Millaista Venäjä-politiikkaa Suomi toivoi EU:n harjoittavan kesällä 2014 - entä jatkossa?

Kesällä 2014 eli pari kuukautta Venäjän suorittaman Krimin niemimaan valloituksen jälkeen Suomessa virisi keskustelu EU:n Venäjä-politiikasta, mutta ei Suomen Venäjä-politiikasta. Käytännössä Venäjä  oli ottanut  haltuunsa  ”itsepuolustusjoukkojen” avulla Krimin jonka se oli menettänyt Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä 1991.  

Venäjän tavoitteena oli  Maidanin väkivaltaisiksi yltyneiden korruption vastaisten mielenosoitusten jälkeen koko Ukrainan  irrottaminen lännestä ja hivuttaminen Venäjän geopoliittiseen vaikutuspiiriin. Tästä on olemassa vahvat todisteet. Tavoitteensa tukemiseksi  Venäjä harjoitti  EU:n suunnalla ”hajota ja hallitse” -strategiaa. Venäjä alkoi luoda tiiviimpiä yhteyksiä maihin ja poliittisiin liikkeisiin, joita se piti omasta näkökulmasta jos ei liittolaisina niin ainakin ymmärtäjinä. Kreikassa Syriza-puolue siinä missä Ranskan nationalistinen oikeisto laskettiin ymmärtäjien leiriin. 

Suomessa johtavat poliitikot ja tutkijat alkoivat arvostella Euroopan unionia elokuun alkupuolella 2014. Jonkinlaisen johtolangan kritiikin motiiveista antoi UPI:n johtaja Teija Tiilikainen, joka ihmmetteli ”miksi EU ei ymmärtänyt, että Venäjä tulkitsee unionin toiminnan reviirin laajennukseksi”. Tiilikainen ei täsmentänyt, mistä unionin olisi tullut pidättyä, jotta sen toiminta ei olisi näyttänyt Kremlin silmissä ”reviirin laajentamisena”. Pääministeri Paavo Lipposen (sd.) aikanaan EU:n konventtiin Suomen edustajaksi nimittämää UPI:n johtajaa on pidetty EU-asioiden asiantuntijana ja liittovaltiolinjan kannattajana. Krimin anastuksen jälkeen tätä kannanottoa voisi tulkita niin, että Tiilikainen ”legitimoi” Venäjän anastuspolitiikan, koska EU oli  aiemmin alkanut laajentaa reviiriään, joka loukkasi Venäjän ”legitiimiä intressiä”. Samassa yhteydessä eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma (sd.) valitti, että ”EU ei ole oppinut mitään Venäjän kanssa harjoitetusta yhteistyöstä”. Tutkija Juhana Aunesluoma oli samoilla linjoilla ja valitti, ettei ”EU:lla ole selkeää Venäjän politiikkaa”.

Saattaa olla, että EU finanssikriisin seurauksena oli keskittynyt oman kotipesän kuntoonsaattamiseen eikä kohdentanut Venäjän reviirinlaajennukseen riittävästi huomiota. Kysehän ei ollut niinkään EU:n reviirin laajennuksesta, vaan siitä, että Ukrainan ja EU:n tekeillä ollut kumppanuussopimus oli alkanut sotkea Kremlin suunnitelmia, joihin kuului Euraasian unionin luominen. Ukraina oli määrä liittää siihen. Tässä oli Maidanin mielensoitusten syy sen ohella, että kansalaiset olivat tyytymättömiä presidentti Viktor Janukovytsin täysin korruptoituneeseen ja Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n soluttamaan hallintoon. Janukovyts oli Venäjän presidentti Vladimir Putinin suojatti, joka oli alkanut ohjata maataan ”Putinin autoritaariseen systeemiin” vuodesta 2010, jolloin hän nousi valtaan monella tavoin ongelmaiilisiksi luonnehdituissa vaaleissa.

Suomalaisen poliitisen eliitin EU-kritiikissä oli tietenkin myös perää, koska Ukrainan kriisi ei herätellyt ajoissa päättäjiä. Mutta eikö sama ongelma ollut myös Helsingissä kun vielä kesällä 2013 korostettiin Venäjää suurena mahdollisuutena, eikä nähty tai ei haluttu nähdä Venäjän voimapoliittisen strategian sisältämiä uhkia ja ongelmia. Samaan aikaan Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteet olivat jo ajautuneet karille. Venäjän yksi tavoite onkin saada aikaan välirikko EU:n ja Yhdysvaltojen välille, myös siksi, että NATO voitaisiin pitää kaukana Venäjän rajoilta. Ongelmat alkavat tästä voimapoliittisesta strategiasta ei ”EU:n reviirin laajentamispyrkimyksistä”. Mitä erityistä Venäjän politiikan linjausta Heinäluoma tarjoaisi  EU:lle, mikäli hän alkaisi huippukokouksessa neuvomaan muita EU-maita Venäjän politiikassa?

