Venäjän voimapolitiikka lännen turvallisuuspoliittisena haasteena

Georgian sota elokuussa 2008 muodostaa epäilemättä konkreettisen vedenjakajan, joka päätti kylmän sodan jälkeisen yhteistyön kauden Euroopassa ja  laajemminkin. Tästä olivat yhtä mieltä pääministeri Alexander Stubb ja liittokansleri Angela Merkel  30.3. 2015 Helsingissä. Sota ei ollut yksittäistapaus, vaan linjassa Venäjän presidentin Vladimir Putinin jo aiemmin esittämien linjausten kanssa.

Toisen vedenjakajan muodostaa Krimin  voimapoliiittinen anastus, joka viettiin päätökseen muodollisesti 18.3.2014, kun Krimin ”liittymisestä” Venäjään järjestettiin niemimaalla niin sanottu kansanäänestys. Suomessa monet Venäjän asiantuntijat olivat loppuun saakka uskoneet, että Putin ei suunnittele Krimin liittämistä Venäjään. Anastuksen jälkeen samat asiantuntijat olivat vakuuttuneita, että Venäjä oli saanut haluamansa, eikä uusia valtauksia ollut enää odotettavissa. Kun syyskuussa 2014 saatiin aikaiseksi niin sanottu Minskin sopimus, monet olivat jo varmoja, että Venäjän voimapolitiikka oli nyt saatu kahlituksi. Toiset asiantuntijat, etenkin Yhdysvalloissa, mutta myös Suomen ulkopuolella Euroopassa varoittivat, että kyse oli toisesta vuoden 1938 syyskuussa saavutetusta ”Münchenin sopimuksesta”, joka ainoastaan siirtää vaikeita ratkaisuja tuonnemmaksi.

Turvallisuuspolitiikan asiantuntijoiden piirissä ollaan vakuuttuneita, että Putinilla on Krimin anastus ollut päämääränä jo pitkään. Venäjän asevoimien esikuntapäällikkö Waleri Gerasimow viittasi maansa sotilastieteiden akatemiassa pitämässään puheessa tammikuussa 2013 suoraan Ukrainaan. Hän vakuutteli että ”värivallankumouksien” seurauksena Venäjän armeijassa tulee kehittää uudenlainen sotilaallisen johtamisen ja strategian oppi, koska ”sodan säännöt ovat muuttuneet”. Venäjä ei saavuta kenraalin mukaan tavoitteitaan enää perinteisen sodankäynnin keinoilla. ”Operaatiot tulee jatkossa peittää ja käyttää nopeasti sijoitettavia erikoisyksiköitä”. Samalla hän kertoi, mistä ”hybridisodassa”, epälineaarisessa operaatiojohtamisessa, on myös  kyse, kun sen yhteydessä on käytettävä disinformaatiota (hämäystä), ja kaikenlaisia ei-sotilaallisia keinoja, joita kytketään protestiliikkeiden tarjoamaan potentiaaliin. Toisin sanoen polittisen epävakauden luomisen avulla tilanne väkivaltaistetaan ja ”alue otetaan haltuun”.

Samalla tavoin kuin keisarllinen Venäjä aloitti armeijan uudistuksen Krimin sodan (1853-56) suurtappioiden jälkeen, samalla tavoin Putinin Venäjä käynnisti suurisuuntaisen armeijareformin Georgian sodan jälkeen 2008, kun maan johto arvioi armeijan todellisia puutteita realistisesti. Reformissa jätetään massa-armeijan aika ja luodaan ammattiarmeijan yksiköitä, sekä varustaudutaan hybridisodankäyntiin vahvistamalla tiedustepalveluita ja propagandan välineistöä. Daniel Wechlin (Neue Zürcher Zeitung, 18.3.2015) analysoi muitakin Venäjän toimenpiteitä jälkikäteen uudesta näkökulmasta. Syyskuussa 2013 -viikkoja ennen Maidanin protestoinnin käynnistymistä - Venäjä ja Valko-Venäjä pitivät Kaliningardissa yhteisen sotaharjoituksen koodinimellä ”Länsi”. ETYJ:in tarkkailijoille ilmoitettiin vahvuudeksi 22 000 sootilasta, mutta todellisuudessa heitä oli yli 70 000. Tänään ollaan varsin vakuuttuneita, että kyse oli Ukrainaan liittyneestä harjoituksesta. Harjoitukseen osallistuneita yksiköitä käytettiin Krimillä ja Itä-Ukrainassa. Kyse on myös Venäjän sotilastiedustelun GRU:n erikoisjoukoista. Kysyä voidaan, mikä pitemmän aikavälin tavoite liittyy helmi-maaliskuussa 2015 Kuolan niemimaalla ja Suomenkin rajan tuntumassa pidettyyn suureen harjoitukseen, jossa on ollut mukana jopa 80 000 sotilasta ja turvallisuuspalveluiden erikoisyksikköjen ammattilaista?

