Venäjä hajottaa EU:ta määrätietoisesti - vaihtoehtoja Suomelle

Kansainvälisen politiikan arvostetuimmat asiantuntijat ovat EU:ssa ja Yhdysvalloissa analysoineet Venäjän politiikan muutosta.  Yhden kiinnostavimmista puheenvuoroista on esittänyt Yalen yliopiston professori Timothy Snyder. Hän katsoo, että Venäjän presidentti Vladimir Putin asetti päämääräksen EU:n hajottamisen kesällä 2013, siis puoli vuotta ennen Ukrainassa alkaneita Maidanin mielenosoituksia. Venäjä etsii liittolaisia EU:sta (Unkari ehkä Kypros) ja tukee EU-vastaisia poliittisia puolueita (Le Pen, Syriza, Jobbik). Samoihin aikoihin Venäjän sotilasjohto ryhtyi julkisesti esittelemään ”hybridisodan” periaatteita, ”uutta sodanjohdon oppia”. 

Venäjän suurpoliittisen suunnan muutos ei tapahtunut äkillisesti, vaan oli kehkeytymässä 2000-luvun alusta alkaen.   Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä ei ole ollut vastaavaa kylmää kautta kuin viimeksi 1980-luvun alkupuolella. Kansainvälinen järjestelmä on muutostilassa jota vodaan verrata vain Neuvostoliiton hajoamsieen ja sen vaikutuksiin 1992. Viimeistään elokuussa 2008 piti olla selvä, että Venäjä tukeutuu sotilaallisiin keinoihin poliittisten tavoitteidensa ajamiseksi. Georgialle haluttiin sanoa selvä ei, kun maa oli esittänyt halunsa liittyä NATO:n jäseneksi. Samalla Venäjä tajusi, että ”vanhanaikainen”, pienimuotoinen sotilaallinen interventio ei ole tehokas. Tarvittiin puolustuskyvyn suurisuuntaista vahvistamista, mutta myös sotilasopin ”päivittämistä”. Vuosina 2014/2015 on Ukrainassa nähty, mistä uudessa sotilasopissa on kyse. Venäjä käyttää perinteistä sotilasvoimaa pelotteluun, mutta käytännössä murtaa vastarinnan varhemmin hybridisodan metodeilla. Kuten Putin totesi taannoin TV-dokumentissa, ydinaseita oltiin valmiita harkitsemaan, mikäli länsimaat olisivat astuneet Krimin maaperälle. Samalla toistui vuosien 1953, 1956 ja 1968 historia: Neuvostoliitto murskasi ”kansan kumoukset” panssareilla  DDR:ssä,Unkarissa ja Tshekkoslovakiasssa ilman, että NATO tai länsi olisivat olleet valmiita väliintuloon ja siten riskeeranneet ydinsodan syttymisen näiden tapahtumien seurauksena.

Venäjä nähtävästi haluaa toden teolla luoda ”venäläisen maailmanyhteisön”, jota termiä käyttää Putinin lähipiiriiin kuuluva Sergei Glasjew. Siihen ei kuulu kansalaisyhteiskunta ja demokratia. Äärinationalistit Venäjällä puhuvat avoimesti ”Suur-Venäjästä”, johon historiallisesti kuuluu esimerkiksi koko Ukraina, josta ei enää saa tulla ”Puolan provinssia”, kuten nationalistinen ideologi Alexandr Duginin on todennut. Venäjälle ei kelpaa  pelkästään yhteistyö, josta se ei katso saavansa riittävästi etuja, vaan se haluaa määritellä valtapiirinsä voimapolitiikan keinoilla. Tässä strategiassa se varaa oikeuden rajan siirtoihin ja haluaa hajottaa Euroopan unionia sekä estää NATO:n laajennuksen.

On väite totta tai ei, Suomen kannalta keskustelu Venäjän ja Suomen sekä Venäjän ja EU:n suhteesta on joka tapauksessa käynnissä ja jatkuu pitkälle tulevaisuuteen. Mikäli Venäjä katsoo, että EU on eräänlainen latentti vihollinen, jonka vastapainona on ”Suur-Venäjä" tai ”Euraasian unioni”, joka olisi toteutuessaan ”taloudellisen ja humaanin yhteistoiminnan alue Atlantilta Tyynellemerelle”, kuten ulkominister Sergei Lavrov on muotoillut,o llaan Euroopassa ajautumassa uuden kahtiajaon aikaan.   Krimin anastus osoittaa joka tapauksessa, että Euroopan turvallisuusjärjestys on menettänyt uskottavuutta, jopa haurastunut  fataalilla tavalla. Venäjä vetäytyi jo vuonna 2007 tavanomaisia aseita koskevasta TAE-aserajoitussopimuksesta, joka solmittiin 1990 Varsovan liiton ja 16 NATO-maan välillä. Samalla tavalla Saksa romutti 1919 solmitun Versailles´in sopimuksen alkamalla yksipuolisesti varustautua natsidiktaattori Adolf Hitlerin valtaantulon jälkeen 1933. Englannin pääministeri Winston Churchillin mukaan toinen maailmansota oltaisiin voitu välttää vielä 1934, mutta ei enää 1935, jolloin Saksa oli jo niin vahva sotilaallisesti, että sen ”takaisintyöntäminen” ei ollut enää mahdollista ilman suursotaa. 

