Suomen turvallisuusympäristö on ollut muutoksessa kylmän sodan päättymisestä alkaen. 2000-luvulla Venäjä palasi voimapolitiikan harjoittajaksi, mikä on haurastuttanut Euroopan turvallisuusjärjestelmän perustuksia. Georgian sota ei ollut ”yksittäistapaus”, vaan alkua geopoliittisen laajentumisstrategian toimeenpanolle. Suomen kannalta 1990-luku oli ollut historiallinen siinä mielessä, että Suomi saattoi tehdä EU-ratkaisunsa ja aloittaa yhteistyön NATO:n uudistuneissa rakenteissa ilman, että Moskova olisi virallisella tasolla painostanut Suomea pidättyvyyteen. Toisaalta viime aikoina on tullut esille tietoja, että virallisen asioiden hoidon rinnalla Venäjän tiedustelupalvelut ovat pitäneet yhteyttä suomalaisiin poliitikkoihin myös kylmän sodan jälkeen. Tässä periaatteessa laittomassa tiedonvaihdossa suomalaisia on painostettu. Tässä suhteessa onkin mielenkiintosta lukea ulkoministeri Erkki Tuomiojan päiväkirjoja vuosita 1991-94 Siinä syntyy rumihia (2014). Tuomioja kertoo, miten 21.9.1993 ”entinen kotiryssäni Valeri Marejev soittaa ja pyytää tapaamista”. Tuomioja lounastaa kirjauksensa mukaan 7.10.1993 1970-luvulla ja 1980-luvulla Tehtaankadulla KGB:n työntekijänä, mutta APN:n varajohtajan peitevirassa toimineen Marejevin kanssa, joka varoittaa ”Suomessa ilmenevästä NATO-innostuksesta”. Marejev kuului niihin KGB:n upseereihin, jotka pitivät yhteyttä Zavidovo-vuodosta kuuluisaksi tulleeseen toimittaja Tor Högnäsiin, mistä valtiotieteen tohtori Jukka Seppinen on kertonut teoksissaan. Marejev yritti 1970-luvulla värvätä ulkoministeriön virkamiehen, mistä Seppinen on aiemmin tehnyt selkoa teoksessa Neuvostotiedustelu Suomessa (2006, s.583-584). Marejeville toimitettiin Seppisen arvion mukaan lista ”neuvostomyönteisistä keskustalaisista”. Marejev vakoili myös ulkoministeriön nimitysasioita. Marejev oli toisin sanoen täysin keskeinen Tehtaankadun KGB-upseeri, jonka toimintaa kuvattiin myös agressiiviseksi, joka ei kaihtanut värväysyrityksiä.
Oliko Venäjän diplomaattisten peitevirkojen avulla harjoittamalla laittomalla tiedustelulla merkitystä, kun Suomessa käytännössä torjuttiin NATO-keskustelu 2000-luvun alussa? Iltalehden erikoistoimittaja Olli Ainola on pyrkinyt osoittamaan, että itse asiassa Suomi torjui NATO-jäsenyyden peräti kaksi kertaa jo 1990-luvulla (IL, 21.3.2015, ”Miksi Suomi sanoi ei NATO:lle?”). Ainolan mukaan Suomi olisi voinut liittyä NATO:on samassa yhteydessä, kun maa liittyi EU:n jäseneksi. Ainola aivan oikein selostaa, miten NATO:n tulevaisuus oli monen kysymysmerkin takana ja valtiojohdon tuli yrittää varmistaa EU-jäsenyys, mitä NATO-hanke olisi vaarantanut. Toinen mahdollisuus Ainolan mukaan nousi esille, kun NATO avasi jäsenyyden entisille Itä-Euroopan maille ja balteille. Tässä yhteydessä Iso-Britannia ja Yhdysvallat yrittivät saada Suomen ja Ruotsin ottamaan vastuuta balttien puolustuksesta. Ainola esittää, että ennen maaliskussa 1997 Helsingissä pidettyä Bill Clintonin ja Boris Jeltsinin huippukokousta Suomea ja Ruotsia ”painostettiin ankarasti” antamaan turvatakuut balteille. Ainola on haastattellut entistä puolustusvoimien komentajaa Juhani Kaskealaa, joka muistaa ”painostuksen”, mikä hänen mukaansa vaikutti siihen, että ”Suomi ei halunnut liittyä NATO:on”. Nähdäkseni arvostamani amiraali Kaskeala muistaa hieman väärin. Tämän blogin tekijä oli sommittelemassa huippukokousta yhdessä tasavallan presidentti Matti Ahtisaaren kanssa alkuvuonna 1997. Olen voinut myös tarkistaa muistiinpanoistani ja teoksesta Mariankadun puolelta (2000), että NATO-jäsenyys ei ollut esillä suoraan kertaakaan 1990-luvulla Ahtisaaren presidenttikaudella. Epäsuorasti asiasta keskusteltiin, kun NATO:n laaajennus käynnistyi muodollisesti 1996. ”Suomi lähestyi laajennusta selkä edellä”, kuten kirjoitin. Suomi ilmaisi huolensa laajennuksen vaikutuksista Itämeren alueen vakaudelle. Samasta asiasta kirjoitti vuoden 1996 lopussa Turun Sanomissa entinen pääministeri Kalevi Sorsa. Yhdysvaltain NATO-lähettiläs Robert Hunter vieraili Helsingissä toukokuussa 1996. Tällöin vapaamuotoisissa keskusteluissa arvioitiin, olisiko Suomen liityttävä