Kiljunen aukaisee Kosovo-pommitusten haavoja ja paljastaa Suomen ulkopolitiikan kaksi linjaa16/3/2015 Ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) nimitti entisen kansanedustajan, tohtori Kimmo Kiljusen (sd.) ulkoministerin rauhanvälittäjän erityisedustajan virkaan niin sanotussa sivurekrytointimenettelyssä kolmannen virkakautensa alkuvaiheessa. Tuomiojalla oli tapana perustella useita sivurekrytointejaan tai omavaltaisia lähettiläsnimityksiään korostamalla että ulkoministeriö ei ole ”suljettu laitos”. Jokainen poliittinen sivurekrytointi tai omavaltainen lähettiläsnimitys on ”kilpailulta suljettu nimitys”. Joidenkin mielestä kyse on piilokorruptiosta. Tietokirjailijan ja erityisedustajan roolissa Kiljunen on MTV:n Huomenta Suomi-lähetyksessä voinut 16.3. esitellä arvioitaan Krimin tapahtumista. Kiljusen mielestä ”länsimaissa on keskitytty todellisten syiden etsimisen sijaan Venäjän presidentti Vladimir Putinin demonisointiin, kun on puhuttu Krimin liittämisestä Venäjään”. Todellakin Angela Merkel loihti aikanaan lausumaan puhelinkeskustelunsa jälkeen, että ”Putin on toisesta maailmasta”. Tällainen ”demonisointi” satuttaa Kiljusta.
Kiljusen mukaan ”Putinin demonisointi ole mitään politiikkaa”, koska ”Krimin liittäminen Venäjään on osa Neuvostoliiton hajoamisen jälkijäristyksiä”. ”Venäläisten on helppo perustella toiminta itselleen esimerkiksi NATO:n toimilla entisessä Jugoslaviassa”. Lisäksi Kiljunen toistaa Venäjän näkemyksen, että ”suurin sotakone” NATO jäi kylmän sodan jälkeen voimiinsa ja ”lähestyy pala palalta heidän rajojaan”. Toisin sanoen tässä toistuu kylmän sodan kaava: Yhdysvallat varustelee ensin, sitten vasta Neuvostoliitto reagoi. Tiedämme tänään, että kaava ei ollut yhtä todellisuuden kanssa. Neuvostoliitto käynnisti 1970-luvun puolivälissä uuden asevarustelukierteen sijoittelemalla salaa uuden sukupolven keskikantaman SS-20-raketit Keski-Eurooppaan, johon NATO vastasi niin sanotulla kaksoispäätöksen toimeenpanolla vasta syksyllä 1983. Suomessa Kalevi Sorsan johdolla kuitenkin asevarustelun aiheutajaksi leimattiin Yhdysvallat. Kiljusen mukaan Krimin ja Ukrainan konfliktia ei voida kuitenkaan ratkaista, ”ellemme näe tätä puolta”. Kiljunen toisin sanoen de facto selittää Krimin valtauksen olevan seurausta NATO:n laajennuksesta ja toisekseen NATO:n vuonna 1999 Kosovon sodan yhteydessä toimeenpanemista pommituslennoista. Kiljunen katsoo, että Venäjän kanssa sovinnosta neuvoteltaessa nämä kaksi seikkaa tulisi tunnistaa. ”Ellemme näe tätä puolta”. Kiljusen päättely avaa erinomaisesti sen ongelman, joka on vaivannut Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa viimeistään kesästä 1999 eli Kosovon sodan päättäneestä rauhanprosessista alkaen, ja mitä olen tarkastellut perusteellisesti teoksessa Etupiirin ote( 2014), s. 341-357, ja puhunut ulkopoliittisen johdon hajoamisesta ja toisistaan eroavista näkemyseroista 2000-luvulla. Taustalla vaikuttaa silti olevan paljon suurempia erimielisyyksiä Suomen asemasta, ”humanitäärisestä interventiosta”, kuten myös EU:n kehittämisestä vahvemmaksi ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi toimijaksi, kuin saatoin laittaa