”Turvallisuuspolitiikkaa täytyy kehittää Venäjän kanssa, ei sitä vastaan”, Merkel linjasi  tänään Helsingissä. Tämä tarkoittaa, että Minskin sopimusta pidetään elossa ja ainakin hengityskoneessa. Kysymys Ukrainan konfliktista on muodostunut ennen muuta Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen - siis ”lännen” - sekä Venäjän väliseksi konfliktiksi. Venäjä ei enää edes yritä kiistää, että se ei olisi konfliktin osapuoli: hyökkääjä. Samankaltainen lännen ja Venäjän välinen strateginen vastakkainolo identifioituu Syyrian sodasta ja joistain muistakin kansainvälisistä konflikteista. Venäjä on myös  pyrkinyt luomaan globalisaation vastustajista jonkinlaisia ”oman leirinsä” liittolaisia lännessä ja kehitysmaissa. Tämä kävi ilmi jo talvella 2007, kun Putin syytti Münchenin turvallisuuskonferenssissa Yhdysvaltoja lähes kaikista ongelmista. Myöhemmin 2008 ja 2009 Putin syytti Yhdysvaltoja myös globaalin finanssikriisin aiheuttajaksi. EU:ssa Kremlin liittolaisia ovat monet äärikansalliset liikkeet ja populistit.

Suomessa Venäjän toimet Krimillä ja Itä-Ukrainassa on tuomittu, mutta vältelty nostamasta russofobisia tunneaaltoja. Kyse on joko perinteestä, ettei Venäjän tapahtumia yleensäkään laajemmin kommentoida, tai siitä, että Krimin miehitykseen ei yksinkertaisesti uskottu, mistä on tietenkin paljonkin evidenssiä, todisteita. Suomen valtiojohto on kuitenkin korostanut, että miehitys on rikkomus kansainvälistä oikeutta vastaan. Suomi on myös ollut EU:n rintamassa sanktiopolitiikan toteuttamisessa, vaika ajoittain EU on saanut kovaakin arvostelua osakseen ”toimettomuudesta” tai Venäjän ”reviirille astumisesta”. 

Krimin valloitus rikkoi viittä kansainvälistä sopimusta, joiden joukossa oli ETYJ. Valtaus romutti Euroopan turvallisuuspoliittisen järjstelmän, joka oli alkanut haurastua viimeistään Georgian sodan seurauksena. ”Länsi” tarvitsee yhtenäisen strategian Venäjän voimapolitikan kahlitsemiseksi, missä sanktiot eivät riitä. Monet tarkkailijat ovat kaivaneet esille amerikkalaisen diplomaatin George F. Kennanin, joka loi 1940-luvun lopulla Neuvostoliiton vastaisen ”patoamispolitiikan”. Kennan päätyi 22.2.1947 arvioon, jonka mukaan Neuvostoliitto oli vainoharhainen suurvalta, joka pelkäsi joutuvansa lännen piirittämäksi ja yllätetyksi, vaikka mitään tällaista uhkaa ei todellisudessa ollut. Neuvostodiktaattori Josif Stalin pelkäsi demokratiaa, joka olisi voinut yllättää Kremlin. Tänään Putin pelkää ”värivallankumouksia”, demokratiaa, ja pelkää jälleen tulevansa yllätetyksi. Tästä paranoiasta kieli Putinin taannoinen puhe, jossa ulkomaista apua saavat kansalaisjärjestöt leimattiin vihollisen agenteiksi. 

Viimeistään oppositiopoliitikko Boris Nemtsovin salamurha pelästytti nekin länsimaiset poliitikot ja ”asiantuntijat”, jotka olivat uskotelleet, että Vladimir Putinin voimapolitikka on ohimenevä kunnian palautusoperaatio, sen jälkeen kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja ajanut ”suurvallan” niin sanotusti alennustilaan. Mielenkiintoista on havaita, että jopa Suomessa on alkanut  ”Venäjän ymmärtäjien” piirissä arvioiden tarkistamisia. Suomessa on toiminut vahva Venäjä-lobbausryhmä, joka on etenkin talouselämän piirissä saanut läpi ajatuksen, että Suomen ei tule olla EU:ssa haukka vaan kyyhky, kun linjataan EU:n Venäjän politiikkaa. On kuitenkin selvä, että Suomen turvallisuuspolitiikkaa ei voida linjata sen paremmin talouselämän kuin rauhantutkijoidenkaan toiveiden, vaan kovien tosiseikkojen pohjalta. Molempien lobbausryhmien tulee ymmärtää tämä fakta. Harva muistaa, että Neuvostoliitto oli valtio, joka oli koko olemassaolonsa ajan ollut poikkeustilassa, kuten saksalainen historioitsija Jörg Baberowski on arvioinut uskottavasti laajassa Stalinin väkivaltaa koskevassa analyysissään.