Kylmän sodan kaudella ja aina 2000-luvun puoliväliin saakka tärkeimpien suurvaltojen -Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton, Kiinan, ”Euroopan”- käyttäytyminen oli ennustettavavampaa kuin vuonna 2015. Pahimpienkin kriisien yhteydessä viime vaiheessa saavutettiin kompromissi, joko salaisissa neuvotteluissa tai julkisuudessa pidetyissä huippukokouksissa. Kuuban kriisin ratkeaminen 1962 ilman sotilaallista konfliktia tarkoitti, että suurvallat eivät olleet valmiita käynnistämään ydinsotaa. Myöhemmin on selvinnyt, että Yhdysvallat veti salassa Turkista pois keskimatkan Jupiter-ohjukset vastapainona sille, että Neuvostoliitto veti Kuubasta pois sinne sijoiteutut saman kategorian yhdinohjuksensa. Neuvostoliitto hävisi julkisuusdiplomatian, mutta Yhdysvallat joutui sotilaallisesti myös peräytymään. Kuuban kriisin ratkaisu tarjoaa esimerkin, miten diplomatia toimii äärimmäisissä tilanteissa. Ratkaisua tavoitellaan kulisseissa, salassa, eikä osapuolten edellytetä häviävän, puhumattakaan antautuvan ratkaisua haettaessa. Vuonna 1997 Helsingissä pidetyssä Venäjän ja Yhdysvaltojen presidenttien välisessä huippukokouksessa pyrittiin sovittelemaan erimielisyyksiä NATO:n laajennuksen poliittisista ja sotilaallisista seurausvaikutuksista. Helsingissä ja myöhemmin toukokuussa Pariisissa saavutettiin ”modus vivendi” - eli NATO:n laajentumiseen liittyvä ratkaisu, jonka kanssa myös Venäjä saattoi tulla toimeen. Tässä yhteydessä ei kiistelty siitä, oliko vuonna 1990 Saksojen yhdistymisen yhteydessä sovittu jotakin NATO:sta. Kiistely on alkanut vasta 2000-luvulla, kun Venäjä on väittänyt, että NATO:n laajennus uhkaa sen geopoliittisen reviiriajattelun keskeisiä tekijöitä.
Pitkälle 2000-luvulle uskottiin, että kansainvälisessä politiikassa oli voitu vahvistaa liennytystä, eikä geopoliittisia jakolinjoja enää tunnistettu. Sotilaallisen geopolitiikan oli korvannut arvojen geopolitiikka, missä tukeuduttiin YK:n ihmisoikeusjulistukseen ja ETYJ:in päätösasiakirjaan. Kylmän sodan aikainen kahden suurvallan keskinäiseen voimien tasapainoon, etupiirijakoon ja riittävään yhteistyökykyyn nojannut järjestelmä katsottiin korvautuneen monen valtakeskuksen yhteistyövaraisella järjestelmällä. Monikeskisyyttä symboloi G8-ryhmittymä joka korvautui syksyllä 2008 aidon katastrofin uhatessa vielä laajemmalla G20-huippukokouksella, kun globaali finanssijärjestelmä oli kaatumassa. Ilman Yhdysvaltojen presidentinvaalin alla pidetttyä huippukokousta olisi pahin saattanut toteutua ja maailma olisi ajautunut suurlamaan. Paradoksaalisesti syksyllä 2008 monikeskinen yhteistyön järjestelmä oli muutoin jo sillä erää tiensä päässä. Venäjän presidentti Vladimir Putin oli jo G8-huippukokouksessa Pariisissa helmikuussa 2007 hyökännyt voimakkaasti Yhdysvaltojen kimppuun ”yksipuolisesta ja häikäilemättömästä toiminnasta muuta maailmaa vastaan”. Hieman myöhemmin samassa kuussa Münchenissä Putin hyökkäsi vielä suoremmin Washingtonin ”sanelupolitiikkaa” vastaan. Putin houkutteli niin sanottuja BRIC-maita (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina) kamppailuun Yhdysvaltojen johtamaa yksinapaista maailmanjärjestelmää vastaan ja jopa ilmoitti uhmakkaasti tämän maaryhmän murtavan Yhdysvaltojen valtajärjestelmän. Kesällä 2008 seurasi sitten Georgian sota. Viimeistään tässä vaiheessa oli selvä, että Venäjä oli ottanut voimakeinot käyttöön poliittisten tavoitteidensa ajamisessa. Suomessa Georgian sotaa pidettiin kuitenkin yksittäistapauksena, eikä muutoksia turvallisuuspolitiikan osalta haluttu aprikoida. Paavo Lipponen