YLE:n MOT-ohjelma vääristelee NATO-sopimuksen merkitystä

YLE:n MOT-ohjelmassa (20.4.) ruodittiin Suomen Naton kanssa allekirjoittamaa isäntämaasopimusta. Ohjelman asiantuntijoina käytettiin etenkin tohtori Pekka Visuria, entistä ulkoministeriä Keijo Korhosta sekä Matti Vanhasen (kesk.) I ja II hallitusten valtiosihteeriä Risto Volasta. Isäntämaasopimuksen yksityiskohtia ja merkitystä esittelivät ulkoinisteriön apulaisosastopäällikkö Timo Kantola ja puolustusministeriön kansliapäällikkö Arto Räty. Visurin asiantuntijarooli eduskunnan valiokunnissa on tunnettu. Hänen arvioistaan voi ottaa esimerkiksi Neuvostoliiton joulukuussa 1979 tekemän Afganistanin miehityksen, jonka selittämisessä ei edes Neuvostoliiton yleisesikunta olisi päässyt yhtä hyvään lopputulokseen. Samoin Visurin arvio Kosovon sodasta on yhteensopiva Venäjän ja Serbian aiempien selitysten kanssa. 

MOT:n toimittajat arvioivat kriittisesti, että isäntämaasopimuksen sisältöjä ei ole asianmukaisesti esitelty eduskunnan valiokunnille. Aiemmin Naton huippukokouksessa allekirjoitettu sopimus varmistaa Naton kanssa sovittujen yhteistoimintaohjelmien toimeenpanon. Ohjelman juonto tähtäsi kuitenkin todisteluineen vaikutelmaan, että ”Suomea viedään salaa lähemmäksi Natoa”. Tämä väittämä on ollut aina käytössä siitä asti, kun ”uutta Natoa” luotiin 1991 alkaen. Suomessa on vahva näkemys, että maamme edistää parhaiten vakautta nojautumalla pysyttäytymiseen sotilasliittojen ulkopuolella. Tämä doktriini on kuitenkin yhä suuremmassa ristiriidassa toisaalta Naton kanssa harjoitetun yhteistyön kuin myös EU:n yhteisten tavoitteiden tiivistämisen kanssa. Isäntämaasopimuksen ympärille kehkeytymässä oleva keskustelu on bagatelli yksityiskohta, kun Suomen turvallisuuden isosta kuvasta ei saada selvyyttä.

Pohjois-Atlantin puolustusliitto Nato perustettiin 1949 ennen muuta Ison-Britannian työväenhallituksen vaatimuksesta, jotta Yhdysvallat palaisi ottamaan vastuuta Euroopan puolustamisesta. Tämän hankkeen historiallinen tausta on selvitetty teoksessa Etupiirin ote (2014). Sodan jälkeen Yhdysvallat oli vetäytynyt kokonaan Euroopasta, mikä jätti jälkeensä voimatyhjiön ja kasvavaa epävakautta. Neuvostoliitto oli pettänyt Jaltassa helmikuussa 1945 antamansa lupaukset sallia vapaat vaalit Puolassa ja lopulta muissakin sen miehitysvyöhykkeelle jääneissä Itä-Euroopan maissa. Oli syntynyt rautaesiripun halkaissut Euroopan kahtiajako, jonka toisella puolella oli neuvostoimperiumi ja toisella puolella Länsi-Eurooppa. Suomen tuli 1948 allekirjoittaa YYA-sopimus, jonka seurauksena maamme  sijaitsi Neuvostoliiton sotilaallisessa etupiirissä. Sille suunniteltiin paikkaa Varsovan liitossa, jonka Neuvostoliitto perusti hieman myöhemmin 1955 Naton vastapainoksi. 

Kreml ja Suomen kommunistinen puolue SKP halusivat tulkita sopimusta evolutiivisesti, jolloin sen kaikkia osa-alueita tuli pitää yhtä tärkeinä ja kaikissa kysymyksissä ”tuli päästä eteenpäin”. Käytännössä ”Varsovan liitto” perustettiin jo 1946 ei vasta 1955, kun Puolan vaalit sabotoitiin Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin NKVD:n toimesta. Euroopassa oli suuri puute kuitenkin myös elintarvikkeista ja pääomista ja lisäksi Länsi-Eurooppaa uhkasi myös ideologinen sodankäynti, ”hybridisodan” ensimmäinen vaihe, ja myöhemmin protestimarssien ja puna-armeijan tai NKVD:n avulla toteutunut miehitysvyöhykkeen maiden ”kansandemokratisoituminen”. 