kirjaani, vaikka niiden olemassaolosta olin tietoinenkin. Henkilökohtaisesti on nyt helpompi ymmärtää, miksi Paavo Lipposen II hallitus ei ollut valmis myötävaikuttamaan yhtenäisesti Kosovon sodan jälkeen aloitetun Länsi-Balkanin vakaussopimuksen toimeenpanoon. Vakaussopimuksesta oli kuitenkin sovittu Yhdysvaltain ja EU:n puheenjohtajan Saksan kanssa kesäkuun puolivälissä 1999. Suomen hallitus ei siten aivan reilusti noudattanut EU:n yhteisiä periaatteita, jonka ongelman toki havaitsin myöhemmin, kun jouduin Sarajevon huippukokouksen valmisteluista vastaavaksi EU-koordinaattoriksi. Suomi otti EU:n puheenjohtajavastuun 1.7.1999, jolloin vakausprosessin johtovastuu lankesi Suomelle. Vakaussopimuksen käynnistäneessä Sarajevon huippukokouksessa 29.7.1999 ei ollut mukana tynkä-Jugoslavian diktaattori Slobodan Milosevic vaan satunnaisia opposition edustajia ja alueen valtiojohtajat sekä 40 muuta korkeata johtajaa, kuten EU:n johtajat, Venäjän pääministeri Sergei Stepashin ja Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton. Sarajevon huippukokous heinäkuun lopulla 1999 oli käytännössä allekirjoittaneen ja Bosnia-Herzegovinan varapääministeri Haris Siladjizin vastuulla, eikä useiden EU-maiden ja EU:n neuvoston vastustuksen takia voitu ajatella, että Milosevic olisi tullut kokouspaikalle. Heinäkuun puolivälissä 1999 vaikutti siltä, että kokousvalmistelut oli keskeytettävä, kun Helsingissä virheellisesti uskottiin, että kokouksen rahoituksessa oli epäselvyyksiä. Kokous vietiin läpi sotatoimialueella, missä oli 35 000 rauhanturvaajaa. Niiden komentaja amerikkalaiskenraali Mongomery Miegs esitti kokouksen jälkeen virallisen kannan, jossa hän haluaisi luovuttaa Sarajevon olympialaisten erikoiskultamitalit kokouksen järjestäjille. Allekirjoittaneella oli kunnia ottaa kiitokset vastaan. Lipposen II hallituksessa ei ilmeisesti tällaisia kiitoksia noteerattu, jonka seikan tajusin myöhemmin. Vakaussopimuksen varajohtajan ominaisuudessa sain Montenegrossa 16.2.2000 Serbian opposition edustajalta Predrag Simiciltä välittää tulevalle ulkoministerille, Erkki Tuomiojalle serbiopposition vetoomuksen, kun nämä poliitikot pelkäsivät Slobodan Milosevicin kostotoimenpiteitä (joita tapahtui myöhemmin vuonna 2000). Keskustelumme Tuomiojan kanssa tapahtui helmikuun lopulla 2000. Kiljunen palajastanee nyt taustoja, miksi Tuomioja ensinnäkin arvosteli vakaussopimusta (myös Tuomiojan päiväkirjamuistiinpanot vahvistavat arvostelun) ja toisekseen kieltäytyi serbiopposition vetoomuksen välittämisen EU:n ulkoministereille. Suomen hallitus yksinkertaisesti ei hyväksynyt Kosovon pommituksia, joita ilman ei rauhaan oltaisi päästy vielä kesällä 1999. Kysyn Kiljusen haastattelun ja Tuomiojan kanssa helmikuussa 2000 käydyn keskustelun jälkeen, oliko Sarajevon huipukokouksen valmistelujen jarruttamisessa silti kyse suuremmasta poliittisesta erimielisyydestä sen suhteen, oliko Milosevicia edelleen heinäkuussa 1999 tuettava vai ei? Tähän viittaavat tietenkin myös keskustelu Tuomojan kanssa helmikuussa 2000 , kun Tuomioja arvosteli Vakaussopimusta siitä, että se ei tukenut Milosevicia ja nyt Kiljusen ainakin epäsuora länsikritiikki