Pystyykö Suomi vaikuttamaan Venäjän voimapolitiikkaan?

Vaalitaistelun loppumetreille ulkopoliittista keskustelua on käyty ”sammutetuin lyhdyin”. Tähän saattoi vaikuttaa tasavallan presidentti Sauli Niinistön esittämä toivomus, että turvallisuuspoliittiset asiat rauhoitettaisiin vaalin alla  ”ruotsalaiseen  tapaan”. Vaalikentillä kansalaiset haluavat kuitenkin vastauksia huoliinsa, joiden joukossa on korostetusti Venäjä. Vanhempien kansalaisten muisti ei petä. ”Joko taas”. Nuoret puolestaan ihmettelevät,”mistä on kysymys”. Tällainen ihmettely on ymmärrettävää myös siksi, että 2000-luvulla yliopistoissa, kouluissa ja medioissa on opetettu ensinnäkin arvostamaan kritiikittömästi suomettumisen kauden ulkopolitiikkaa ja toisekseen arvioimaan turvallisuutta yksipuolisesti vain uusista uhkista käsin, joihin luetaan ymmärrettävästi ilmastomuutos, kansainvälinen rikollisuus ja hajoavat valtiot. Venäjää pidettiin aina vuoteen 2013 suurena mahdollisuutena, ei minkäänlaisena ongelmana, saatikka sotilaallisena uhkana. 

Olisi suoranainen lottovoitto, mikäli Venäjä olisi luotettava, demokraattinen, taloudellisesti vahva ja ETYJ:in periaatteita  kunniottava valtio. Suomen maantieteellinen asema tarjoaisi esimerkiksi erinomaiset logistiset yhteydet Pietarin metropoliin ja arktiseen Venäjään. Suomen ja Venäjän hyvät suhteet eivät kuitenkaan ole mahdollista vain suomalaisten tahdonilmaisun pohjalta. Suomen on vaikea noudattaa YYA-kauden ”ulkopoliittista mallia”, koska Suomi ensinnäkin liittyi EU:n jäseneksi 1995 kansanäänestyksellä. Toisekseen Suomi oli YYA-sopimuksen seurauksena pakotettu rajaamaan länsisuhteita ja kansainvälistä käyttäytymistä yleensäkin. Neuvostoliitto vastusti tämän johdosta  EEC-vapaakauppasopimusta 1972-73, mikä oli monien suomalaisten mielestä legitiimi peruste sille, ettei sopimusta tule allekirjoittaa. Tässä vastustuksessa käytettiin myös laittomia keinoja, kuten asiakirjavuotoja. Samoin Neuvostoliitto vastusti puolueettomuuden korostamista, koska Suomi ei Kremlin mielestä voinut olla puolueeton sodan ja rauhan kysymyksissä. Sodan vaaraa lietsottiin Kremlin mielestä Washingtonista, ei Moskovasta.

