Suomi on menettämässä kykyä arvioida Ukrainan sotaa ja sen turvallisuuspoliittisia seurauksia

Keskustelu suomettumisesta on yleensä Suomessa päättynyt ennen kuin sitä ehditään kunnolla aloittaa. Keskustelun torjujat ovat olleet paremmissa asemissa instituutioissa ja medioissa kuin kriittisen historiantutkimuksen harjoittajat. Suomessa on vallinnut konsensus, siis  yhdessä sovittu totuus siitä, että Suomen historia kylmässä sodasa oli menestystarina. Suomi hävisi Jatkosodan, mutta voitti kylmän sodan. Tämä selitys tyydyttää niin entisiä kommunisteja kuin sinipunan kautta ulkopoliittisesti rehabilitoituja kokoomuslaisiakin. Puhumattakaan presidentti Urho Kekkosen puolueen edustajista. Kuitenkin kylmän sodan jakso voitaisiin selittää  paremmin ja uskottavammmin menestystarinaksi, mikäli aikakauden ongelmat avattaisiin reilusti ja kakistelematta. Se auttaisi myös suuremman turvallisuuskuvan ymmärtämistä tässä ja nyt.

Tosiasiassa ulkopoliittisen konsensuksen taakse ryhmittyneet ovat onnistuneet selittämään jopa mustan valkoiseksi mukautumalla YYA-kauden aikana opeteltuun osin vääristellyn historiankirjoituksen totuuteen. Ei Suomi kuitenkaan  kärsinyt tappiota Jatkosodassa kuten tässä totuuskeskustelussa on väitetty. Ihantalan ja Vuosalmen kesällä 1944 käytyjen taisteluiden seurauksena kenraaliluutnantti Karl-Lennart Öesch saattoi myöhemmin todeta, että ”Suomi saavutti torjuntavoiton”. Tähän voittoon nojasi sodanjälkeinen menestystarina. Lähihistorian kriittisen historiakirjoituksen torjujat ovat nimenomaan lähteneet siitä, että Suomi kärsi Jatkosodassa tappion, pahimillaan oli sotaan syyllinen, koska oli liittoutunut 1941 Saksan kanssa.  Todellisuudessa Neuvostolitto pakotti Suomen hakemaan turvaa Saksasta. Ensisijaisesti Suomi oli halunnut, että olisi syntynyt pohjoismainen puolustusyhteisö heti Talvisodan jälkeen. Saksa torjui hieman yllättäen marraskuussa 1940 Molotovin pyynnön ”viedä loppuun Talvisota”. 

Ukrainan kriisin yhteydessä 2013-2015 on maksettu siitä ulkopoliittisesta konsensuksesta, joka syntyi 1990-luvulla ja 2000-luvulla lähihistorian suoranaisesta vääristelystä. Se perintö kantoi pitkälle. Koska Suomella oli määritelmällisesti hyvät suhteet Neuvostoliittoon, Neuvostoliiton kielteinen arviointi oli tarpeetonta ja vahingollista. Syntyi aito uskomus ja luottamus, että nimenomaan Suomen rakentava suhtautuminen Venäjään takasi rauhan rajoillemme myös 2000-luvulla. Se mikä oli reaalipolitiikkaa 1980-luvulla, ei enää olisi saanut olla lähtökohtana 2000-luvulla. 

Suomen kohdalla ”hyvien suhteiden” lähtökohtana kylmässä sodassa oli neuvostodiktaattori Josif Stalinin 1948 ehdottama YYA-sopimus, jota neuvoteltaessa Neuvostoliitto olisi halunnut siihen sisällytettäväksi ”evoluutiopykälän”. Presidentti Juho Kusti Paasikivi torjui esityksen korostamalla, että ”Suomen kansa”, siis eduskunta, ei sellaista pyälää olisi hyväksynyt. Paasikiveltä tämä oli ovela veto, aitoa riskinottoa, koska eduskunta olisi pakon edessä Stalinin diktaatin ilmeisesti hyväksynyt, koska kommunistien ja muun laitavasemmiston asemat olivat vahvat eduskunnassa ja porvarien rivit sekaisin. Käytännössä tätä kirjoittamatonta evoluutiopykälää sovellettiin myöhemmin niin, että kaikilla sopimuksen katealueilla suhteita tuli syventää.  Perälauta puuttui. YYA-sopimuksen ”rajattomia mahdollisuuksia” kiitettiin vuosittain sopimuksen vuosipäivinä. Poliittinen eliitti kilpaili ankarasti siitä, kuka keksi kiittää sopimusta ”luovimmin”. 

