Minskin neuvotteluissa on sama tunnelma kuin kahtena viimeisenä neuvottelupäivänä Bonnissa kun Kosovon sodan päättämiseen tähdännyt kolmikantaprosessi oli ratkaisuvaiheessa Bonnin lähellä sijainneessa Saksan liittotasavallan vierastalossa pidetyissä yöneuvotteluissa. Iltapäivällä 2.6.1999 sekä Suomen että Venäjän neuvottelijat pääsivät lentämään Belgradiin. NATO piti tauon pommituksissa saman päivän iltaan klo 21 asti. Loppu on historiaa, kun 3.6.1999 klo 13:30 Serbian presidentti Slobodan Milosevic ilmoitti, että Serbia hyväksyy ”rauhansuunnitelman”, jonka EU:n erityisedustaja ja Suomen presidentti Martti Ahtisaari oli tuonut mukanaan. Erona Minskin neuvotteluun monen muun seikan ohella on se, että ”rauhansuunnitelma” oli tehty EU:n, Venäjän ja Yhdysvaltojen välisissä, ainakin kerran katkeamispisteessä olleissa neuvotteluissa kolmen edeltävän viikon aikana. Belgradissa ei enää neuvoteltu, vaan kyse oli ”ota tai jätä”-asiakirjasta. Minskissä (11.-12.2.2015) neljä maata - Venäjä, Ukraina, Saksa, Ranska - neuvottelivat korkeimmalla tasolla lähinnä tulitauosta ja edellytyksistä, että se olisi pysyvä ratkaisu. Sattumoisin ”kolme suurta” - Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Yhdysvallat - neuvottelivat tasan 70 vuota sitten Jaltassa toisen maailmansodan jälkeisestä Euroopan pesänjaosta ja vähän muustakin ilman, että koskaan saatiin kunnolla selville, mistä oli sovittu.
Minskin neuvottelut helmikussa 2015 eivät silti ratkaise Ukrainan saatikka Euroopan turvallisuusjärjestelmän kriisiä, joka on ollut olemassa ainakin elokuusta 2008, jolloin käytiin lyhyt Georgian sota. Kriisi syveni maalis-huhtikuussa 2014, kun Krim liitettiin voimakeinoilla Venäjään. Tämän jälkeen ”hybridisota” muuttui raskain asein käytäväksi ”valloitussodaksi” Itä-Ukrainassa. Tämän sodan päättäminen ei käy enää käden käänteessä, vaan edessä häämöttää uuden ns. jäätyneen konfliktin alkaminen. Venäjällä on nyt jälleen naapureina valtioita, joiden kanssa sen on vaikea tehdä avointa ja monipuolista yhteistyötä jatkossakaan. Epäluulo on kylvetty vuosiksi eteenpäin. Tämä koskee myös EU:n jäsenvaltioita, siten myös Suomea. Kansainvälisessä politiikassa ollaan siirrytty hyvin anarkiseen vaiheeseen. Henry Kissingerin mukaan vain kaksi tekijää voi taata kestävän rauhan. Joko järjestelmässä vallitsee voimien tasapaino tai järjestelmässä on yksi ylivertainen valtio, hegemonia, joka voi estää voimankäytön hallitsemattoman leviämisen. Viime kuukausina tämä Kissingerin realistinen teoria on monien mielestä tullut osin todistetuksi. Yhteistyövarainen järjestelmä, joka olisi luonteva seuraus keskinäisriippuvuuden vahvistumisesta ja globalisaatiosta, ei ole vahvistunut. Joskus siihen on kuitenkin palattava. Vaihtoehtona on uusi vastakkainasettelu ja voimapolitiikka, joka ratkaisee, kenellä on mahtiasemat järjestelmässä. Palattaisiin heimosotien aikaan tai keskiaikaan. Ydinasepelotekin on osin menettänyt merkitystä, kun on esitetty, että ydinase on ”tavallinen ase”, jota Venäjä saattaisi käyttää, mikä tavanomaisilla aseilla ei maata voitaisi puolustaa riittävästi. Venäjä sijoitti Kaliningardiin 400 kilometrin kantaman Iskander ohjuksia, joissa on mahdollista kuljettaa ydinlatauksia. Usein on niin, että sodan ja rauhan