Ei ihme, että ulkoministeri Vjatseslav Molotov harmitteli jälkikäteen, ”ettei Suomea miehitetty”, kun selvisi ettei Suomi seurannut Tshekkoslovakian tietä. Suomessa sai 1970-luvulla kannatusta kuitenkin näkemys, josta Molotov olisi ollut mielissään. Niin sanotun ”uuden ulkopolitiikan” kannattajat olivat sitä mieltä, että YYA-sopimuksen kaikkia artikloja, myös sotilaallista yhteistoimintaa koskeva artikla, tuli aktivoida. Suomi olikin astua Varsovan liittoon ensin sen eteiseen 1972 (”Rauhanlakialoite”) ja sitten olohuoneeseen 1978 (Neuvostoliiton ehdotus yhteisistä sotaharjoituksista Lapissa), kuten teoksessa Vasemmalta ohi (2007) jo selvitettiin.

Ukrainassa lokakuussa 2013 alkaneet Maidanin protestimielenosoitukset syntyivät korruption purkamiseksi ja maan lähentämiseksi Euroopan unioniin, mutta niitä sabotoitiin väkivallan keinoilla järjestelmän vastaiseksi kaaokseksi, joka johti Krimin anastukseen ja Itä-Ukrainan joutumiseen ”separatistien” haltuun. Venäjän presidentti Vladimir Putin puhuu Krimin paluusta kotiin. Uusimpien tietojen valossa - kuten blogipalstalla on aiemmin kirjoitettu - Krimin anastuksen sotilaallinen yli 70 000 sotilasta käsittänyt esiharjoitus pidettiin Kaliningradissa jo syyskuussa 2013 Venäjän ja Valko-Venäjän joukkojen toimesta.  Anastaminen liittyi siten suurempaan strategiaan. ”Operaatio Länsi” -nimellä tunnetussa harjoituksessa nimenomaisesti  kehiteltiin uuden, ”epälineaarisen” sodanjohdon toimintaa. Krimin vihreät miehet maaliskuussa 2014 olivat näiden tietojen mukaan harjoituksiin osallistuneita Venäjän sotilastiedustelun GRU:n naamioituja erikoisyksiköitä.

Politologi voisi nähdä vuoden 2015 perussuomalaisissa neuvostomielisyyttä edistämään tarkoitetun SKDL:n kaltaisia piiirteitä, ei enää vasemmiston etujen ajamiseksi, mutta EU-vastaisuuden kautta kuitenkin perussuomalaiset rinnastuvat niihin liikkeisiin, jotka epäsuorasti ovat Venäjän strategian tukena, kun tähtäimessä on EU:n, kansanedustaja Tom Packalenia mukaillen, ”pimeyden ytimen” heikentäminen.  ”Konservatiivisessa keskustassa” on puolestaan niiden hengenheimolaisia, joiden mielestä Krimin anastus, vaikka oli vastoin kansainvälistä oikeutta, tulisi ratkaista  ”rauhanomaisesti” tarjoamalla Krimille ”Puerto Ricon” mallia. Siis jonkinlaista Taiwanin kaltaista kvasi-itsenäistä statusta kansainvälisessä yhteisössä, kuten europarlamentaarikko Paavo Väyrynen (kesk.) taannoin ehdotti. 

Väyrynen sai vahvan kannatuksen pidetyissä eduskuntavaaleissa, mikä kielii siitä, että hänen ehdotuksellaan on laajaa kannatusta ”konservatiivisessa keskustassa”. Risto Volanen ja Keijo Korhonen - molemmat aikanaan  ennen kansanäänestystä kovia EU-jäsenyyden vastustajia - puolestaan näkevät  2000-luvulla Suomen lähentymisessä Naton järjestelmiin luopumista itsenäisestä puolustuksesta ja liittoutumattomuudesta: itsenäisyydestä.  Aikanaan EU-jäsenyyttä vastustetiin siksi, että kyse oli itsenäisyden menettämisestä Krimin tapahtumien valossa voitaisiin ajatella, että nimenomaan EU on varmistanut, että Suomeen ei ole suuntautunut vielä todellista hybridisotaa Venäjältä. Volanen nauttii arvotusta ”konservatiivisessa keskustassa”, eikä ole sattuma, että SDP:ssä myötäillään vasemmistoliiton ohella turvallisuuspoliittista isolationalismia vaikkakin hieman eri argumentein ja etenkin EU:n kehittämisen osalta eri tavoittein.