Suomettumiskulttuuri syntyi tästä kilpailusta. Vastarintaakin eliitissä sentään joskus tapahtui, mutta ei ilman seurauksia. Opetusministeri Johannes Virolainen (kesk.) ajoi eduskunnassa läpi 1968 pakkoruotsilain, koska hän näki Suomen pohjoismaalaistamisessa ainoan realistisen keinon torjua Neuvostoliiton vaikutusta. Samasta syytä tulisi 2015 julistaa kielirauha, vaikka kielen opetukseen ja valtion virkakriteereihin kielitarkistuksia muutoinkin tulee harkita. Virolainen joutui Kremlin silmätikuksi viimeistään tässä vaiheessa. ”Emme luota häneen”. Monet kotiryssäkilpailun voittajista ovat olleet myöhemmin Suomen ja Venäjän suhteiden hoidon ytimessä kylmän sodan jälkeen. Tämä selittää jotain siitä, miksi Suomessa tarkastellaan Ukrainan sodaksi kehittynyttä prosessia eri lailla, ”hillitymmin”, kuin muualla EU-maiden piirissä. Kylmän sodan aikana tällainen hillitty asenne kuvattiin ulkomailla suomettumiseksi, joka piti kotimaassa ymmärrettävästi torjua. Suomessa hillitty asenne kultivoitiin järkevyyden symboliikalla. Moraalikadon hintaa ei laskettu. Vähintä on tänään kertoa, miksi Virolainen oli Neuvostoliiton boikotissa tai miksi Neuvostoliiton ongelmista ei voitu avoimesti kertoa. Virolainen ei ollut ”ulkopoliittisesti tyhmä”, vaan patriootti. Vuonna 1979 hän pelasti suomalaisen demokratian rämettymiseltä.

Suomettumisen perintö kuitenkin vaikuttaa. Ensinnäkin Suomessa on uskottu Venäjän pyrkivän aidosti mukaan eurooppalaiseen integraatioon. Vielä Georgian sodan jälkeenkin 2008  pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) korosti, että  sodassa ”kyse on yksittäistapauksesta”. Presidentti Vladimir Putin oli kuitenkin jo 2007 Münchenin turvallisuuskonferenssissa kertonut, että Venäjä oli tyytymätön kansainvälisen järjstelmän pelisääntöihin ja vaati muutosta. Mitään estettä ei ollut Vanhasen mukaan myöskään sille, että entinen pääministeri Paavo Lipponen (sd.) ryhtyi sodan juuri päätyttyä hyvin palkattuun Gazprom-yhtiön konsulttitehtävään elokuussa 2008. Tätä läntisten poliitikkojen ja entisten Moskovan lähettiläiden rekyrytoimista on nyttemmin laajalti arvosteltu Putinin strategian tukemisesta, jolla pyritään Venäjän geopoliittisen vaikutuksen laajentamiseen EU:ssa. Nordsream sai luvan rakentaa kaasuputken Itämerellä Suomen (talous)alueen kautta kustannuksitta. Sopimus oikeuttaa Venäjän tähän läsnäoloon tiettävästi 50 vuodeksi.  

Toisekseen suomalainen ”konsensuaalinen” keskustelu, jossa edelleen käytetään varovaisia ilmaisuja Krimin anastuksesta tai Ukrainan sodasta, on seurausta ulkopoliittisesta konsensus-perinnöstä johon ei kuulunut puhua Venäjästä totta, vaan muunneltua totuutta. Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutti loi mielikuvia lännen virheistä, joiden seurauksena Venäjä joutui reagoimaan Ukrainan tapahtumiin. Instituutti yleensä vaikeni Venäjän sisäisestä kehityksestä. 2000-luvulla edelleen ennen muuta Yhdysvallat on usein mainittu maailmanrauhan ongelmana, ei voimapolitiikkaansa lisäävä Venäjä. Tämä argumentti oli vahvasti läsnä, kun asiallinen keskustelu NATO:n merkityksestä ja mahdollisesta jäsenyydestä torjuttiin 2000-luvun alussa. ”Emme kuulu siihen joukkoon”. Näin vastattiin, kun ulkolaiset lehtimiehet tiedustelivat, miksi Suomi ei voisi liittyä NATO:on balttien mukana 2004. Millä mandaatilla valtiojohto puhui, kun se väitti, että Suomi ja Ruotsi eivät kuuluisi Baltian maiden kanssa samaan joukkoon? Olivathan Baltian maat osittain Ruotsi-Suomen yhteydessä vuoteen 1700, kunnes ne joutuivat Venäjän miehittämiksi? Entä 1920-luvulla, kun Suomi halusi vahvistaa reunavaltiopolitiikkaa? Entä 1990-luvulla, kun baltit saivat takaisin itsenäisyytensä? Suomi tuki balttien EU-jäsenyyttä? 2000-luvun alussa itse asiassa tehtiin merkittävä strateginen ratkaisu. Eikö 2004 Suomen olisi nimenomaan tullut korostaa kuulumista samaan joukkoon balttien ja Ruotsin kanssa, oli NATO-ratkaisu mikä tahansa? Tämä eriseuraisuuden korostaminen oli seurausta suomettumisesta. 