neuvotteluissa kaikki pettävät kaikkia. Valitettavasti tästä on tullut ”Jaltan laki”. Neuvostodiktaattori Josif Stalin petti 70 vuotta sitten pidetyt sopimukset vapaiden vaalien ja miehitysjoukkojjen vetäytymisen osalta. Syynä se,että Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt ”ei jaksanut” vaan oli ennen muuta halukas saamaan Stalinin Japanin vastaiseen sotaan. Siinäkin Roosevelt pitkälti epäonnistui, mikä johti atomipommin käyttöön Hiroshimassa ja Nagasakissa kesällä 1945. Olisiko tältä säästytty, jos Neuvostoliitto olisi ajoissa tullut Yhdysvaltojen avuksi Aasiassa? Tätä tutkijat ovat usein pohtineet seminaareissaan. Ukrainan tulitauko ei ratkaise kuin pienen osan Venäjän ja lännen kriisistä. Euroopan uuden kriisin taustalla on ennen muuta Venäjän kriisi, kun maa vuodesta 2000 alkoi eristää itse itseään globalisaatiosta. Samalla maan modernisointiyritys pysähtyi ja Venäjällä vuosikymmenen puolivälissä alettiin siirtyä ”pysähdyksen aikaan”. Kansalaisten oikeuksia karsittiin, voimapolitiikka palasi ulkopolitiikan keinovalikoimaan ja talouden tuotantopohjan diversifioinnissa ei päästy eteenpäin. Syntyi ”Siperian Saudi-Arabia” sen sijaan että olisi syntynyt moderni Venäjä, jonkinlainen ”Aasian Espanja”, joka olisi vetäytynyt entisistä siirtomaistaan, panostanut vahvaan kulttuuriin, uuteen teknologiaan ja koulutukseen. Modernille ”Aasian Espanjalle” olisi löytynyt arvostettu asema G-20-maiden joukossa, olisihan se ollut myös YK:n turvaneuvoston pysyvä jäsen. Venäjän presidentti Vladimir Putin valitsi 2011 lopullisesti toisen tien. Venäjästä on tarkoitus tehdä yksi suurvalta Yhdysvaltojen, Euroopan, Intian ja Kiinan rinnalle. Suomessa tätä visiota on pidetty usein hyväksyttävänä, mitä teesiä on puolustanut etenkin Aleksanteri-instituutti, jonka johtohenkilöt ovat entisiä Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) vähemmistön toimihenkilöitä tai aktivisteja. Etenkin eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsenet ovat ihmetelleet Venäjän muutosta. On kysyttävä miten valiokunnan asiantuntijoiden kuulemiset on järjestetty Georgian sodan yhteydessä ja jälkeen? Putinin tavoite ei nojaudu Venäjän realistisille resurseille,v aan lähinnä utopistisille historian ja geopolitiikan tulkinnoille. Maan talouden kestokyky laskettiin myös väärin, kun kaikki pantiin yhden kortin, kaasun ja öljyn varaan, joiden arvo ja merkitys energiatuotannossa on muuttunut nopeasti. Euroopan turvallisuusjärjestelmän kriisi on Venäjän sisäinen kriisi, ei niinkään NATO:n laajentumisen tai islamilaisen terrorismin leviämisen seurausta. Suomen kannalta alkava kevät voi olla monessa suhteessa merkityksellinen. Turvallisuuden ison kuvan hallinta nousee avainasemaan. Hybridisodan uhka ei ole hävinnyt. Sen ensimmäisen vaiheen uhka on ehkä lähempänä kuin kertaakaan kylmän sodan jälkeen.
0 Comments
Your comment will be posted after it is approved.
Leave a Reply. |
"The more you understand the world, the higher your chance of shaping it". Don't walk behind me; I may not lead. Don't walk in front of me; I may not follow. Just walk beside me and be my friend. Alpo RusiValtiotieteen tohtori, suurlähettiläs, tasavallan presidentin entinen neuvonantaja, professori ja kirjailija.
Blogiarkisto
January 2021
|