismi”: päätöksenteko on hajautunut lähinnä pääministerille ja presidentille, mikä ei ole sinänsä estänyt tehokasta päätöksentekoa. Talvisodan alla ulkoministeri Eljas Erkolla oli täysin keskeinen asema ulkopolitiikan johdossa, vaikka perustuslain mukaan ulkopolitiikan johto oli presidentin käsissä. Sotien aikana tasavallan presidentin rooli korostui mutta myös ylipäälliköllä, C.G.E. Mannerheimilla, oli keskeinen rooli strategisia ratkaisuja muovailtaessa ja sodan johtamisessa. Urho Kekkosen ja J.K. Paasikiven kausilla päätöksenteko oli keskittynyt presidentille. Kekkonen erosi Paasikivestä ennen muuta siinä, että Kekkonen syrjäytti usein pääministerin myös sisäpolitiikassa, mikä ei aivan luontevasti ollut Paasikiven näkemys presidentin asemasta. 

Kekkosen asema vahvistui etenkin Zavidovo-vuodon seurauksena 1972, kun parlamentaarinen kierto häiriytyi ja Neuvostoliiton suhteiden hoidossa Kekkosesta tuli suhteiden ainoa todellinen takuumies. Joku nokkela tutkija onkin väittänyt, että vuoto oli Kekkosen punoma juoni asemansa säilyttämiseksi. Myöhemmin on selvinnyt, että samoihin aikoihin kun Kekkosen salaiset keskustelut neuvostojohdon kanssa vuodettiin lokakuussa 1972 Vasabladetille, Suomea painostettiin yhteisiin sotaharjoituksiin sotilasasiamiestasolla. Suomi oli todellisen pihtiliikkeen kohteena. Vuodolla haluttiin nimittäin kariuttaa Suomen ja EC:n välillä heinäkuussa 1972 neuvoteltu vapaakauppasopimus, jota Kreml ja osa vasemmistoa vastusti. Joka tapauksessa vuoto horjutti ulkopoliittista linjaa -puolueettomuutta ja integroitumista länsimarkkinoille - että loi epävakautta sisäpolitiikkaan. 

Suomen vuonna 2000 voimaan astunut perustuslaki hajautti pysyvästi ulkopoliittista pääötöksentekoa. Presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa hallituksen, valtioneuvoston, kanssa. Tasavallan presidentin asema on nyt aiempaa enemmän riippuvainen asianomaisen henkilöstä ja arvovallasta. Tarja Halosella oli 12 vallassaolovuoden aikana tukenaan useimmiten valtapuolue SDP ja sen riveistä nimetty ulkoministeri. Ulkopoliittisen päätöksenteon dualismi vahvistui kun Lissabonin sopimus  päätti presidentin osallistumisen EU:n huippukokouksiin Vanhasen II hallituksen aikana. Ulkoministerin asema on uuden perustuslain pohjalta ja EU-jäsenyyden seurauksena  sen sijaan kasvanut. Ajoittain hän syrjäyttää jopa pääministerin ja presidentin, ainakin mielikuvien tasolla. Erkki Tuomiojan (sd.) asemaa voitaisiin verrata Eljas Erkon asemaan vuonna 1939. 

Helsingin Sanomat kertoi sunnuntaina (18.1.) Suomen ulkopoliittisen johdon erimielisyyksistä koskien hanketta, jossa Ilmavoimat harjoittelisi Yhdysvaltain lento-osaston kanssa keväällä Virossa. Tiedot olivat peräisin nimettömiltä lähteiltä.
Eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö (ps.) kommentoi tapahtumia (21.1.) toteamalla, että spekulaatioiden myötä pienestä asiasta on kasvanut elämää suurempi kysymys. Niinistö jatkoi: ”Vuodot ulko- ja turvallisuuspoliittisesta ministeriövaliokunnasta on saatava loppumaan. Siellä on henkilöitä - joko poliitikkoja tai virkamiehiä - jotka haluavat toiminnallaan vaikuttaa Suomen linjaan. Olisi toivottavaa, että vuoto selvitettäisiin eikä hyväksyttäisi aina sitä, että Helsingin Sanomat saa tiedot melkein kaikista tärkeistä ulko- ja turvallisuuspoliittisista kysymyksistä. Tämä on esimerkki typerästä vuodosta”.

Helsingin Sanomien vuotoartikkelin pääsanoma oli, että presidentti ja ulkoministeri olivat Hutvassa pysäyttäneet valmistelun liittyen Suomen osallistumiseen Ilmavoimien yhteisharjoitukseen Virossa. Harjoitus oli tarkoitus järjestää yhdessä Viron, Ruotsin ja Yhdysvaltojen kanssa, mutta ilmeisesti varsinaisen NATO-rakenteen (BRTE-harjoitukset) ulkopuolella. Jussi Niinistö katsoo, että ”pitää olla tarkkana” ja katsoa ”mikä hyödyttää puolustuskykyämme” ja” millaista ulkopoliittista signaalia lähetämme”. Niinistön mukaan emme saa ottaa vastuuta Baltian puolustamisesta. Lisäksi Niinistö korostaa, että Suomessa ei tiedetä harjoituksen sisällöstä.

Tapahtunut ”kutsusoppa” on osoitus siitä, että ulkopoliittinen johtojärjestys on ainakin jossain määrin dualistinen. On myös selvää, että nykyinen ulkopolitiikan yhteistyömalli nojaa luottamukseen, jota vuoto ei edistä. Ulkopolitiikan johtojärjestystä tulee kehittää, vaikka perustuslakiin ei koskettaisikaan.