Ruotsissa sovittiin puolustuksen vahvistamisesta - Venäjän uhka lausuttu perusteluksi

Ruotsissa on tehty merkittäviä, suorastaan dramaattisia, puolustuksen alasajoratkaisuja viimeisten kymmenen vuoden aikana. Ratkaisut nojautuivat nyt vääriksi osoittautuneisiin oletuksiin kansainvälisen turvallisuuden kehityksestä. Kuten blogisti on  aiemmin todennut, Georgian sodan yhteydessä 2008 elokuussa Ruotsissa ei ollut  tiettävästi ainuttakaan asiantuntijaa, joka olisi voinut luotettavasti analysoida, mitä Venäjällä oli tapahtumassa, kun se kävi sotaa pienessä napurimaassaan. Tosin vaikeaa oli  objektiivinen analyysi Suomessakin, missä valtiojohto piti sotaa ”ainutkertaisena” tapahtumana, millä ei katsottu olevan vaikutusta puolustuspolitiikkaan. Varsin laajalti arveltiin myös, että Georgia oli itse syyllinen sotaan ”provokaatioillaan” . Ulkoministeri Alexander Stubb (kok.) tosin yritti varoittaa sodan käänteentekevästä merkityksestä, mutta sillä seurauksella, että hänen katsottiin lietsoneen jopa russofobiaa. Stubb sentään kuului niihin, joka oli valanut luottamusta Venäjään ”suurena mahdollisuutena" heti virkaan astuttuaan huhtikuussa samana vuonna.

Georgian viisipäiväisen sodan yhteydessä leimahti Suomessaa paradoksaalisesti enemmänkin samankaltainen Yhdysvaltain vastainen julkinen debatti, joka oli toteutunut jo Kosovon pommistusten yhteydessä 1999. Tällöin etenkin tohtori Pekka Visuri katsoi, että serbit olivat uhreja ja Nato hyökkääjä (ks. Etupiirin ote, 2014, s. 307). Suomi oli 1999 ja 2008 ainakin  eri suunnilta tulleen kovan informaatiosodan keskellä, missä Kreml ei ainakaan ollut hävinnyt osapuoli. Suomessa Nato-kritiikille on olemassa aina ”sisäpoliittinen tilaus”. Nato-vastaisuudella on hallittu presidentinvaaleja, mutta nyttemmin myös eduskuntavaaleja. Suomessa oli sisäpoliittisesti viisasta kuvitella, että Venäjä oli arvioitu muuttuneen peruuttamattomasti demokratiaa ja markkinataloutta toteuttavaksi maaksi, jonka sotilaallinen voiman näyttö oli vain osa Neuvostoliiton hajoamisen aiheuttaman häpeän korjaamista. 

Suomen Kuvalehti julkisti vuoden 2008 alussa tutkielman, jonka mukaan suomalaisessa poliittisessa eliitissä ei esiintynyt minkäänlaista Putin-kritiikkiä. Tässä vaiheessa Venäjän presidentti Vladimir Putin oli jo eri yhteyksissä sekä hyökännyt kovin sanoin länttä vastaan että kuristanut kansalaisyhteiskunnan vapauksia. Näitä kehityksen tunnusmerkkejä ei joko haluttu tai kyetty tunnistaa. Olisi kaiketi ollut sisäpoliittinen virhe identifioitua ”Venäjän arvostelijaksi”. Kylmässä sodassa oli hiljainen yhteisymmärrys siitä, ettei esitetä julkisuudessa ”neuvostovastaisuuksia”. Julkisuudelta piilossa esitettyjä arvosteluja saatettiin Tehtaankadulle tiedoksi, mikä lopetti monta hyvin alkanutta uraa politiikassa ja ulkoministeriössä. Olisi tietenkin toivottavaa että ainakaan näitä Tehtaankadun informantteja ei eduskuntaan ole enää valittu.

Suomettumisen ajoista oli näin syntynyt sitkeä perinne, että Suomessa kielteiset itänaapurin tapahtumat siivilöidään ”asiantuntijakommenteista” ja medioista? Ministeri Heidi Hautala (vihr.) yritti tuoda esille varovaisin sanankääntein Venäjällä tapahtuneita oikeusmurhia, mutta hänen sanomisiaan ei yleensä haluttu ”kompata”. Viimeistään vuodesta 2011 oli kuitenkin syntynyt ”Putinin systeemi”, jonka tavoitteena oli estää erilaiset värivallankumoukset Venäjällä ja tässä tarkoituksessa laajentaa jättiläismaan geopoliittista vaikutuspiiriä entisestään. 

