NATO on Euroopan maiden ja Yhdysvaltojen puolustusliitto sekä kriisinhallintaväline

Europarlamentaarikko Paavo Väyrynen (kesk.) on alkanut puolustamaan näkemyksiään ulko-ja turvallisuuspolitiikan suunnasta ja lähtökohdista. On tärkeää, että keskeiset ulkopolitikan vaikuttajat määrittelevät avoimesti omat kansainvälisiin suhteisiin ja voimapolitiikkaan liittyvät lähtökohtansa. Väyrynen herätti erikoista huomiota taannoin, kun hän  halusi esittää ”ratkaisun” Krimin kysymykseen tarjoamalla  Venäjän anastamalle Krimille ”Puerto Ricon mallia”. Oli epäilemättä hankala ymmärtää, mitä tällainen Krimin Ukrainasta erottamisen de facto hyväksyntä tarkoitti.

Uuden Suomen blogissaan (27.2.2015) Väyrynen valottaa näkemyksiään ja katsoo, että mahdollisessa NATO-jäsenyyden etuja ja haittoja koskevassa selvityksessä on varsinkin ”selvitettävä Yhdysvaltain ja Venäjän geopoliittisia tavoitteita ja toimintaa”. Väyrynen asettuu tukemaan etenkin ulkoministeri Erkki Tuomiojan (sd.) ja kansanedustaja Annika Lapintien (vas.) linjauksia. Tässä ei ole mitään uutta, koska Väyrynen on jo aiemmin asettunut voimakkaasti tukemaan presidentti Tarja Halosen ja Tuomiojan vasemmistolaista ulkopoltiiikkaa. Luonnollisesti näin on meneteltävä. Suomen turvallisuuden näkökulmasta ongelmana on kuitenkin Venäjän voimapolitiikka, ei Yhdysvaltojen rooli yhtenä joskin merkittävänä, tietenkin täysin keskeisenä, NATO:n jäsenvaltiona. 

Väyrynen kuitenkin virheellisesti väittää, että  ”NATO on ennen muuta Yhdysvaltain geopolitiikan väline.” On nimittäin pidettävä mielessä historialliset tosiseikat. Ison-Britannian aloitteesta Yhdysvallat pyydettiin takaisin Euroopan puolustukseen 1949, jolloin perustettiin Pohjois-Atlantin puolustusliitto NATO. Tätä ennen Yhdysvallat oli vetäytynyt Länsi-Euroopasta, mutta samalla jättänyt suuren turvallisuustyhjiön jälkeensä. Länsi-Euroopan kyky vastustaa neuvostojärjstelmän laajentumista loi Yhdysvaltain aloitteesta niin sanotun patoamispolitiikan, (containment) jossa NATO:lla oli oma puolustuksellinen tehtävä, eikä liittokunta ollut merkityksetön, kun ajatellaan, miksi Suomi säilytti itsenäisyyden kylmän sodan käänteissä. Kreml pelkäsi, että Ruotsi liittyisi NATO:on, mikäli Suomi menettäisi itsenäisyytensä.

"Joissakin tapauksissa se [Yhdysvallat] katsoo NATO:n edistävän tavoitteitaan, toisissa tilanteissa se toimii NATO:n ulkopuolella", Väyrynen kirjoittaa. On selvä, että Neuvostoliiton ja Varsovan liiton hajottua Euroopan turvallisuusjärjestelmää ryhdyttiin kokoamaan yhteistyön pohjalle. Bosnian sota johti kuitenkin siihen, että NATO:lle haettiin roolia ”palokuntana”, kriisinhallinnan välineenä. NATO:n laajennus oli kuitenkin myöhemmin seuraus siitä, että kuten ETYJ:in julistuksessa 1990 sovittiin, ”jokaisella maalla on oikeus omaan turvallisuuspoliittiseen ratkaisuun”. Kun Yhdysvallat suostui 1994 pyyntöihin NATO:n laajentamiseksi, ETYJ:in julistus legitimoi tämän askeleen. Myös Venäjä oli sitoutunut ETYJ:in julistuksen toimeenpanoon.

