Suomen turvallisuuspolitiikka 2015-2019: Realismia idealismin seuraksi

 Suomen valtiohallintoon, yliopistoihin ja poliittiseen eliittiin piintyi  2000-luvulla näkemys, että perinteinen voimapolitiikka korvautuu ”laajalla turvallisuudella”. Piintymässä oli luonnollisesti hyvää se, että oli toivottavaa, että esimerkiksi sotilaallista voimaa ei enää entiseen tapaan käytetä poliittiseen painostukseen saatikka toisen valtion anastamiseen. Suomessa valtiojohto - etenkin ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) - arvosteli tutkijoita ja virkamiehiä, jotka ”edelleen” tarkastelivat kansainvälisiä suhteita realismin tai voimapolitiikan näkökulmasta. Hänen mukaansa edessäolevia ongelmia ei voida ratkaista kuin yhteistyössä. Vahva YK oli tämän yhteistyövaraisen järjestelmän peruspilari. 

Yhteistyövarainen järjestelmä edellytti, että kaikki kunnioittavat periaatetta, että ongelmat ratkotaan yhteistyössä. Samaan aikaan kansainvälisesä politiikassa tapahtui kuitenkin nimenomaan voimapoliittisia muutoksia. Venäjän presidentti Vladimir Putin arvosteli helmikuussa 2007 Münchenissä Yhdysvaltoja yksipuolisesta voimakäytöstä omien rajojensa ulkopuolella. "BRIC-maiden ryhmä murtaa yksinapaisuuden ja luo monenkeskisen maailmanjärjestelmän”, Venäjän presidentti jatkoi. Irakin sota ja Afganistanin sisällissota osoittivat monien mielestä Putinin olevan oikeassa.

Hallitusvaihdoksen jälkeen keväällä 2007 keskustan ja oikeiston hallitus alkoi tehdä korjausliikkeitä turvallisuuspolitiikassa. Virossa kesällä puhjenneen pronssipatsaskiistan yhteydessä ulkoministeri Ilkka Kanerva (kok.) ja pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) asettuivat Viron tueksi. Lisäksi virkamiestyönä tehtiin NATO-selvitys. Seuraavana vuonna elokuussa 2008 Venäjä käytti voimaa ja valloitti kaksi Georgian maakuntaa, Etelä-Ossetian ja Abhasian, jotka olivat olleet ”jäätyneitä konfliktteja” Neuvostoliiton hajoamisesta alkaen. Suomessa Georgian sota määritelltiin 2008 ”yksittäiseksi tapaukseksi”, joka ei aiheuta muutoksia Suomen puolustuksessa tai turvallisuuspoliittisessa linjauksessa. Vähemmälle huomiolle jäi, että Venäjä käynnisti suuren sotilasreformin nimenomaan Georgian sodan seurauksena.

Jälkikäteen oli virhe, että EU ei kyennyt sopimaan minkäänlaisista vastatoimista Georgian sodan jälkeen. ”EU:n huippukokous oli voitto Venäjän diplomatialle”, hehkutettinkin Venäjän medioissa. On selvä, että Suomen valtiojohto hajosi pahasti Georgian sodan vaikutusten ja merkityksen analysoinnissa jota selostan teoksessa Etupiirin ote (2014, s.374). Vastakkain oli kaksi analyysiä todellisuudesta. Toisessa arvioitiin Venäjän ryhtyneen käyttämään voimaan poliittisten tavoitteidensa ajamisessa, kun taas toisessa uskottiin, että Venäjä rauhoittuu vain syventämällä sen kanssa yhteistyötä. Asian ilmaisi selvimmin merkittävän konsulttisopimuksen Gazprom-yhtiön kanssa tehnyt entinen pääministeri Paavo Lipponen (sd.): ”Suomen rooli on rakentava EU:n ja Venäjän välillä”.

Lipponen tarkoitti, että harjoitti Venäjä millaista politiikkaa tahansa, Suomi jää vaikka yksin jatkamaan ”rakentavaa roolia” unionin ja Venäjän suhteiden edistämiseksi. Lipposen kanta heijasteli myös vankkaa uskoa, että Putinin puheista riippumatta Venäjä tarttuu yhteistyön mahdollisuuksiin, kuten Lipposenkin tapauksessa. Valtioviisautta oli siten vahvistaa kaikkea yhteistyötä. Tässä ei muisteltu presidentti Juho Kusti Paasikiveä, joka oli varoittanut liian läheisistä taloudellisista ja poliittisista suhteista Venäjän kanssa, koska Suomen turvallisuuden näkökulmasta olisi paha virhe joutua riippuvuussuhteisiin itänaapurin kanssa.

Vuonna 2015 on toteutunut lähes pahin Venäjä-skenaario, jonka tulemisesta vuonna 2008 oli jo selkeitä ennusmerkkejä. Olisiko Suomi voinut  toimia toisella tavalla? Tästä on nyt syytä keskustella. Viimeistään 2012 oli kansainvälinen järjestelmä muuttunut moninapaiseksi ja Venäjän sisäinen kehitys muuttunut pysyvästi. ”Putinin systeemi” oli syntynyt, joka nojasi turvallisuuspalveluihin ja asevoimien nopeaan kasvuun. Samalla Venäjä alkoi eristäytyä globaalissa kanssakäymisessä. Venäjä aloitti hajota ja hallitse -poltiikan soveltamisen EU-suhteissa. Voiman käyttö tuli mukaan uuden tammikuussa 2013 julkistetun Hybridi-strategian muodossa, joka kuvattiin epälineaariseksi sodan johtamiseksi. Massa-armeijasta oli siirrytty kyberhyökkäyksiin, kuten Virossa tapahtui 2007, mutta myös pienimuotoisiin sotilaallisiin iskuihin (kuten Georgiasssa 2008). Krimin anastus keväällä 2014 oli sitten jo hybridisodan monimuotoisempi versio.

Kysymyksessä siitä, tuleeko Suomen nojautua uskomukseen, että tulevaisuudessa kaikki ongelmat voidaan ratkoa vain yhteistyössä ja vahvistamalla, kestävää kehitystä, on lähtökohtaisesti väärin asetettu tavoite. Siihen kuuluvat sekä yhteistyö että kestävän kehityksen vahvistaminen, mutta myös turvallisuusympäristön ja kansainvälisen järjestelmän realistinen analyysi. Jos järjestelmässä kaikki eivät kunniota yhteistyön periaatteita, silloin tämä on realiteetti. Saksa purki 1930-luvulla yhteistyön järjestelmän, mutta kansainvälinen yhteistyö ei ajoissa kyennyt vastatoimintaan. Seurauksena oli maailmansota. Historiallisia vertailuja ei tule tehdä kuin varovaisesti. On kuitenkin selvä, että Suomen turvallisuuspolitiikassa on oltava yhteistyötä korostavan idealismin ohella annos realismia. Paasikivi korosti, että turvallisuuspolitiikkaa on tehtävä ajassa.