Minskissä on neuvoteltu kaksi kierrosta Itä-Ukrainan tulitauon aikaasaamiseksi. EU:n kaksi vaikutusvaltaisinta johtajaa, Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Francois Hollande, ovat menneet Euraasian unionin maaperälle neuvottelemaan tuntikausiksi siitä, miten Venäjän tukemat Itä-Ukrainan ”itsepuolustusjoukot” esimerkiksi pysäyttäisivät etenemisensä ja luopuisivat raskaasta aseistuksesta. Tuskin tarvittiin UPI:n tutkijoiden oivallusta sen tajuamiseksi, että Minskissä separatistien puolesta neuvotteli Venäjän presidentti Putin. Moskovassa juhlittiinkin Putinia Minskin sopimuksen arkkitehtina ja neuvottelujen todellisena voittajana. Tulitauko ei pitänyt. Tilanne on kriittinen. Venäjä käyttää aina hyväkseen vastustajan heikkouksia. Näin toimitaan yleensäkin voimapolitiikan kentässä.

Euroopan turvallisuusjärjstelmä on kriisissä. Krimin anastus ja siihen liittyvä Itä-Ukrainan sota, päättyy se miten tahansa, ovat tekijöitä, jotka saattavat johtaa Euroopan uuteen sotilaallis-poliittiseen jakautumiseeen. Suomen strateginen asema ei ole tässä asetelmassa helpottunut. Tästä kieli poliittisen eliitin edustajien EU-kritiikki elokuussa 2014. EU:n johon Suomi nyt kuuluu, ja pitää sitä oman turvallisuutensa näkökulmasta keskeisenä turvallisuuden takaajana, olisi näiden arvostelijoiden mielestä jotenkin pitänyt ”antaa periksi” Venäjälle, mitä todellista kritiikin syytä ei kuitenkaan sanottu selkeästi ulos. Tänään ollan kuitenkin varsin yksimielisiä asiantuntijoiden piirissä siitä, että EU:n sanktiot ovat toimineet Venäjän osalta hillitsevästi. Niillä on voitu estää edes jossain määrin Venäjää ”laajentamasta reviiriään”.

Venäjä ei ole kaiketi aikeissa muuttaa strategiaansa mihin kuuluu maan suurpoliittisen aseman varmistaminen.  EU:n tulee harjoittaa tietenkin ”lepytyspolitiikaa”, kuten Minskissä  tapahtui. Tähän sopii Itä-Ukrainaa koskeva ”Välirauha”. Pitemmällä aikavälillä EU:n tulee  vahvistaa rooliaan ”strategisena toimijana”. Tässä  prosessissa Suomen tulee yhdistää pääosin oma Venäjä-politiikkansa EU:n Venäjä-politiikkaan. Samalla kritiikin tila kaventuu. EU ei voi olla strateginen toimija ilman voimankäyttökykyä. On epärealistista kuvitella, että EU:n jäsenmaat haluaisivat heikentää transatlanttista puolustusyhteistyötä tässä tarkoituksessa. Tähänkin Suomen tulee sopeutua, mikäli se haluaa vahvistaa EU:n Venäjä-politiikkaa.

Suomen näkökulmasta on ollut tietenkin järkevää syventää sotilaallista yhteistyötä Ruotsin kanssa, vaikka se ei johtuisikaan viimeisimmistä tapahtumista Ukrainassa, puhumattakaan EU:n Venäjä-politiikasta Tilanne muistuttaa silti tapahtumista 1930-luvulla, jolloin Saksa ja Neuvostoliitto olivat Itämerellä kaksi suurvaltaa, jotka varmistelivat reviirejään Suomen edustalla. Tällä kertaa vastakkain ei ole kaksi diktatuuria, vaan autoritäärinen Venäjä ja EU:hun sekä NATO:on pääosin sitoutuneet demokratiat. Euroopan turvallisuusjärjestelmän pitävyyttä - se mitä siitä on jäljellä - Itämeren piirissä tullaan joka tapauksessa testaamaan lähikuukausina.