Miten Suomi pidetään kunnossa ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä?

Keskustan vaaliristeilyllä oli esillä myös ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Päällimäisin huoli on tietenkin saada maan talous kuntoon ja ihmisille töitä. Mutta kuten presidentti P.E. Svinhufvud aikanaan 1930-luvun alussa totesi, ”Ensin pitää rajat varmistettaman, ja vasta sitten voidaan kansalle leipä turvattaman”. Rajat pitävät vuonna 2015, eikä leivän jakelussa ole valittamista.

Käytäväkeskusteluissa, seminaareissa ja hieman julkisissa puheissakin puhe oli siltii vilkasta Venäjästä, puolustuksesta ja ulkopolitiikasta yleensäkin. Tohtori Hiski Haukkala aivan oikein  seminaarissa korosti, että Suomen ja Venäjän raja on ollut ”rauhan raja” -sotien jälkeen. Hän varoitti silti, että ei tulisi palata menneisiin menetelmiin, joilla rauhan rajan ylläpitämistä  hoidettiin kylmän sodan aikana. Varmaan pakko saneli keinoja enemmän kuin demokraattinen prosessi olisi tähän ollut valmis. Tätä kai Haukkala tarkoitti, vaikka ei asiaa suoraan sanonutkaan.

Allekirjoittaneen blogeissa on yritetty tuoda esille, mikä oli se mahdollinen moraalikato, joka kylmän sodan ulko- ja turvallisuuspolitiikan menestyksellinen hoito tarkoitti. Mistä pakon sanelemista menetelmistä on maksettu silloin ja henkisesti myöhemmin. Ennen muuta kykymme arvioida Neuvostoliiton kehitystä onnahteli, mikä syvensi lamaa vuosina 1991-1992, kun oli uskottu, tai oli pakko uskoa, että laaja idänkauppa on ulkomaankaupan peruspilari; helpohko keino ylläpitää halpatuotteiden vientiä, koska niille markkinoita ei ollut lännessä, mutta clearing-kauppa (vaihtokauppaa, öljy pysyi pitkään kalliina) tarjosi tähän mahdollisuuden. Lisäksi Suomen ja Neuvostoliiton raja oli ”rauhan raja”, mikäli unohdetaan noottikriisi vuodelta 1961, Tshekkoslovakian miehitys 1968, ja sen aiheuttama jännityksen lisääntyminen ja vaikkapa Neuvostoliiton vuodesta 1972 salaisesti ja 1978 julkisesti tekemät ehdotukset yhteisistä sotaharjoituksista, jotka tosin kyettiin torjumaan. 

Vielä 1988 neuvostojohtaja Mihail Gorbatshov kieltäytyi tulemasta Suomeen kun öljyn hinnan romahduksen takia Suomi ei kyenyt kuromaan vaihtokaupan tasetta tasapainoon. Tätä tietoa tosin ei saatu Suomen valtiojohdolta, vaan käy ilmi kuolleen valtion arkistosta vuonna 2014. Neuvostoliitto velkaantui ja samalla käytti kauppaa yhä enemmän poliittisena kiristysruuvina. Uusin tutkimus osoittaa, että Neuvostoliitto ei tavoitellut demokratiaa edes Gorbatshovin kaudella, vaan ainoastaan ”korjausliikkeitä”. Neuvostoliitto romahti, koska se ei ollut  kuitenkaan ”toimintakykyinen”. Markkinataloutta ei ole ilman oikeusvaltiota tai demokraattisia vapauksia. Vladimir Putinin Venäjän ongelmat lähtevät tästä tosiasiasta, joiden osalta Suomea ei voida asettaa syytettyjen penkille. Putinhan syytti jo talvella 2007 Yhdysvaltoja maailmantalouden vaikeuksista, eikä kritiiikki tässä suhteessa ole muuttunut ilmansuunnan osalta.

Toinen seikka jota näissä blogeissa on yritetty selventää, on suuren turvallisuuspoliittisen kuvan seuranta. Suomi ei - rauhan rajasta huolimatta - elä  2015 lintukodossa, missä rajat on turvattu eikä taivaanrannalla eroteta myrskypilviä. Hornet-hävittäjien hankinta ei ollut Suomen historian suurin puolustushankintavirhe, kuten istuva ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) 2001 väitti. Lisääntyneet ilmatilaloukkaukset 2000-luvun edetessä (kylmän sodan ajan lukuista loukkauksista ajan kaavan mukaan vaiettiin) eivät ole koskaan vain ”teknisiä loukkauksia”. Poliittisessa eliitissä on ihmetelty, miten emme huomanneet, että Venäjä on muuttunut. Nämä ovat eduskunnan johtavien kansanedustajien julkisesti esittämiä ihmettelyjä Ukrainan sodan syttymisen jälkeen. Tässä myös eduskunnan käyttämät Venäjä-asiantuntijat ovat erehtyneet, muutoinhan edustajat eivät olisi kaiketi ihmtelleet muuttuneita olosuhteita. Toisaalta jo viimeistään 2007 piti olla selvä, että itärajan takainen naapurivaltio oli muuttumassa lähinnä diktatuurin suuntaan; tai ainakin eurooppalaisen demokratia-ajattelun kanssa ristiriitaisesti kehittyväksi valtioksi, joka alkoi vuodesta 2008 vahvistaa asevoimiaan tuskin vain puolustuksellisiin tarkoituksiin. Samaan aikaan maan talouskasvu kuitenkin pysähtyi.