Tässäkin Kreml sai tukea myöhemmin aika laajalti Suomesta. Suomen sisäpoliittinen kenttä oli pahasti hajalla sen suhteen, miten Neuvostoliiton painostukseen tuli suhtautua. Vasemmistossa mutta laajemminkin oli 1970-luvulle tultaessa myös niitä, joiden mielestä Neuvostoliitto oli ”rauhan voima”, jonka kanssa oli järkevää harjoittaa myös läheisempää turvallisuuspoliittista yhteistyötä. Jopa johtavat porvarilliset poliitikot ajattelivat vielä 1986, että Neuvostoliiton puoluekokouksen ulkopoliittinen ohjelma oli täysin yhteensopiva Suomen tavoitteiden kanssa. Neuvostoliiton olojen arvostelu ei siten ollut viisasta eikä tarpeellista, koska Neuvostoliiton valtio harjoitti niin sanottua ”rauhan politiikkaa”. Kirjailija Vaclav Havel huomauttikin kylmän sodan aikana, että  ”Kremlin tahdittama rauhanmarssiminen oli monille länsimaissa usein tärkeämpää kuin nostaa esille sosialistimaiden aggressiivista puolta ja ihmisoikeuskriisiä”. SMP:n puheenjohtaja Pekka Vennamo piti YYA-sopimusta puolestaan ”Suomen Magna Chartana”, päästyään hallitukseen 1987. Presidentti Juho Kusti Paasikivi sentään pystyi olennaisella tavalla vesittämään 1948 YYA-sopimuksen sisältöjä, jottei siitä olisi tullut Suomen ”Magna Chartaa”.  Hän varoittikin usein edistämästä itäsuhteita liian innokkaasti. Vennamon linjaus tosin oli hyvin samankaltainen kuin vaikkapa Kalevi Sorsalla, ja edesmenneellä sisäministeri Eino Uusitalolla. Sorsan mukaan YYA-sopimus oli ”pysyvä ratkaisu” Suomen ja itäisen naapurin - Neuvostoliiton - historiallisille turvallisuuspoliittisille ongelmille. Uusitalo puolestaan ehdotti YYA-sopimuksen solmimispäivämäärää toiseksi itsenäisyyspäiväksi. SKP:n, Erkki Tuomiojan, Sorsan,Vennamon ja Uusitalon sekä monien muidenkin vaikuttajien turvallisuuspoliittisen ajattelun ydin oli siinä, että pieni naapuri hyväksyi vapaaehtoisesti - ja ”arvostavasti” - rajatun kansainvälisen liikkumatilansa. Tai ehkä ajatus oli, että tämä näin syntynyt liikkumatila vasta loi itsenäisen Suomen, jolla oli suurempi liikkumatila kuin ennen YYA-sopimuksen solmimista. Perustelut  tässä vaihtelivat, mutta ajatusrakenne oli loppupäätelmien osalta samankaltainen. Suomi oli  kuitenkin itänaapurin sotilaallisessa etupiirissä, mitä YYA-sopimus korosti. Lähihistorian käsittely on ollut vaikeaa. Mieluummin on salattu asiakirjoja kuin avattu niitä analysoitavaksi.

Suomalais-venäläisiä hyviä suhteita on vaikea edistää 2015, mikäli Venäjä täysin Suomesta riippumattomista syistä eristäytyy muusta Euroopasta harjoittamalla sietämätöntä voimapolitiikkaa. Presidentti Vladimir Putinin strategia on syntynyt Suomesta riippumatta ja sen yhtenä tavoitteena on ”hajota ja hallitse” -taktiikka EU:ssa. Suomeen kohdistuva venäläismedian herjauskampanja saatikka Venäjän ulkoministeriön uhkaava kielenkäyttö ei kytkeydy siten Suomen politiikkaan sinänsä, vaan on seurausta Venäjän ja lännen kiristyneistä suhteista Venäjän harjoittaman voimapolitiikan takia. Suomi on ”hajota ja hallitse” -taktiikan kohteena. Suomella on kuitenkin oikeus ETYJin mukaan omiin turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin, joita muiden on kunnioitettava. Suomi ei uhkaa ketään, eikä suomalaisten tule selitellä ”ettei Suomi ota askelia jotka uhkaavat Venäjän etuja”. Suomen ei virallisesti tulisi myöskään spekuloida sillä, miten Venäjä reagoi, mikäli Suomi käyttää sille ETYJ:issä taattuja oikeuksia ”omiin ratkaisuihinsa”. 

Usein vannotaan ulkopoliittisen konsensuksen nimiin, mutta se ei ole ratkaisu turvallisuuspoliittisiin ongelmiin sinänsä. Suomessa vallitsi varsin yhtenäinen kanta lokakuussa 1939 siitä, että Venäjä vain uhkaili, eikä sen hyökkäystä odotettu, mikä esti riittävän varustautumisen sotilaallista hyökkäystä varten. Myöhemmin näihin konsensuksen tukijoihin kuulunut Urho Kekkonen totesi nimimerkin ”Pekka Peitsi” suojissa 1942, että ”Kansakunnalle on parempi olla yksimielisenä väärällä puolella, kuin erimielisenä oikealla puolella”. Huomautus oli Kekkoselle ominainen, kyyninen purskahdus, koska sivuraiteella politiikan ytimestä ollut kunnianhimoinen kansanedustaja ounasteli jo tällöin, että Saksa häviää sodan, eikä Suomen tullut jäädä toisen maailmansodan lopussa hävinneiden puolelle. Suomi vältti tämän toki täpärästi, kun se käänsi tykit Saksaa vastaan Lapissa syyskuussa 1944. Kekkonen puolestaan käänsi takkinsa hieman aiemmin, kuten suuri osa Suomen kansaa myöhemmin talveen 1945 mennessä. Syynä oli pienen valtion kansalaisten itsesuojeluvaisto, ei niinkään näkemys, että Suomi olisi ollut syyllinen käytyyn Suomen ja Neuvostoliiton väliseen talvisotaan ja ”jatkosotaan” 1939-44.