ilmoitti heti sodan jälkeen aloittavansa hyvin maksetun pestin Kremlin johtaman Gazprom-yhtiön konsulttina. Uusin tutkimus on osoittanut, että näillä konsulttipesteillä ainakin joissain tapauksissa Kreml pyrki hajottamaan EU-maita Venäjän politiikassa. Kreml loi Venäjän ymmärtäjien tukirintamaa lännessä rahalla ja arvovallalla. Venäjän armeijan suurisuuntainen varusteluohjelma käynnistettiin kuitenkin samaan aikaan nimenomaan Georgian sodan seurauksena. Taustalla ei ollut NATO:n laajennus vaan demokratialiikkeet ei vain Venäjällä vaan Ukrainassa ja Keski-Aasiassa ja myöhemmin autoritäärisissä arabimaissa. Putin katsoi, että Venäjä tuli eristää globalisaatiosta, joka uhkasi maan yhtenäisyyttä. Vastavoima-strategian yhdeksi linnakkeeksi Putin muotoili 2011 suunnitelman Euraasian unonista. Siitä tuli luoda Venäjä-keskinen suurvalta suurvaltojen joukkoon. Venäjän ulkosuhteita eivät säätele yhteiset ja universaalit arvot vaan venäläisten kansalliset intressit. Vuonna 2015 voidaan todeta, että ensinnäkin Euroopassa jo Jaltan huippukokouksesta 1945 alkaen toiminut eri asteinen yhteistyöjärjestys on romahtanut. Krimin anastus keväällä 2014 ei ole verrattavissa Tshekkoslovakian miehitykseen 1968 koska kylmässä sodassa itä ja länsi olivat sopineet etupiireistä eri yhteyksissä. NATO ei ollut aikeissa puuttua Unkarin kansannousun tukemiseen yhtä vähän kuin se oli valmis auttamaan Prahan kevään uudistusliikettä. NATO ei tukenut myöskään Puolan Solidaarisuus-liikettä 1970- ja 1980-luvulla, vaikka länsimaat tuomitsivatkin Neuvostoliiton uhkaavan käyttäytymisen, kun se uhkasi Puolaa miehityksellä 1981. Puolan sotatilalaki ja poikkeustila joulun alla 1981 estivät miehityksen vaikka tänään tiedetään, että Neuvostoliitto bluffasi. Sen kyky miehitykseen oli mennyt Afganistanin miehityksen ja sisäisten ongelmien seurauksena. Puola kuului silti tiukasti Moskovan reviiriin, vaikka ei niin tiukasti kuin 1981 uskottiin. Neuvostoliiton suurvaltapolitiikka söi sen resursseja, eikä maan hajoaminen ollut kaukana jo vuosina 1981-84, kun maassa vallitsi akuutti elintarvikepula ja osavaltioissa käynnistyivät kansallisuusliikehdinnät. Suomessa neuvostojärjestelmää ei uskallettu avoimesti arvostella, mikä johti vääriin mielikuviin neuvostomahdista. Tämän blogin tekijä esitti ”pakon sanelemana” Suomen kyltin alla arvostelua Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomuksista Afganistanissa. Tämä tapahtui YK:n niin sanotun kolmoskomitean istunnossa joulukuussa 1985 New Yorkissa äänestysselityksen yhteydessä. Helsingin Sanomat teki tällöin puheesta asiallisen uutisen. Oli vaikea selittää puheen ulkopoliittista järkevyyttä Helsingille, koska se ei sopinut tiukkaa puolueettomuutta vaatineiden piirrustuksiin, mutta ei myöskään niiden piirustuksiin, jotka pitivät Yhdysvaltoja maailmanrauhan suurimpana uhkana. Tämän koulukunnan edustajat johtivat Suomen ulkopolitiikkaa vuonna 1985. NATO oli ja on puolustusliitto sen jäsenvaltioiden turvallisuuden varmistamiseksi, mikäli niitä vastaan olisi hyökätty tai hyökättäisiin. Suomen asemaa auttoi kylmässä sodassa nimenomaan NATO:n luoma voimatasapaino Neuvostoliiton sotilaallista ylivoimaa vastaan sinä missä Suomen ”rauhantahtoinen puolueettomuus”. Suomi kuului Neuvostoliiton strategiseen etupiiriin, mutta Suomen miehitys olisi muuttanut idän ja lännen voimatasapainoa, eikä Neuvostoliitto halunnut riskeerata oman reviirinsä vakautta. Heinäkuussa 1978 Neuvostoliitto uhkasi Suomea yhteisillä sotaharjoituksilla, mikä olisi toteutuessaan ollut käytännössä miehityksen ensimmäinen