NATO:on, mikäli Länsi-Euroopan unioni (WEU) liitettäisiin EU:n sotilaalliseksi käsivarreksi (hanke kaatui 1997 Suomen ja Ruotsin vastustukseen). Samoin pohdittiin, mitä tapahtuisi, jos Itävalta liittyisi NATO:on. Lopulta kannaksi muodotui näkemys siitä, että Suomi pyrki tiivistämään yhteistyötä NATO:n uudistuneissa rakenteissa, mutta ei harkinnut NATO:n täysjäsenyyttä. Suomi ei siten myöskään torjunut NATO-jäsenyyttä sen vuoksi, että sille olisi jäsenenä tarjottu NATO:ssa vastuunottoa balttien turvallisuudesta. Oli siten perusteltua lähteä siitä, että Baltian maiden puolustusvastuu ei voinut olla Suomen ja Ruotsin harteilla. Ei tämä olisi riittänyt balteille tietenkään. Tämän presidentti Lennart Meri myös ilmoitti Suomelle niissä tapaamisissa joissa olin mukana. Suomen valtiojohto oli silti erimielinen, miksi suurvaltahuippukokous oli mielekästä isännöidä Helsingissä. Pääministeri Paavo Lipponen itse asiassa ainakin epäsuorasti vastusti NATO:n ja Venäjän lähentymistä, kun hän 6.2.1997 radiohaastattelussa ilmoitti pelkäävänsä lähentymisen seurauksena ”päätöksiä tehtävän Suomen päiden yli”. Lipponen näki Helsingin tapaamisessa jonkinlaisen Hitler-Stalin-paktin siemenen. Näin ainakin voidaan pohtia, kun yrittää ymmärtää Lipposen ajatuksenjuoksua. Helsingin huippukokous oli nimenomaan tarkoitettu mahdollisuudeksi sopia NATO:n laajennuksesta niin, että suurvaltasuhteet eivät häiriintyisi. Tästä selkoa teki tämän blogin kirjoittajalle presidentti Jacques Chiracin neuvonantaja Jean-David Levitt Elysee-palatsissa, jota olen selostanut teoksessa Etupiirin ote (2014, s. 339-340). Lopulta huippukokous saavutti tavoitteensa, eikä Suomen pään yli ole tehty sen turvallisuuteen liittyneitä päätöksiä. Itse asiassa entinen pääministeri Esko Aho teki tämänkaltaisen ehdotuksen jo Turun Sanomissa 17.5. 1996, mutta opposition johtajana hänen näkemyksensä sivuutettiin. Tuskin selvitys olisi muuttanut tuolloin mitään, vaan ehkä Ahokin halusi laittaa vain pisteen tällöin velloneelle keskustelulle, joka epäilemättä heijasteli linjaerimielisyyksiä presidentti Ahtisaaren, pääministeri Lipposen ja ulkoministeri Tarja Halosen asenteissa ja lähestymistavoissa, kun keskusteltiin turvallisuuspolitiikasta. Tämä skisma vain paheni, mikä johti siihen, että SDP:ssä kasvoi protestihenki Ahtisaarta vastaan, jonka linja, ei miellyttänyt puolueessa ”vanhan liiton” edustajia, joilla oli myös jatkuvaa yhteydenpitoa Tehtaankadun edustajien kanssa. Tuomiojan päiväkirjamerkintä osoittaa, että Jelltsinin hallinnon piirissä oli turvallisuuspalvelussa niitä, joita ei tämän yhteistyölinja NATO:n kanssa miellyttänyt. Suomessa olisi 2000-luvun alussa tullut käydä rakentava turvallisuuspolittinen keskustelu, jossa olisi käsitelty NATO-jäsenyyden etuja ja haittoja. Näin ei tapahtunut, mikä eliminoi mahdollisuudet hakea NATO:n jäsenyyttä aikana, jolloin Suomen turvallisuusympäristö oli vielä varsin vakaa 1990-luvulla suurvaltojen kesken saavutetun yhteisymmärryksen seurauksena. Tämän yhteisymmärryksen seurauksena voitiin Kosovossa saavuttaa rauha 3.6.1999. Jatkon kannalta oli merkitystä sillä, että Suomessa NATO:n pommituksien merkitystä saavutetun rauhan edellytyksenä ei hallituksessa hevin hyväksytty, vaan julkisuudessa etenkin Kalevi Sorsan tukijat väittivät, että Suomen presidentin avulla ainoastaan ”pelastettiin NATO”. Tämäkään ei pitänyt paikkaansa. Helsingissä oli nähtävästi paljon enemmän tynkä-Jugoslavian ymmärtäjiä, kuin julkisuudessa tuli ilmi. Tämä selitti myös, miksi Länsi-Balkanin vakausprosessi sai nihkeän vastaanoton Lipposen hallituksessa, vaikka se oli käynnistetty Yhdysvaltojen ja EU-puheenjohtaja Saksan välisessä huippukokouksessa kesäkuussa 1999.
0 Comments
Your comment will be posted after it is approved.
Leave a Reply. |
"The more you understand the world, the higher your chance of shaping it". Don't walk behind me; I may not lead. Don't walk in front of me; I may not follow. Just walk beside me and be my friend. Alpo RusiValtiotieteen tohtori, suurlähettiläs, tasavallan presidentin entinen neuvonantaja, professori ja kirjailija.
Blogiarkisto
January 2021
|