Liikkuvat äänestäjät - demokratian todelliset vallan vaihtajat ja vahtikoirat - mutta vallan ulkopuolella

Arvostettu politiikan tutkija professori Jaakko Nousiainen on käsitellyt laajassa tuotannossaan Suomen poliittisen järjestelmän erityisominaisuuksia. Suomi on  hänen mukaansa poikkeuksellisen politisoitunut yhteiskunta, jolle hän näki etenkin historiallisia syitä. Kylmän sodan päättymiseen saakka puolueet edustivat  selkeitä ”ideologioita” maaailmassa, missä kansainvälinen järjestelmä oli jakautunut kahden ideologisen leirin mukaisesti. 

Vuoden 1994 alussa käytyjen presidentinvaalien yhteydessä voitiin havaita, että perinteisten valtapuolueiden kyky kontrolloida liikkuvia änestäjiä oli hiipunut. SDP:ssä puoluejohdon vastustama ehdokas nousi presidentiksi. Paavo Lipponen (sd.) on tuoreissa muistelmissaan todennut tukeneensa Kalevi Sorsaa (sd.) SDP:n esivaalissa 1993, kun hänestä leivottiin sitten puoluejohtaja kesäkuussa 1993. Ilman presidentti Martti Ahtisaaren valintaa hän tuskin olisi noussut puoluejohtajaksi, vaan Sorsan suosikki Antti Kalliomäki (sd.). Keskustapuolue oli tiukasti puolueen vanhoillisen siiven hallinnassa, jonka seurauksena Paavo Väyrynen (kesk.) nousi ehdokkaaksi ilman todellista vastusta.  Presidentinvaalin loppupelissä Ahtisaaren vastaehdokas oli  silti Elisabeth Rehn (r.), joka oli lähellä nousta ensimmäiseksi naispresidentiksi. Ensimmäistä kertaa kansa äänesti suorassa kansanvaalissa ja valituksi tuli - kuten Jörn Donner (r.) taannoin totesi - eliitin ulkopuolinen henkilö, mutta vielä systeemin mies. Vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain mukaan olisi loogista, että presidentin virka varautuisi systeemin ulkopuoliselle henkilölle, joka ei olisi enää leimallisesti olisi yhden valtapuolueen edustaja. Tässä yhteydessä maassa voisi olla myös perustuslakituomioistuin, jonka perustamatta jättäminen on virhe. Vuonna 2000 palautettiin  kuitenkin perinteisen puoluevallan aika, kun presidentiksi nousi SAK:n ja SDP:n rahoittama ja tukema ehdokas Tarja Halonen. Vastaehdokaskin oli nimenomaan perinteisen poliittisen systeemin ehdokas. Uusi perustuslaki oli kuitenkin kirjoitettu niin, että presidentin virka olisi voinut avautua systeemin ulkopuolisellekin henkilölle.

Liikkuvat äänestäjät nousivat nimittäin näin ensimmäistä kertaa todellisiksi demokratian ratkaisijoiksi 1994. Käytännössä professori Nousiaisen määrittelemä ”politisoitunut poliittinen systeemi” otti nopeasti itselleen sitä valtaa, jonka ”sivustatullut” presidentti muodollisesti oli hankkinut. Olihan maassa ”kekkoslainen presidenttivalta”, mitä presidentti Mauno Koivistokaan ei kokonaan kaventanut, minkä vuoden 1987 hallitusrunnaus osoitti. Koivisto osallistui aika ajoin myös median komentamiseen ja oikeuslaitoksen ohjaamiseen. Nämä seikat kielivät siitä, että presidentillä katsottiin olevan poliittista valtaa myös oikeuslaitoksessa. Tiitisen listan tutkimatta jättäminen 1990 - todettakoon siitäkin jotain - oli ratkaisu, jossa presidentti poliittisin perustein esti mahdollisen vakoilun tutkinnan. Oletan, että kahdesta syystä: toisaalta listalla olevien eräiden poliittisten toimijoiden suojelemiseksi, ja toisaalta idänsuhteiden takia, ”yleisistä  syistä”. Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) selvisi kylmästä sodasta kuivin jaloin samoin ne, joille isänmaa-käsite oli jäänyt epäselväksi. Molemmissa perusteluissa oikeusvaltio antoi periksi poliittiselle tarkoitusmukaisuusharkinnalle.

Suomen tasavalta nojautuu silti periaatteessa vallan kolmijaolle, missä oikeuslaitos, toimeenpanovalta ja lainsäädäntövalta on erotettu toisistaan. Media ei ole neljäs valtiomahti, koska sitä ei ole valittu vaaleilla eikä toimittajia virkanimitysperusteisesti.  Suomessa syntyi kuitenkin kylmän sodan aikana perinne, että YLE ja eräät muut valtamediat tukivat valtiojohtoa, eivät toteuttaneet vahtikoiran roolia. Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Kari Suomalainen piirsi tosin aukon tähän lojaaliuskulttuuriin, mutta hänkin joutui ilmapiirin muutoksen seurauksena eroamaan tehtävästään. Kuten HS:n entinen päätoimittaja Janne Virkkunen on muistelmissaan todennut, hesarilaisista tuli ”Koiviston hovi”. Hovin luomisessa Kari sai mennä.

