Paasikivi toimi ajassa

Suomen suhde Venäjään on ollut Suomelle kohtalon kysymys. Etupiirin otteeessa (2014) käsiteltiin suomalais-venäläisiä  suhteita 1700-2014. Niin sanotun ”isonvihan” aikana 1700-1721 Suomi oli Venäjän miehittämä. Narvan taistelun jälkeen - jossa  Ruotsi nujersi Pietari Suuren valiojoukot - Suomi paradoksaalisesti joutui Venäjän kostoretken kohteeksi. ”Russofobian”, venäjävihamielisyyden, juuret ovat isonvihan kauden kidutuksissa, maastakarkoituksissa ja kärsimyksissä. Suomi siirtyi lisäksi Venäjän geopoliittiseen etupiiriin ja alkoi irtaantua Ruotsin yhteydestä. Kansan sielussa länteen liittyi pettymys ja itään pelko. Näiden historiallisten tosiseikkojen kanssa on vain kyettävä elämään. Unohtaminen ei ole avuksi eikä vähättely senkään vertaa.

Myöhemmin - sekä Venäjän suuriruhtinaskuntana että itsenäisyyskaudella - Suomen ja itänaapurin suhde on ollut monella tavoin traumaattinen. Suomi ei aloittanut talvisotaa, vaikka syyllisen roolia uusin Venäjän historiankirjoitus pyrkii tarjoamaan Suomelle  jopa oppikirjoissa. Jatkosota oli talvisodan jatkumo, pitkälle Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatseslav Molotovin kesällä ja syksyllä 1940 harjoittaman uhkailudiplomatian seurausta, vaikka tietenkin natsi-Saksan voimapolitiikka ja Stalin-Hitler-pakti olivatkin sinetöineet Suomen kohtalon omalla logiikallaan riippumatta siitä, mitä Suomi teki tai jätti tekemättä. On silti mahdollista jossitella, että talvisota olisi ehkä voitu välttää, mikäli Suomen ja Ruotsin välinen sotilasyhteistyö olisi toiminut 1939 tai puolustusta oltaisiin vahvistettu marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin esittämällä tavalla ja samalla oltu valmiita pieniin kompromisseihin syksyn 1939 neuvotteluissa. Vastausta näihin kysymyksiin ei enää hevin saada.

Sotien jälkeen presidentiksi 1946 valittu Juho Kusti Paasikivi onnistui vesittämään neuvostodiktaattori Josif Stalinin Suomelle esittämän YYA-sopimuksen. Kyse oli merkittävästä turvallisuuspoliittisesta ”torjuntavoitosta”, jatkoa kesällä 1944 Tali-Ihantalassa ja Vuosalmessa saavutetulle sotilaalliselle torjuntavoitolle. Neuvostojoukkojen komentaja kenraalieversti Kirill Meretskov ei turhaan saanut niskaansa Stalinin arvostelua koetuista tappioista. Paasikiven linja ei ollut hänen keksimänsä nimike vuoden 1948 torjuntavoittoon nojautunelle turvallisuuspolitiikalle. Ikääntynyt presidentti aidosti pelkäsi Venäjää (hän ei oikeastaan koskaan  yksityisesti puhunut Neuvostoliitosta). 

Eikä hänen pelkonsa ollut ”pelkuruutta”, vaan tarkan vaiston seurausta. Harmittelihan Molotov myöhemmin, että Suomea kohdeltiin sodan jälkeen liian kiltisti ”kun Suomea ei liitetty Neuvostoliittoon”. Paasikivi ymmärsi, että YYA-sopimus oli kuin  magneetti, jota piti yrittää pitää etäällä, ettei joutuisi siihen kiinnitetyksi. Neuvostoliitto olisi halunnut sopimukseen evoluutioartiklan, joka olisi ollut tällainen magneetti. Hän varoitti, että neuvostodiplomaatteja sai Helsingissä tavata, mutta ei antautua ”magneettiseen kanssakäymiseen”. Niinikään hän varoitti kauppasuhteiden tarpeettomasta laajentamisesta, koska se merkitsisi vaarallisen riipuvuussuhteen syntymistä. Paasikivi sai artiklan torjutuksi, mutta ei sitä, että sopimuksen tulkinnasta syntyi vuosia hänen jälkeensä poliittisen kiistelyn kohde eikä sitä, että ”neuvostodiplomaatit”, KGB:n upseerit, saivat luotua ”magneettisen suhteen” satoihin suomalaisiin vaikuttajiin. Suomen saama moite ”suomettumisesta” 1970-luvulla ja sen jälkeenkin oli sikäli perusteltua, että sekä idänkaupassa että neuvostokanssakäymisessä luovuttiin Paasikiven varoituksista. Suomi ei kyennyt  torjumaan henkisesti Neuvostoliiton painostusta. Juuri henkisestä kestokyvystä Paasikivi oli päiväkirjoissaan usein kirjoittanut, kun oli pohtinut, miten suomalaiset torjuisivat suurvallan alituisen painostuksen.

Paasikiveen on vedottu vielä vuonna 2015, kun on haluttu korostaa, että Suomella tulee olla erityissuhde Venäjän kanssa. Erityissuhde energiapolitiikassa tarkoittaa tänään sitä, että 50% Suomen energiatarpeesta saadaan tyydyteyksi Venäjän tuonnilla. Tällainen energiapoliittinen riippuvuus, erityissuhde, on ristiriidassa Paasikiven riippuvuusuhteen vaaroista esittämien varoitusten kanssa. On myös todennäköistä, että aikanaan Porkkalan palautuksen 1955 neuvotellut presidentti ei olisi tyytyväinen, kun hän saisi tietää, että Nord Stream- kaasuputkelle - ja sen omistavalle Gazprom-yhtiölle - on myönnetty ilman korvausta 50 vuoden oikeus käyttää Suomen talousaluetta Itämerellä. Paasikivi toimi ajassa, ja toivoi, että myös hänen seuraajansa näin menettelisivät. Hän tiesi hyvin, että kun ajat muuttuisivat, olisi Suomen voitava lujittaa kaikin keinoin läntistä yhteyttä. Vahva läntinen yhteys antoi selkänojan, jonka pohjalta oli vasta mahdollista harjoittaa tasavertaista yhteistyötä  itänaapurin kanssa. Idänpolitiikassa ei tullut mennä pitemmälle kuin oli välttämätöntä. Tämä tulisi ymmärtää jälleen oikein, ja ”paasikiviläisittäin”, Krimin anastuksen ja Itä-Ukrainan sotilaallisen konfliktin jälkeen.