Kylmän sodan päätyttyä tehtiin  tietenkin karhunpalvelus sekä historiantutkimukselle että maan turvallisuuspolitiikalle, kun sekä kommunistien  ja vasemmiston toiminta laajemminkin että muun poliittisen eliitin ”kotiryssäkulttuuri” siirrettiin suljettuihin kassakaappeihin. Mikä tällöin saattoi vaikuttaa valtioviisaudelta, näyttäytyy 2000-luvun tapahtumien valossa  kansalliselta tragedialta. Suomi menetti turvaneuvoston jäsenyyden 2012 suomettumisen seurauksena. Suomessa oli Venäjä-kritiikki eliminoitu julkisesta keskustelusta ja kun sen aika tuli, siihen ei pystytty. Vahvasti resurssoitu Aleksanteri-instituutti ja eduskunnan sateenvarjon alle sijoitettu Ulkopoliittinen instituutti olivat agenda-laitoksia, joiden tehtävänä oli toisaalta kertoa  joko Venäjästä parhain päin (Aleksanteri-instituuti) tai EU:sta tulevana liittovaltiona (UPI). Molemmat agendat osoittautuivat epärealistisiksi.

Liittokansleri Angela Merkel ja presidentti Francois Hollande keskustelivat eilen illalla (6.2.) yli neljä tuntia presidentti Putinin kanssa Kremlissä. Tasan 70 vuotta sitten Stalin isännöi Jaltalla ”kolmen suuren” keskusteluja, jossa yhteydessä tehtiin pitkälle Stalinin toiveiden mukaisia ratkaisuja Euroopan kohtalosta. Kansainvälisissä arvioissa on Merkelin ja Hollanden matkaa pidetty osoituksena siitä, että tilanne Ukrainassa on muodostunut aidosti Euroopan rauhan uhkaksi. Merkel on puhunut puhelimessa aiemmin 40 kertaa Putinin kanssa, mutta nyt oli pakotettu matkustamaan Moskovaan. Toinen selitys on, että nyt on vielä mahdollisuus löytää diplomaattinen ratkaisu Ukrainan sodalle. 
 
Venäjä puolestaan  korostaa, että se ei ole sodaksi kehittyneen kriiisin osapuoli, mutta kiinnostunut  edistämään rauhanomaista ratkaisua sodalle. EU:n ja Yhdysvaltojen tulisi kaiketi taipua Venäjän ehdottamaan uuteen Euroopan turvallisuuskonferenssiin, jossa korjailtaisiin kylmän sodan päättymisen Venäjälle aiheuttamia ongelmia. Keväällä 2014 tapahtunut Krimin anastus on tapahtunut tosiasia, joka tulisi hyväksyttää tässä konferenssissa. Sekä sopia NATO:n laajennuksen pysäyttämisestä ja monista muista seikoista. Tällöin selviäisi tosin sekin, että NATO:n laajentumisen pysäyttämisestä ei sovittu Saksojen yhdistymisen yhteydessä, kuten Venäjä väittää. 

Kreikkalainen historioitsija Herakleitos totesi, että me emme koskaan astu samaan virtaan kahdesti. Historia toisin sanoen ei  toista itseään, paitsi sattumalta. Ukrainassa voidaan saavuttaa tulitauko, mutta todellinen kriisin ratkaisu häämöttää tulevaisuudessa. Ukraina on jo paljolti saatu rikki, jopa hajoamisen partaalle. Euroopassa on ollut de facto turvallisuusjärjstelmän kriisi jo vuosia, joka on eräänlainen kylmän sodan päättymisen toinen vaihe. Siitä tulee vaikea ja konfliktuaalinen. Suomessa on aika arvioida turvallisuuskehitystä realistisesti. Onko se mahdollista, mikäli keskustelua lähimeneisyydestä ja harjoitetusta konsensuaalisesta ulkopolitiikasta 2000-luvulla ei osata käsitellä, vaan se sivuutetaan.