Tämän blogin kirjoittaja on eri yhteyksissä tuonut esille, että Suomen turvallisuuden iso kuva on jäänyt 2000-luvulla sitä himmeämmäksi mitä vaikeammaksi tilanne on lähialueilla kehittynyt.  Kun Venäjän muutosta ei edes haluttu huomata, ei tänään ole muuta mahdollisuutta kuin tarttua siihen mitä on. Venäjän kehityksen realistisen arvion sivuuttaminen oli ainakin osittain seurausta siitä suoranaisesta Naton vastaisesta ilmapiiristä, joka syntyi heti 2000-luvun alussa, mistä myös on tehty selkoa teoksessa Etupiirin ote (2014). Tänään voidaankin kysyä, oliko tässä keskustelun suoranaisessa sabotoinnissa, ja käytetyissä pohjoismaisiin yhteiskuntiin huonosti soveltuneissa menetelmissä, mukana ulkoajohdettua, hybridisodan kaltaista vaikuttamista? 

Vasemmistoliiton kansanedustaja Jaakko Laakso oli avainasemassa, kun Naton muodostamaa ”uhkakuvaa” lietsottiin 2002-2003. Hän puhui halventavasti ”Nato-kiimasta”. Toiset Naton vastustajat vaativat Naton kannattajia tulemaan ”ulos kaapista”. Hybridisotaan kuuluu häpäisyn eri keinojen käyttäminen vastustajien leimaamisessa. Laakson osalta niin sanotut Mitrohinin KGB-arkistot yhtäpitävästi todistavat, että hän oli tehnyt yhteistyötä KGB:n kanssa vuodesta 1973 ja sitten jatkanut  yhteistyötä vuodesta 1976 toisen tiedusteluaseman kanssa. Suojelupoliisi sai nämä arkistot tutkittavaksi jo 1992. Laakso oli eduskunnassa pitkään puolustusvaliokunnan varapuheenjohtaja. Laakson nimi liittyy myös niihin arkistopaljastuksiin, joita on saatu ei vain KGB:n vaan myös  Stasin arkistoista. Tällöin ei kyse ole tietämättään KGB:n ja Stasin tietolähteinä toimineesta kontaktista, vaan tietoisesti yhteistyötä näiden elimien kanssa tehneestä suomalaisesta.

MOT-ohjelma Naton kanssa tehdystä isäntämaasopimuksesta jää siten täysin torsoksi, kun puhutaan sopimuksen asemasta Suomen turvallisuuspolitiikassa. Isäntämaasopimus ei ole olennainen asia Suomen turvallisuuspolitiikassa, koska Suomi ei ole Naton jäsen, joka vasta loisi liittolaisuuden ja antaisi turvallisuustakuun hyökkäyksen tapahtuessa. 2000-luvulla Suomen turvallisuusympäristö on muuttunut tavalla, joka lisää  turvattomuutta. Venäjä ei ole akuutti sotilaallinen uhka, mutta Venäjän voimapolitiikalla on heijastusvaikutuksia Suomeen ja maan asemaan jo nyt. Suomen tekemä valinta  2000-luvun alussa, ettei  edistetä keskustelua Naton roolista ja mahdollisesta jäsenyyden eduista ja haitoista, on Venäjän muutoksen seurauksena osoittautunut toisen maailmansodan jälkeisen kauden suurimmaksi strategiseksi virhearvioksi. 

Suomi olisi nimenomaan tarvinnut lähihistorian selvitystä, turvallisuuden ison kuvan reaaliaikaista selkiyttämistä 2000-luvun alussa. Pelkkä EU:n aseman vahvistaminen tai pohjoismaisen yhteistyön lisääminen eivät vaikuta edes keskipitkällä aikavälillä Suomen asemaan riittävästi. Tänään vähintä on tehdyn virheen tiedostaminen. Venäjän osalta tulisi pitäytyä Paasikiven doktriiniin. On pyrittävä pitämään hyviä suhteita, mutta ymmärrettävä suhteiden ongelmallinen perusluonne. Venäjä on hyvinä aikoina suuri mahdollisuus, ja huonoina turvallisuusongelma. Mitään varmuutta maan kehityksestä ei ole oikeastaan koskaan viimeisen 300 vuoden aikana ollut olemassa. Viimeistään Georgian sodan jälkeen olisi tullut ryhtyä  tekemään turvallisuuspoliittista korjausliikettä, kun se oli vielä helpompaa. 

Suomen turvallisuuspoliittisen aseman reaalinen muutos on kartoitettava, mikä ei ole mahdollista ilman, että muiden EU-maiden tapaan lähihistoria avataan tutkimukselle ja selvityksille. Emme voi ymmärtää Venäjää ongelmana, ellemme tunne historiaa, missä ”ovat kaikki vastaukset”, kuten Winston Churchill opasti. Naton perustamisasiakirjat, kuten Washingtonin sopimus, tulee olla eduskunnan jäsenten oppimateriaalin joukossa. Hyvä olisi verrata sitä vaikkapa YYA-sopimukseen ja miettiä, miten kansallinen itsemääräämisoikeus ja turvallisuus parhaiten turvataan.