Kevään 2015 vaalitaistelun viimeisten viikkojen aikana  Suomen turvallisuusympäristössä on  jännitys lisääntynyt. Mitä sanoo turvallisuuspoliittinen itsesuojeluvaisto tänään? Venäjän uhkista on useita esimerkkejä: (1) Yhdysvaltain ja Venäjän sotilaskoneiden ”läheltä piti” tilanne Itämerellä huhtikuun alussa, (2) Venäjän arktisen alueen ja Suomen rajan tuntumassa järjestämä suuri sotaharjoitus helmikuussa, (3) Venäjän ulkoministeriön tänään 12.4. esittämä pahaenteinen huomautus viiden Pohjoismaan puolustusministerin turvallisuuspoliittisen yhteistyökirjoituksen ja Suomen ja NATO:n lähentymisen johdosta.

Venäjän uusimpien ärtymysilmentymien taustalla ei ole viiden Pohjoismaan puolustusministerin ”provokaatio”, kuten Aleksanteri-instituutin johtaja, professori Markku Kivinen esittää, tai Suomen ja NATO:n lähentyminen, vaan Venäjän voimapolitiikka. Pohjoismaat reagoivat, eivät provosoi kun ne ovat huolestuneita turvallisuustilanteen kielteisestä kehityksestä, joka edellyttää turvallisuuskysymysten yhteisiä arviointeja. Euroopan turvallisuusjärjestys on haurastunut ja Venäjä joutunut EU:n taloudellisten ja merkittävien poliittisten sanktioiden kohteeksi. G7-maiden puheenjohtajamaa Saksa on aikeissa ilmoittaa ettei Venäjä ole tervetullut yhteistyöryhmän seuraavaan kokoukseen Lübeckiin. Venäjän ja Yhdysvaltojen johtajat eivät tapaa huippukokouksissa. Näin on ollut viimeksi 1984. Venäjä on valmis maksamaan kovan poliittisen hinnan kansainvälisen oikeuden rikkomuksestaan Krimin anastuksen yhteydessä. On todennäköistä, että ilman äkillistä käännettä. Venäjän strategia ei muutu lähivuosina, millä on merkittäviä turvallisuuspoliittisia seurausvaikutuksia.

Suomen turvallisuuspoliittinen tilanne on heikentynyt kuitenkin jo pitempään. Se, että tästä ei ole keskusteltu jo riittävän ajoissa, viimeistään vuodesta 2007, on seurausta ”konsensuksesta”, jolla on historiallinen taustansa. Erimielisyydet lakaistaan maton alle. ”Pakkoyksimielisyys” syntyi ”suomettumisen kaudella” 1970-1990, jota tämän blogin kirjoittaja on käsitellyt sekä teoksessa Vasemmalta ohi (2007) että Etupiirin ote (2014). Se, että suomettumisen ongelmapuolia ei ole riittävästi käsitelty, on ehkä hämärtänyt Venäjän voimapolitiikan arviointia  2000-luvulla. Suomelle ei ole eduksi, että Ukrainan konfliktin yhteydessä keskustellaan ”Suomen mallista”, joka oli myös hyvin ongelmallinen ja tiettyihin olosuhteisiin liittynyt malli. Seuraavan hallituksen tulee sivuille vilkuilematta tehdä  laaja-alainen selvitys Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta yleensä että vihdoinkin erityisesti NATO-jäsenyyden eduista ja haitoista. Suomi ei voi jäädä sivuun läntisistä ja kansainvälisistä investointivirroista, joiden saaminen on uhattuna, mikäli Suomen riski epävakaan Venäjän naapurina kasvaa. Suomen on myös avoimesti arvioitava, onko EU:n turvallisuustakuu riittävä Suomen kannalta, vai onko Suomenkin etu, että Euroopan unionin sotilaallinen puolustus järjestetään NATO:n kautta, vaikka EU:n omia puolustusvalmiuksia samalla kehitetäänkin. Joka tapauksessa vanhoilla eväillä ei Suomen ja Venäjän suhteita enää voida edistää. Niitä edistetään parhaiten yhdessä Suomen tärkeimpien liittolaisten kanssa.