Onko murtajalakossa poliittisen lakon aineksia?

Murtajalakon pönkittämiseksi kaavaillut työnseisaukset uhkaavat estää viennin ja tuonnin Suomen satamista. Tavaroita jäisi päivittäin toimittamatta 80 miljoonan euron arvosta. Onko kyse poliittisesta lakosta vai vain sopimusriidasta: rahasta? Mikäli poliittinen kytkentä voitaisiin osoittaa, olisi kyse taloudellis-poliittisesta epävakauttamistoimenpiteestä, jolla olisi yhteys meneillään olevaan eduskuntavaaliin. Käytännössä lakolla haluttaisiin muistuttaa, että tulevan hallituksen tulisi palata neuvottelutalouden pelisääntöhin. Neuvottelutalouden edut ja haitat on varmaan syytä arvioida realistisesti samalla tavoin kuin aikanaan toimittiin EU:n osalta ja nyt varmaan piakkoin myös NATO:n osalta. 

Murtajalakko tukilakkoineen - mikäli toteuituisi - muistuttaisi kevättalven 1977 tapahtumista. Keskusta ja kokoomus olivat sopineet budjetista joulukuussa 1976, joka oli käänne Suomen taloushistoriassa kun budjetissa rohkaistiin yrittämistä ja ryhdyttiin irtaantumaan neuvottelutalouden pelisäännöistä (niin sanottu Korpilammen seminaari oli työmarkkinavetoinen jatkokehittely joulukuun 1976 talouskäänteelle). SDP:ssä tajuttiin vuoden 1977 alussa, että Suomea voitiin johtaa ilman, että se oli hallituksessa. Maassa oli keskustalainen vähemmistöhallitus. Vastaisku tapahtui kahdella päärintamalla. Ensin STTK käynnisti poliittisen lakon. Tämän lisäksi vähemmistöhallituksen ulkoministeri Keijo Korhonen saatettiin epäsuosioon Moskovan kortilla. Huhtikuussa Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanov sai presidentti Urho Kekkosen vakuuttuneeksi, että pääministeriksi olisi nimitettävä SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa, ja ”neuvostovastainen” ulkoministeri  oli pantava vaihtoon. Tehtaankadun ohjauksesta on puhuttu paljon, mutta keväällä 1977  kyse ei ollut Tehtaankadun ohjauksesta, vaan kotimaisten toimijoiden ja Tehtaankadun yhteistyöstä. 

On tietenkin selvä, että Suomella ei olisi varaa poliittisiin lakkoihin vuonna 2015.  Vaikka Venäjä harjoittaa ”hybridisotaa”, ja on siihen liittyen myös Venäjän valtiomedioissa suunnannut Suomea vastaan kuukausia ikäviä ja paikkansa pitämättömiä väitteitä,  myös trollien avustamana, ei Venäjä tuskin enää entiseen tapaan sotke Suomen sisäpoliittisia asetelmia. Suomesta ei tullut  2000-luvulla Pohjolan Singaporea eikä ”johtavaa Pohjoismaata”. Näitä lupauksia kolmikannan, konsensus-parlamentarismin, johtavat poliittiset toimijat jakelivat 2000-luvun alussa. Näihin päämääriin voitiin päästä, mikäli pidetään kiinni neuvottelutalouden pelisäännöistä, ”yhdessä sopimisesta”. Ruotsissa luovuttiin samaan aikaan keskitetyistä palkkaratkaisuista, Saksassa tehtiin rakenneuudistuksia ja Sveitsissä molempia. Ne ovat kasvun uralla, Suomi heikentyvällä uralla.

Suomessa oli kylmän sodan päättyminen sivuutettu ilman kriittistä jälkisilmäystä. Toisaalta juuri menneisyyden virheistä, olisi voitu oppia. Vuonna 2015 ei tulisi toistaa vuoden 1977 virheitä. Korpilampi olisi tullut toteuttaa syyskuussa 1977 jo parlamentaarisesti, ei työmarkkinajärjestöjen ehdoilla. Keväällä 1977 olisi tullut koota enemmistöhallitus,ei Tehtaankadun toivomusten, vaan eduskunnan enemmistön toiveiden mukaisesti. Se, että näin ei tapahtunut, saattoi vaikuttaa Suomen sisä- ja ulkopoliittiseen kehitykseen aina  pitkälle 2000-luvulle saakka ja olla yksi syy siihen, miksi Suomi on ajautunut Pohjoismaiden peränpitäjäksi, vaikka ei ehkä vielä Pohjolan ”sairaaksi mieheksi”.

Selkäedellä kulkeminen on tullut tiensä päähän.