Ukraina oli Kremlin lujassa otteessa, kun maata oli vuodesta 2010 johtanut kovin ottein Putinin luottomies Viktor Janukovyts. Hän päätti oranssivallankumouksen. Suomen hallitus poisti ohjelmastaan 2011 mahdollisuuden hakea Naton jäsenyyttä mikä osaltaan vahvistaa käsitystä, että hallituksen arvio turvallisuuspolitiikan isosta kuvasta oli virheellinen. Nähtävästi kuitenkin vasta Ukrainassa alkaneiden Maidanin mielenosoitusten aikana lokakuussa 2013 ja alkuvuodesta 2014, Suomen poliittisessa johdossa alkoi Venäjän muutosta koskeva havahtumisprosessi. Ehkä Suomen  opittuna roolina on EU:ssa havahtua viimeisenä, kun esille nostetaan Venäjän ongelmat, saatikka uhka. Suomalainen Venäjä-asiantuntemus näin ollen tarkoittaa, että Suomi ajattelee aina ensisijaisesti myönteisesti itänaapurista, ”koska tunnemme Venäjän”?

On selvä, että Ruotsin ”aseriisuntareformi”  aiemmin 2000-luvulla vaikutti lisäksi jo aiemmin Suomen sotilalliseen asemaan kielteisesti, vaikka asiaa ei haluttu näin julkisesti kommentoida. Suomi oli tässä aseriisuntahengessä mukana, kun virallisesti korostettiin ”laajan turvallisuuden” käsitteen varaista turvallisuusajattelua. Suomen oli oltava eturivissä rauhan tekijänä. Ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) nimitti erityisedustajia kiertämään kriisialueita. Ajatus oli, että maailmanlaajuinen rauhan edistäminen edistää vakautta myös lähialueilla. Tarvetta strategiselle turvallisuuspolitiikalle ei enää ollut. 

Maamiinojen tuhoamisesta huolimatta Suomessa alitajunnassa asui silti suurempi turvallisuushuoli kuin Ruotsissa. Puolustusta ei ajettu alas. Krimin anastuksen jälkeen - mitä eduskunnan valiokuntia Venäjä-asioista informoineessa Aleksanteri-instituutissa ei pidetty todennäköisesnä vielä viikkoa ennen anastusta - myös Ruotsissa tajuttiin, että Itämeren turvallisuustilanne oli muuttumassa. Kaliningradissa syyskuussa 2013 pidetty Venäjän ja Valko-Venäjän yhteinen suursotaharjoitus oli jo toteuttanut  Venäjän strategiaa, jonka tavoitteena oli vahvistaa siihen riippuvuussuhteessa olleiden maiden kytkemistä tiukemmin Venäjän etupiiriin. Sama startegia on ollut taustalla, kun Venäjä piti arktisella alueella ja lähellä Suomen rajaa helmikuussa 2015 vielä suuremman harjoituksen.

Tarkkaa kuvaa siitä, mihin saakka Venäjän uuden hybridisodan metodeihin ja siihen liittyvään pelotteluun kuuluvan laajentumisstrategian ulkorajat vedetään, ei ole tietenkään tiedossa. Suomen ja Venäjän rajaa kuvataan rauhan rajaksi, mutta miksi joukkojen ja aseistuksen määrää kasvatetaan myös Suomen rajan tuntumassa, vaikka Suomi on tuhoamassa maaminatkin, eikä hakemusta Naton jäseneksi ole suunniteltu? Krimin anastus heikensi kylmän sodan jälkeisen yhteistyövaraisen turvallisuusjärjestelmän perusteita, mikä myös heikensi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa, ei vain Venäjän epäsymmetrisesti vahvistuva asevarustelu. Suomi ei kuulu sotilasliittoihin, eikä ETYJ turvaa enää rajojen koskemattomuutta. Itsenäisen puolustuksen sovittu vahvistaminen jää auttamatta jälkeen Venäjän epäsymmetrisestä varustautumisesta (= Venäjän asevoima kasvaa nopeammin suhteessa EU-maiden varusteluun).