Krimin valtauksen seurauksena. Jos todellakin Suomi erkaantui Kosovon kysymyksessä EU:n ja Yhdysvaltojen linjasta jo 1999, ei ole ihmeteltävää, että maassa haluttiin vaihtaa presidentti jo maaliskuussa 2000, koska tämä oli ollut ”amerikkalaisten asialla”. Entinen pääministeri ja presidentinvaalin esivaalin 1993 hävinnyt Kalevi Sorsa korosti huhtikuussa 1999, että ulkoministeri Tarja Halonen oli muutoinkin johtanut Suomen ulkopolitiikkaa jo vuodesta 1997. Sorsa kai tarkoitti, että vuonna 1997 ulkoministeri Halonen ruotsalaisen kollegansa kanssa kaatoi Länsi-Euroopan unionin (WEU) kytkemisen Euroopan unioniin, jonka avulla EU:lle olisi luotu ”sotilaallinen käsivarsi”, sen sopimuksellinen perusta. Kun EU:lla ei tällaista sotilaallista valmiutta, saatikka poliittista tahtoa, ollut 1998/99, Länsi-Balkanin kaaokseen ajautumisen estämiseksi tarvittiin NATO:n apua keväällä 1999, kun kaikki diplomaattiset keinot oli ensin käyty tuloksetta läpi EU:n ja keskeisten neuvottelijamaiden sekä Milosevicin välillä Ranskan Rambouilletissa talvella 1999. Pommitusten alkaessa serbien sotilaskohteisiin maaliskuussa 1999, Makedonia oli hajoamispisteessä, kun sinne oli virrannut satoja tuhansia kodeistaan ajettuja albaanipakolaisia Kosovosta. Milosevic halusi puhdistaa Kosovon etnisesti albaaneista. Tämä oli sotilaallisen väliintulon perustelu. Kosovon rauhan avulla - jota Venäjä lopulta tuki - estettiin maasota ja suuri verenvuodatus. Mutta ei kyse ollut siitä, että ”Suomen presidentti olisi pelastanut NATO:n ulos umpikujasta”. On selvä, että Kiljunen lausumallaan tulee antaneeksi lisätodisteita siitä erikoisesta painostuksesta, jota SDP:ssä ja ainakin Vasemmistliitossa, harjoitettiin jo ainakin vuodesta 1997, ulkopoliittisen linjan palauttamiseksi, jos ei Mauno Koiviston kauden linjoille, niin ei paljon muutakaan. Olihan Koivisto muistuttanut keväällä 1999 YYA-sopimuksen ajasta, jolloin ”Suomi pyrki pysyttelemään suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella”. Hän myös kauhisteli ”Kuka oli kutsunut amerikkalaiset Jugoslaviaan”. Entinen pääministeri Kalevi Sorsa puolestaan hieman myöhemmin Joulun alla 1999 arvosteli eurooppalaisia, joiden kritiikki Yhdysvaltoja kohtaan oli ollut ”hampaatonta”. Hän lisäsi: ”Nyt ymmärrän Koiviston arvion, että puolueeton Suomi sai historiallisen tehtävän olla auttamassa sotilasliitto ulos umpikujasta”. Kiljunen kertoo Huomenta Suomessa maaliskuussa 2015, että Sorsa asiallisesti ottaen haukkui Yhdysvaltoja ja Suomen presidenttiä, joka oli johtanut rauhanprosessia, koko vasemmiston puolesta. Tämä linja on käytössä, kun esillä on Krimin anastus ja Venäjän voimapolitiikka. Onko tämä Suomen linja?
0 Comments
Your comment will be posted after it is approved.
Leave a Reply. |
"The more you understand the world, the higher your chance of shaping it". Don't walk behind me; I may not lead. Don't walk in front of me; I may not follow. Just walk beside me and be my friend. Alpo RusiValtiotieteen tohtori, suurlähettiläs, tasavallan presidentin entinen neuvonantaja, professori ja kirjailija.
Blogiarkisto
January 2021
|
Alpo Rusi |
|
Kirjoituksia saa lainata. Lähde on mainittava.