Suomen asema Euroopan uusien jakolinjojen kartalla -uudelleen harmaalle vyöhykkeeelle?

Euroopan turvallisuuspoliittinen kartta on ollut muotoutumassa uudenlaiseksi konkreettisemmin vuodesta 2008, jolloin Venäjä miehitti Georgiassa Etelä-Ossetian ja Abhasian provinssit. Rajoja muutettiin vaikka nämä provinssit olivat olleet jo aiemmin niin sanottuja jäätyneitä konflikteja - voimakeinoilla, mikä oli vastoin Jaltassa 1945 ja myöhemmin ETYK:issä jo vuonna 1975 hyväksyttyä periaatetta, ettei rajoja ei saisi muuttaa kuin rauhanomaisesti. Toinen maailmansota oli ollut myös rajansiirtosota, jonka seurauksena 50 miljoonaa oli menettänyt henkensä.

Euroopan turvallisuusjärjestelmä haurastui entisestään keväällä 2014, kun Venäjä anasti Krimin voimatoimin. Tai kuten Suomessa todettiin: Venäjä rikkoi kansainvälistä oikeutta anastamalla Krimin Ukrainalta. Todellisuudessa Venäjä veti ratkaisevasti uskottavuutta myös ETYJ:iltä. Georgian lyhytaikainen sota opetti kuitenkin Venäjälle, hieman kuin Krimin sota 1853-56, että sota pitää aina voittaa, jos siihen ryhdytään. 

Georgian sota paljasti, että Venäjän vanhanaikainen strategia toimi vain osittain. Venäjällä tajuttiin ensinnäkin käynnistää kallis ja kunnianhimoinen 500 miljardin euron tasolla yltävä varustelu- ja armeijan-modernisointiohjelma. Toisekseen strategiassa painopiste siirrettiin ”hybridisodan” metodiikkaan. Armeijan vahvistaminen tähtäsi maan arvovallan kasvattamiseen sekä sisäpoliittisesti loi edellytyksiä ”Vladimir Putinin systeemin” lujittamiselle.  

Suomessa on aina aika ajoin kyselty, mihin Venäjä kaikella voimannäytöllä tähtää? Vastaus on yksinkertainen: Venäjän imperiaalisen ja suurvalta-aseman palauttamiseen. Siihen liittyy asevarustelu sekä Euraasian unionin perustaminen. Venäjä haluaa verhota geopoliittisen laajentumiseen oikeusnormeihinsa: puolustaa maanmiehiä lähiulkomailla ja estää NATO:n laajentuminen raja-alueiden tuntumaan. On sanottu, että ”rajat ovat Putinille turvattuja kun sen molemmilla puolin on venäläisiä sotilaita”. 

Tohtori Markku Salomaa totesi ohjelmassani Radio Ravussa (12.3.), että Neuvostoliiton sotilasasiamies ajoi vuodesta 1972 julkisuudelta piilossa hanketta, jossa pyrkimys oli varmistaa, että kriisin oloissa Neuvostoliitto ottaa Lapin puolustusvastuulle, hieman samalla tavoin kuin Saksa otti Lapin vastuulle toisessa maailmansodassa: Jatkososdassa. Tiedossa ei ole, missä määrin Venäjä arvioi Lappia samalla tavalla vuonna 2015. Joka tapauksessa Venäjä järjesti jokin aika sitten suuria sotaharjoituksia Karjalan kanaksella ja on vahvistanut sotilaallista länsäoloaan Suomen rajojen tuntumassa Alakurtissa.

Joka tapauksessa Eurooppaan on muodostunut 2000-luvulla uusia turvallisuuspoliittisia jakolinjoja. Voidaan kysyä, mihin Suomi sijoittuu näissä vyöhykkeissä, joiden vakausasetta on ryhdytty arvottamaan asiantuntijoiden keskuudessa? Eurooppa on Krimin anastuksen ja Itä-Ukrainan sodan jälkeen jakautunut kahteen, jopa kolmeen turvallisuusvyöhykkeeseen, kuten Frankfurter Allgemeine Zeitungin ulkomaantoimituksen esimies Nikolas Busse argumentoi (13.3.2015). 

Korkean vakauden vyöhykkeenä hän pitää maita jotka ovat sekä EU:n että NATO:n jäseniä. Erityisesti yhdistynyt Saksa on tästä kehityksestä Bussen mukaan hyötynyt eniten. 

Heikoin asema on Ukrainalla, Georgialla,Valko-Venäjällä ja Moldovalla, joiden turvallisuus on jos ei täysin niin hyvin pitkälle Kremlin käsissä. Busse jättää analysoimatta Venäjän rajalla olevan Suomen ja erikseen Itävallan ja Ruotsin asemaa, mutta näitä maita ei lasketa kuuluvaksi korkean vakauden vyöhykkeeseen. 

Geopoliittisesti Suomen asema on näistä maista selvästi vaikeampi Venäjän aloitettua rajojen tarkistukset voimakeinoilla. Jokainen voi pohtia tätä ja arvuutella, miten Suomen turvallisuusympäristön iso kuva on muuttunut 2000-luvulla ja sitä, ovatko Suomen politiikkavastaukset: maamiinoista luopuminen, varuskuntien lakkauttamiset, EU:n sotilaallisen roolin kehittämisen torjunta (aina vuoteen 2012/2013) ja NATO-keskustelun ehdoton torjunta, lisänneet vai heikentäneet Suomen turvallisuutta.

Suomen turvallisuuspoliittinen asema on edelleen sinänsä suhteellisen vakaa. On silti hyvä ymmärtää, että turvallisuusympäristö ei ole rauhoittunut, vaan sotilaallinen toiminta aktivoituu. Suomessa tulee olla kykyä realistisesti arvioida kehitystä ja varmistaa ettei maan asemasta synny spekulaatioita eikä Suomea lueta turvallisuuden uudella Eurooppa-kartalla enää harmaan vyöykkeen valtioksi. Spekulaatioita syntyy, jos Suomessa leviää käsitys, että uusien jakolinjojen taustalla on länsimaiden halu eristää Venäjä. Todellisuudessa tässäkin eristäytymisen estämiseen johtavan oven avaimet ovat Kremlissä.