Venäjän presidentti Vladimir Putin alkoi viimeistään vuodesta 2003 määrätietoisesti luoda voimapolitiikasta, etenkin hybridisodan keinoilla, maan ulkopoliittisten etujen toimeenpanon keskeistä välinettä. Erikoista on ollut se, että myös taktisten ydinaseiden käyttöön on vihjailtu, mikä on vastoin kaikkia aseriisunnan piirissä tehtyjä sopimuksia. Ehkä tämä on ollut vain osa uhkailuja, joiden todenperäisyyttä voidaan ainakin epäillä.

Väyrysen mukaan ”Viime aikoina NATO:n jäsenmaiden näkemykset ja tavoitteet ovat poikenneet jyrkästi toisistaan. Saksa ja Ranska ovat hakeneet rauhanomaista ratkaisua Ukrainan kriisiin, kun taas Yhdysvallat on valmistellut aseiden toimittamista Kiovan hallitukselle. NATO-maista Puola ja Liettua ovat jo asetoimituksiin ryhtyneet”. Näin ollen Ukrainan kriisi Väyrysen mielestä ”osoittaa, että NATO-selvitys on ankkuroitava tiukasti laajempaan geopoliittiseen tarkasteluun”. 

On selvää, että myös Yhdysvallat on halunnut rauhanomaista ratkaisua Ukrainan kriisiin. Eikö tässä kuitenkin ole avaimet Kremlissä, ei Pariisissa, Berliinissä tai Helsingissä. Miksi Väyrynen ei arvostele Venäjää, joka on Ukrainan kriisissä avainpelaaja? EU on käyttänyt sanktioita, koska sotilaallinen eskalaatio ei tässä ja nyt ole EU-maiden näkökulmasta toivottavaa, eikä mitenkään edes järkevää, koska tilanne ei ole sotilaallisesti tasapainossa. Venäjä on valmistellut sotilaallista toimintaa Ukrainassa, EU-maat eivät. On virheellistä puhua jyrkistä erimielisyyksitä, miten Ukrainan kriisin tulisi suhtautua. Kyse on ennen muuta ajan peluusta, sen odottelusta, että Venäjä vetäytyisi voimapoliittisista asemistaan. Aikaa tarvitaan myös NATO-maiden varustautumisstrategian valmisteluun, koska vain harvat uskoivat, että Putin alkaa toteuttaa kovia lupauksiaan. 

Jos Venäjä ei halua rauhaa Ukrainaan tai Georgiaan, raja-alueilleen yleensäkin, ei länsimaiden myönnytyspolitiikka pitkän päälle voi menestyä, jos ollenkaan. Euroopan turvallisuusjärjestelmä on kriisissä, eikä sen ratkeaminen tapahdu "Puerto Ricon mallin" avulla eikä NATO:n roolin virheellisillä kuvauksilla, vaan turvallisuuskysymysten tosiseikkoihin nojautuvilla ja niistä tehtävillä rationaalisilla ratkaisuilla. Tähän kuuluisi asiallinen selvitys Suomen NATO-jäsenyyden eduista ja haitoista. Kylmän sodan kaudella toteutettu Suomen ulkopoliittinen kaava ei toimi 2000-luvun uusissa asetelmissa. Tämän vanhentuneen kaavan jääräpäinen jatkaminen eristää Suomen EU:n pohjoiskolkan ”turvallisuuspoliittiseksi umpilisäkkeeksi”, kuten SDP:n Kalevi Sorsa arvioi jo 1996 kirjoittamassaan artikkelissa. Tällöin hän tosin edusti kaikessa olennaisessa samaa lähestymistapaa kuin Väyrynen vuonna 2015.