On tosiasia, että vuonna 2015 Venäjällä on rauhan rajat vain Kiinan ja Suomen kanssa. Eikä ole mitään järkevää syytä, että Venäjä haluaisi riskeerata rajarauhan näiden maiden kanssa. Suomen harjoittama hyvien naapurisuhteiden politiikka on auttanut ylläpitämään vakautta pohjoisessa Euroopassa. Entäpä jatkossa? Ja olisko esimerkiksi NATO:sta käytyä keskustelua voitu edistää 2000-luvun alussa sen sijaan että se julistettiin vanhan ajan reliikiksi tai vain uhkaksi Suomen turvallisuudelle? Miksi NATO:n uuttakaan roolia kriisinhallinnassa ei haluttu hyväksyä?

Samaan aikaan harjoitetun politiikan hintalappua on voitava arvioida realistisesti. Onko turvaneuvostopaikan menetys seurausta kansainvälisen aseman mutoksesta vaan vain heikosti menneeestä kampanjasta? Onko Kreikan uusi Venäjä-mieliseksi arvioitu hallitus myös de facto este NATO:n laajentumiselle, jos vaikkapa Ruotsi haluaisi muutaman vuoden päästä tarkistaa nykyistä sotilasoppiaan? Kuten ruotsalainen professori Åke Fränberg (9.2.) analysoi, suomalais-ruotsalainen puolustusyhteistyö ei missään oloissa kykenisi estämään merkittävää invaasiota yhdessä näitä maita vastaan. Mitä muuta merkitystä yhteistyöllä voisi olla? Toisaalta Tanska ja Norja eivät riskeeraa NATO-yhteistyötä Pohjoismaiden yhteistyön hyväksi professori esittää. Kolmanneksi hän katsoo, että Ruotsi ei ole koskaan suojannut rauhaa pelkästään puolueettomuudella, vaan se on ollut mahdollista useista muista syistä. Toisen maailmansodan alla 20 valtiota julisti puolueettomuutta, mutta vain viisi selvisi sotaan joutumiselta.

Ruotsissa käytävä turvallisuuspolittinen keskustelu sen ohella, mitä Venäjällä tapahtuu ovat keskeisiä turvallisuuspoliittisia kysymyksiä, kun ”pidetään Suomi kunnossa”. Tässä olennaista on, että Venäjää koskevassa tiedonsaannissa on monipuolisuutta. Asiat on sanottava niin kuin ne ovat, eikä niin kuin niiden toivottaisiin olevan. Tämä luo edellytykseet ”pitää Suomi kunnossa” eli rajat turvattuna. Tulee myös ymmärtää, että Euroopan unioni on vasta pitkän matkan alussa, jotta se olisi tässä ja nyt todellinen turvallisuusyhteisö. Kreikan vaalit osoittivat, miten nopeasti myös unionin ulkopoliittinen solidaariisuus voi nojata aivan uusille lähtökohdille. Nämä lähtökohdat eivät aina vahvista Suomen asemaa.

Myös ulko- ja turvallisuuspolitiikassa yhdessä tekeminen on menestyksen lähtökohtia. Presidentti Urho Kekkonen eli Pekka Peitsi korosti ”kolumneissaan”, tai nykyisin sanottaisiin ”blogeissaan” Jatkosodan alkuvaiheissa 1941-42, että ”Kansalle on parempi olla sisäisesti yksimielinen väärällä puolella kuin ilmiriidassa oikealla puolella”. Kekkonen oli kryptinen, mutta ei ehkä aivan väärässä. Yksikantaisuuteen päästiin tehostamalla sensuuria ja olemalla vaiti. Jossain suhteessa tämä mielen maltti vaikka sensuurin keinoin on aina pienen valtion itsesäilytyskeino vakavan uhkan olosuhteissa. Ennen tällaista tilannetta on silti parasta arvioida asioita avoimesti, ennakkoluulottomasti, mikä johtaa myös erimielisyyksiin, mutta mikä on samalla demokratian vahvuuksia ja keino saattaa Suomi kuntoon myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla, mikäli puutteita ilmenisi.