askel. Kyse oli myöhemmin 2000-luvulla tunnetuksi tulleen ”hybridisodan” alkuvaiheesta. Niin sanotussa ”hybridisodassa” keinoina käytetään esimerkiksi sotilaallista painostusta, väärien tai tarkoitushakuisten tietojen levittämistä, psykologisten keinojen kuten pelottelun ja palkitsemisen avulla toteutettavia operaatioita ja sisäisten levottomuuksien tukemista. Kaikesta tästä Suomi sai kokemusta kun YYA-sopimuksen pohjalta harjoitettiin ”hyvien naapurisuhteiden politiikkaa” kylmässä sodassa. Suomen asemaa vuonna 2015 ei voida täysin irrottaa tapahtumista, jotka liittyvät Venäjän uuteen voimapolitiikkaan, mistä Krimin anastus ja Itä-Ukrainan sota ovat esimerkkejä. Venäjä on arvaamattomampi, paitsi siinä suhteessa, että maa on ottanut voimakeinot käyttöön geopoliittisen reviirinsä varmistamiseksi. Mihin tämä rajaviiva vedetään, on avoin kysymys. Itämeren vakaus on kuitenkin uhattuna, mikä on myös Ruotsille ollut jos ei shokki niin vakava muistutus siitä, miten hauraaksi Euroopan turvallisuusjärjstelmä on muuttunut. Tällä kertaa Ruotsin mahdollisuudet eristäytyä ”loistavaan puolueettomuuteen” ovat paljon vähäisemmät kuin 1930-luvulla tai myöhemmin kylmän sodan aikana jo pelkästään Suomen ja Ruotsin EU-jäsenyyden ja Baltian maiden NATO:on kuulumisen seurauksena. Suomessa on lyhyessä ajassa käyty turvallisuuspoliittista keskustelua, jonka yhteydessä ainakin kysymys NATO:sta ja liittokunnan turvallisuuspoliittisesta roolista on selkiytynyt. Pelkkä NATO:n torjunta tarpeettomana tai aikansa eläneenä reliikkinä ei riitä keskustelussa argumentiksi, kuten oli asian laita aina vuoteen 2012 saakka. 1990-luvun alussa NATO:sta oltaisiin voitu luopua, mutta sen jälkeen se on ollut ensin mahdotonta ja sen jälkeen tarpeetonta. Kaikilla mailla Euroopassa on oikeus liittyä liittokuntaan. Tätä oikeutta ei voida kieltää geopoliittisilla ”oikeutusargumenteilla”. Presidentti Tarja Halonen korosti aivan toimikautensa lopussa, ettei Suomella ole ainuttakaan syytä harkita jäsenyyttä liittokunnassa. On jokseenkin selvä, että Halonen arvioi turvallisuuden tekijät täysin eri tavalla kuin miten niitä on arvioitava vuonna 2015. Pelkkä yhteistyöhalu tai perusteltu toive aseettoman vastarinnan etevämmyydestä ei sittenkään takaa turvallisuutta. Tarvitaan myös varautumisen strategia, kun Euroopan turvallisuusjärjestelmä on pettänyt. NATO-jäsenyyden edut ja haitat tuleekin arvioida uuden turvallisuustilanteen seurauksena. Tähän kytkeytyy myös laajemmin jäsenyyden ulkopuolella pysyttäytymisen arvioiminen. Miksi Suomi menetti YK:n turvallisuusneuvoston paikan 2012? Entä menettääkö Suomi kohtuuttomasti ulkomaisia investointeja muuttumalla turvallisuuspoliittisesti arvaamattomaksi alueeksi? Onko Suomi toisen luokan toimija EU:ssa, kun se ei NATO:n ulkopuolisena maana pysty kilpailemaan avaintehtävistä unionissa? Suomella ei ole lisäksi mitään NATO-optiota, mutta edelleen oikeus ETYJ:in vuodelta 1990 voimassaolevan julistuksen pohjalta valita omat ratkaisunsa turvallisuutensa vahvistamiseksi. Asia on edelleen pitkälti suomalaisten oma asia, eikä Suomen tule ajautua minkäänlaisen uuden hybridisodan kohteeksi.
0 Comments
Your comment will be posted after it is approved.
Leave a Reply. |
"The more you understand the world, the higher your chance of shaping it". Don't walk behind me; I may not lead. Don't walk in front of me; I may not follow. Just walk beside me and be my friend. Alpo RusiValtiotieteen tohtori, suurlähettiläs, tasavallan presidentin entinen neuvonantaja, professori ja kirjailija.
Blogiarkisto
January 2021
|