Venäjän voimapolitiikalla on vaikutuksia kansainvälisiin avainsuhteisiin. Ensin jäätyivät Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteet. Sitten seurasivat taloudelliset sanktiot. Seuraavaksi Saksan ja Venäjän kahdenväliset suhteet ovat olleet kiristymässä sen jälkeen, kun on selvinnyt, että niin sanottuna Minskin II -sopimuksena tunnettu rauhanprosessi on jumiutunut. Suomen kannalta nimenomaan Saksan ja Venäjän suhteiden heikentymisellä on merkitystä. Tuskin Suomi voi olla ainoa maa, joka ylläpitää hyviä suhteita Venäjään, on tällä mikä hinta tahansa. Naton entinen pääsihteeri varoitti pari päivää sitten Eurooppaa naivista lepyttelypolitiikasta (appeasement). Tämä Sveitsissä julkilausuttu viesti oli suunnattu etenkin Saksalle ja Ranskalle. Hän vaati Natoa kohentamaan puolustusvalmiutta ja ottamaan vakavasti Venäjän uhan. Hän sanoi, että on alkamassa edellistä kylmää sotaa vaarallisempi kylmä sota, koska Venäjä on nyt arvaamattomampi. 

Venäjän voimapolitiikka on nimenomaisesti syynä, että Ruotsin poliittinen oppositio ja punavihreä vähemmistöhallitus pääsivät sopuun puolustustuksen vahvistamisesta, josta Svenska Dagbladet vuoti alustavia tietoja 21.4.2015. Tarkoitus on vahvistaa puolustusta 2016-2020 ylimääräisellä 10,2 miljardin kruunun varusteluohjelmalla. Ruotsin opposition riveistä sopimuksesta sivuun jättäytyneet liberaalit tosin vaativat  lisäykseksi puolustusvoimien esittämää 18 miljardia, mitä määrärahan tasoa ne pitivät minimitasona puolustuksen vahvistamiseksi. Puolustussuunnitelman osana on tarkoitus selvittää myös Nato-jäsenyyden edut ja haitat, mitä vaatimusta hallitus tiettävästi vastusti viimeiseen saakka. Puolustusselvitys suosittelee nimenomaan syvenevää yhteistyötä Yhdysvaltojen ja Naton kanssa. Asiakirjassa sanotaan suoraan, että EU-yhteistyö saatikka pohjoismainen yhteistyö eivät ole vaihtoehtoja Natolle.  Puolustussopimuksen perusteluissa korostetaan, että toimenpiteet ovat seurausta Venäjän muuttuneesta käyttäytymisestä ja Itämeren alueen turvallisuustilanteen muuttumisesta.

Ruotsissa tehty laajapohjainen puolustusselvitys oli valmisteilla, kun Suomessa käytiin vaalitaistelu, jonka yhteydessä välteltiin turvallisuuspoliittista keskustelua. Julkisessa keskustelussa päinvastoin on viljelty Natoon liittyneitä ennakkoluuloisia kannanottoja. ”Nato-haukat”. Mitä hyötyä on vaieta uhkaavasta turvallisuuspolittisesta kehityksestä - kuten Ruotsissa asia nyt virallisesti nähdään - lähialueillamme? Suomen vaalitulosta on sekä Venäjällä esekä lännessä tulkittu niin, että Naton vastustajat etenivät vaalissa. Tämä on seurausta siitä, että keskustelua Naton jäsenyyden eduista ja haitoista ei ole edistetty asiallisella argumentoinneilla. Mitä hyötyä tästä ulkoisen kuvan kehityksestä - eräänlaisesta ”uusssuomettumisesta” - on Suomelle vuonna 2015? Lisääkö tämä läntisten investoijien luottamusta Suomeen houkuttelevana kohteena? Entä miten liittoutumattomuuden vakauttava vaikutus vahvistuu Suomeen liittyvän muuttuvan mielikuvan seurauksena? Entä miten Ruotsissa saavutettu yhteisymmärrys opposition ja hallituksen halusta syventää yhteistyötä Yhdysvaltojen ja Naton kanssa soveltuu yhteen Suomessa tapahtuvan sisäpoliittisen kehityksen turvallisuuspoliittisen paralleelin, seurausvaikutuksen kanssa?