Parlamentarismin tulisi toimia normaalissa kierrossa 1950-luvulta alkaen neljän vuoden sykleissä. Tämä kierto häiriytyi etenkin 1972, kun Zavidovo-vuodon seurauksena ajauduttiin presidentin valintaan poikkeuslailla 1974. Perustuslaki taivutettiin vuotorikoksen avulla. Hallituksista tuli presidentin hallituksia, joita 1970-luvulla oli peräti 11 kappaletta. Vuosina 1973-76 Suomessa vallitsi ”presidentin ylivallan aika”, joka oli seurausta siitä, että vallan kolmijako ei toiminut. Ja siitä, että presidentin kausia ei ollut rajoitettu. Ja siitä,että poliittisessa kulttuurissa voitiin parlamentarismia häiritä ulkopuolisilla voimilla. Vuodosta  ja neuvostovaikutuksesta yleensä tulisi tehdä politologinen ja oikeudellinen väitös,jotta voitaisiin selvittää ulkopuolisen vaikuttamisen aiheuttaman vahingollisuuden koko kuva. Oma merkitys oli myöhemmin sillä, että kun vasemmisto menetti asemiaan parlamentaarisessa kierrossa, tätä vallan menetystä korvasi SAK:n aseman vahvistuminen, mistä on voitu saada tietoja arkistolähteistä, jota selvitin teoksessani Vasemmalta ohi (2007).

Kevään vaalissa on demokratian kannalta kiintoisaa nähdä, missä määrin yhä suurempi liikkuvien äänestäjien joukko ratkaisee kansakunnan kehityksen suunnan. Vaikka liikkuvien puolue nostaisikin jonkun kolmesta-neljästä pääpuolueesta valtaan, jäävät liikkuvat äänestäjät  käytännössä itse ilman valtaa. On varsin todennäköistä, että parlamentarismin logiikan mukaan valitut kansanedustajat edustavat viime vaiheessa kunkin puolueen johdon määrittelemiä linjauksia, jotka eivät välttämättä edusta liikkuvien äänestäjien etuja eikä toiveita. Totta kai sosiaalinen media ja muut digitaalisen ajan menetelmät voivat auttaa, mutta liikkuvien äänestäjien valtaa tulisi kunnioittaa toisella tavalla. Tämä tarkoittaa, että suomalaisen yhteiskunnan politisoitumista tulisi vähentää radikaalisti. Julkisen lohkon viroista tulee voida käydä avointa kilpailua, eivätkä ministerit tai kaupunginjohtajat saisi esitellä ”oman puolueen” ehdokkaita ensisijaisesti avautuviin virkoihin. Ministereiksi tulisi voida itsessään nimittää alan parhaita voimia, ei pelkästään kansanedustajia. Presidentti Koivisto ei ollut koskaan kansanedustaja. Toisekseen oikeuslaitoksen puhdistaminen poliittisista nimityksistä tulisi olla ehdoton sääntö. Kolmanneksi kansanedustajien ”laatukriteereitä” tulee kehittää, missä puolueilla on suuri vastuu. Tämän seurauksena poliittinen moraali vahvistuisi, kun kulissien kähmintä korvautuisi avoimella asioiden käsittelyllä. Ei tarvitse noudattaa Ranskan tai Iso-Britannian mallia, missä parhaimmisto tulee politiikkaan Oxfordista tai ENA:n hallintoyliopistosta, mutta EU-jäsenyys, demokratian oraali ja globalisaatio edellyttävät taitoja, joita ilman edustajan tehtävää ei voi kunnolla hoitaa. Hyvä kansanedustaja voi olla ilman yliopistokoulutusta, mutta ei ilman vahvaa moraalia.

Viime vaiheessa poliittisen kulttuurin kehittämisessä vastuuta on myös medioilla: vallan vahtikoirilla. Suomalaisen pirstaloituneen poliittisen puoluekentän paradokseihin kuuluu ”sopimisen”  kulttuurin nostaminen suorastaan demokratiaa organisoivaksi voimaksi. Kunakin aikana tuli hyväksyä yhteisesti, olla mukana konsensuksessa, jotta saattoi hyödyntää vaaleissa saatua kannatusta päätöksenteossa. Vuoden 1995 vaalien alla nostettiin keskusteluun leikkaukset, ”Liisan lista”, jonka hyväksymisestä etukäteen tehtiin konsensukseen liittymisen ehto. Se, jolla oli valta määritellä konsensuksen agenda, oli määräävä asema politiikassa. Taustalla oli kuitenkin kolkompi logiikka: neuvottelutalouden jatkaminen globalisoituvan talouden oloissa. Tämän logiikan rajat tulivat vastaan 2000-luvulla, mikä on osasyy korkeaan työttömyyteen. 

Pitemmän päälle konsensuksen haitta oli siinä, että kun kaikki on pakotettu olemaan samaa mieltä, kukaan ei enää ole mitään mieltä. Tästä yksimielisyyden kulttuurista seurasi talouslama ja kansainvälisen asemamme heikkeneminen 2000-luvulla, mistä putoaminen YK:n turvallisuusneuvostosta on yksi esimerkki, Nokian romahdus toinen, mutta ehkä torpattu NATO-keskustelu kolmas. Suomessa on aika korjata, ei vain taloutta, vaan myös poliittista järjestelmää. Seuraavalla vaalikaudella voitaisiin (1) luopua poliittista nimityksistä, (2) perustaa perustuslakituomioistuin, (3) muuttaa yritysverotus lopultakin niin, että pienet yritykset pääsevät jaloilleen, eivätkä tukehdu veroihin ja byrokratiaan, (4) yksityistää osin YLE ja (5) edistää paikallista demokratiaa laajentamalla kansanäänestys-menetelmiä myös kunta- ja maakuntatasolla. Erimieltä olemisesta voisi tulla voimavara, ei seuraavan julkisen ajojahdin  ja mediaoikeudenkäynnin aihe.