Historia ei koskaan toista itseään sellaisenaan, mutta historiasta voidaan löytää useimmat vastaukset esille nouseviin turvallisuusongelmiin, kuten Churchill aikanaan totesi. Venäjän osalta edessä saattaa olla uuden Venäjään kohdistuvan ”patoamispolitiikan” kehittäminen, kuten amerikkalainen diplomaatti George F. Kennan päätteli sairasvuoteeltaan 22.2.1946  Moskovasta kirjoittamassaan myöhemmin tunnetuksi tulleessa ”pitkässä sähkeessä”. Kennan halusi rauhaa, ei sotaa. Rauhan ylläpitämiseksi tarvittiin kuitenkin lännen yhteinen ja luja strategia, missä asioissa voitiin olla yhteistyössä, missä kaikki yhteistyö oli mahdotonta. Suomen tuli sovittautua tähän strategiaan, mikä selitti pyrkimyksen puolueettomuuteen, suurvaltakonfliktin riskien välttämiseen. EU:n ja Yhdysvaltojen sanktiot osoittavat 2015 , että niiden takia Venäjä ei taivu, vaikka onkin joutunut suuriin vaikeuksiin. Sanktioista ei voida vetäytyä ellei Venäjä taivu luopumaan voimapolitiikasta Ukrainassa. Mutta ajan myötä pelkät taloudelliset sanktiot eivät riitä, mikä on ymmärretty myös Saksassa.

Uudenlaisen ja lujemman Venäjään kohdistuvan länsistrategian tarvetta on arvioitu jo useissa arvovaltaisissa puheenvuoroissa, kuten Jacques Schuster Die Welt lehdessä (17.3.2015). Schuster toivoo ilkikurisesti Saksan,Yhdysvaltojen ja Ranskan johtajia lepäämään ”sairasvuoteelle” voidakseen syventyä uuteen kansainväliseen tilanteeseen ja sen varalta tarvittaviin strategisiin johtopäätöksiin. Pelkkä kokoustaminen kokoustamisen jälkeen ei riitä. On analysoitava asioita rauhassa ja kyettävä innovatiivisiin johtopäätöksiin. Tätä edellyttäää uuden strategian muotoilu. Kyse on kuin uuden rokotteen löytymisestä uhkaavaa pandemiaa vastaan. Toisin sanoen ”pitkän sähkeen” tarve koskee myös Suomea. Ensi vaiheessa Suomessa tulee valmistella arvio Suomen turvallisuusympäristön muutoksesta ja siihen liittyen arvioida NATO-jäsenyyden edut ja haitat laaja-alaisesti. Tähän selvitykseen tulisi kuulua seuraavat asiat: 

(1) NATO:n viidennen artiklan merkitys Suomen sotilaallisen pelotevoiman näkökulmasta. 
(2) Suomen kansainvälisen arvostuksen muutos EU:ssa ja laajemmin NATO-jäsenyyden seurauksena. 
(3) NATO:n infrastruktuurirahaston investoinnit Suomeen jäsenyyden seurauksena (useita satoja miljoonia).
(4) NATO:n ”jäsenmaksu” (josta suurin osa suomalaisten upseerien ja virkamiesten palkat ja kustannukset NATO:n instituutioissa.
(5) Ulkoisten investointien asema NATO:n jäsenenä, jonka pohjaksi sopii lukea Talouselämän uutinen nykyinvestointien tilasta.
(6) Pohjolan vakauden kehittyminen mikäli Suomen vanavedessä myös Ruotsi liittyy NATO:on.
(7) Mitä tapahtuu jos Suomi jää pysyvästi NATO:n ulkopuolelle (arvio ainakin  vuoteen  2025).

On selvää, että Suomelle Venäjän demokratisoituminen ja taloudellinen edistyminen olisi ”lottovoitto”. Toisaalta ellei näin käy, mikä näyttää olevan toteutuva vaihtoehto 2015, Suomen on tyydyttävä kahdenvälisesti hyvin säädeltyyn Venäjä-suhteeseen, eikä palattava ”suomettumisen metodologiaan”, mitä eräät ”vanhan liiton” poliitikot kuuluttavat erikoisilla puheenvuoroillaan ja esityksillään. Päinvastoin, on valvottava, että Venäjä-suhteilla on, kuten presidentti Juho Kusti Paasikivi muistutti eri yhteyksissä presidenttikaudellaan 1946-56, eräänlainen perälauta. Tämä tarkoittaa pidättyvyyttä taloussuhteissa ja poliittisessa kanssakäymisessä. Kylmän sodan edettyä perälauta puuttui, mikä ruokki suomettumista ja syvensi taludellista lamaa 1990-luvun alussa. Vuonna 2015  Venäjän kanssa harjoitettava yhteistyö on arvioitava kansallisen ja eurooppalaisen sekä transatlanttisen turvallisuuden näkökulmasta. Hybridisotaa on vastustettava konkreettisesti. Siinä ensimmäisiä tehtäviä olisi katsoa, missä määrin Suomen entiset ministerit voivat olla konsulttisuhteissa Kremlin hallitsemissa venäläisyhtiöissä. Tämä voisi olla eräänlainen Lex Nord Stream, joka tulisi saattaa voimaan vaalikaudella 2015-2019 ellei Venäjä luovu voimapolitiikasta.