Yhteydenpito KGB:n kanssa oli osa presidenttipeliä 1982 - ja myöhemminkin

Jatkosodan jälkeen 1944 Suomi oli Neuvostoliiton otteessa ellei jopa armoilla. Ulkopoliittisena ”realiteettina” pidettiin takin kääntämistä: vihollisesta oli tehtävä ystävä. Dallape vaihtoi ohjelmistonsa ja alkoi soittaa venäläisiä kansanlauluja. Takinkääntö ei silti ollut yhtä helppoa kuin Dallapen tapauksessa, jonka seurauksena ulkopolitiikan hoito tapahtui paljolti salassa, ainakin verhon takana. 

Neuvostovaikutus oli julkisesti kiellettävä, vaikka verhon takana, ”luottamuksellisessa yhteydenpidossa”, se oli itsestäänselvyys. Tämän seurauksena vielä 2000-luvulla veteraanidiplomaattien kuulee mainostavan, että Suomen diplomatiaan kuuluu nyrkkisääntö, ettei kaikkea kerrota ääneen mitä tiedetään. Suomettumisen kullttuuri ei näin ollen kadonnut Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena. Venäjän uhka kielletään, mikä selittää, miksi vielä vuonna 2017 vain 22 prosenttia suomalaisista tukee NATO-jäsenyyttä, vaikka Venäjä keskittää joukkoja maan länsirajojen tuntumaan Arktiselta Mustalle merelle ulottuvalla vyöhykkeellä.

Nuoren polven historioitsija, tohtorikoulutettava Juho Ovaska on päässyt tutustumaan edesmenneen presidentti Mauno Koiviston henkilökohtaisiin arkistoihin, joita hän on hyödyntänyt teoksessa Mauno Koiviston idänkortti: sotamiehestä presidentiksi (Otava, 2017). Kirja tuo lisävalaistusta vuoden 1982 presidentinvaaliin, mitä on kuvattu demokratian voitoksi, kun maassa voitiin presidentti Urho Kekkosen jälkeen valita vapaasti ja ilman Moskovan sotkeutumista tasavallan presidentinvaaliin. Ovaska täydentää nyt uusiin lähteisiin nojautumalla tutkimustietoja, joiden mukaan Neuvostoliitto vahti tarkoin Suomen presidentinvaalia myös 1982, ja miksei myös 1988. Teos olisi ansainnut paikkansa Tieto-Finlandia-ehdokkaiden joukossa.

Historiankirjoituksessa on luotu mielikuva, että Suomen Pankin pääjohtaja Ahti Karjalainen (kesk.) tai vaihtoehtoisesti SPD:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa (sd.) olisivat olleet Moskovan ykkösehdokkaita valittaessa Kekkoselle seuraajaa. Ovaska purkaa tämän myytin, jota tosin monet muutkin tutkijat ovat jo osaltaan tehneet. KGB pelasi Helsingin päällikkönsä Viktor Vladimirovin avulla peliä, jossa ennen muuta haluttiin estää porvarien yhteisen ehdokkaan valinta, missä oli olennaista, että porvaripuolueet eivät kyenneet sopimaan yhteisestä hyvästä ehdokkaasta. Sorsa oli silti Moskovan ykkössuosikki, mutta hänellä ei katsottu olevan kansalaisten keskuudessa riittävää tukea valituksi tulemiselle. Suomihan oli demokraattinen maa. 

Porvarien yhteisehdokas olisi voinut olla vaikapa veteraanidiplomaatti Max Jakobson, mutta ei enää alkoholivaikeuksiin ajautunut Karjalainen tai KGB:n leimaama Johannes Virolainen (kesk.). KGB oli hyvin tietoinen Jakobsonin johtaman EVA:n merkityksestä, jonka seurauksena siihen lyötiin neuvostovastaisen organisaation leima, mitä Jakobson omilla KGB-yhteyksillään yritti turhaan torjua. Jakobsonilla ei myöskään ollut halua tukea Karjalaista, vielä vähemmin Virolaista, ehkä siksi, että hän oletti SDP:n harjoittavan isänmaallisempaa politiikkaa kuin Kekkosen hallitsema keskustapuolue. Myöhemmin 2000-luvulla Jakobson tarkisti arviotaan SDP:stä, mutta ehkä ei keskustapuolueesta.

Porvarien yhteisehdokkaan asemien heikennys varmistettiin, kun KGB julkisesti hyväksyi kaikki ehdokkaat, jotka peluutettiin kuitenkin ovelasti toisiaan vastaan. Tämä on KGB:n perusmetodi: hajota ja hallitse. Vladimirov tuki julkisesti etenkin Karjalaista mutta kulisseissa Koivistoa. Näin luotiin kuva siitä, että Koivisto ”uskalsi” asettua ehdolle, vaikka Neuvostoliitto ei hänen ehdokkuuttaan julkisesti ennen vuotta 1981 tukenutkaan. Karjalaisesta tuli niin sanotusti ”Moskovan ehdokas” ja vaalin mahdollinen musta hevonen. 

Ovaska todistaa varsin vakuuttavasti, että Koivisto, ei Kalevi Sorsa, oli KGB:n ehdokas presidentiksi Kekkosen jälkeen. ”Sorsa oli kiistatta se poliitikko johon Neuvostoliitossa luotettiin ja jota arvostettiin korkeinta tasoa myöten”. Lähihistorian avaamisessa keskeinen kysymys tulee olemaan, miten Sorsa sai luotua tällaisen erityisaseman Moskovassa. Miksi hänet valittiin puoluesihteeriksi ilman äänestystä 1969? Onko CIA:n tuore kesäkuun 20. päivä 1969 tehty raportti valinnasta falski, kun siinä väitetään Sorsan valinnan ratkenneen, kun Moskova antoi ehdokkaasta vihjeen. Sorsahan osoitti viimeistään 1993, että hän oli valmistautunut jo vuosikausia presidentin tehtävään. Suomen Pankissakin hän kasvoi korkoa poliittisiin, ei talouspoliittisiin tehtäviin.

Ovaskan mukaan SDP:n yhteydenpito KGB:n ja NKP:n kanssa oli merkittävä tekijä vuoden 1982 presidentinvaalissa. Kirjassa on käytetty paljon alkuperäisiä asiakirjoja, joiden avulla yhteydenpito ja sen laajuus selkeytyy. Moskova  piti olennaisena asiana, miten Koiviston oli valituksi tultuaan ”hankittava luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon ja annettava takeet”. Nämä ukaasit esitti NKP:n korkea edustaja SDP:n sihteerille Paavo Lipposelle (sd.) Moskovassa marraskuussa 1981, jota koskeva muistio on Koiviston arkistossa. 

Ovaska osoittaa, miten SDP takasi Moskovalle, että Koivisto tulee noudattamaan ulkopolitiikkaa, jonka osalta Kremlin ei tarvinnut kantaa huolta. Tämä osoitti, miten SDP otti ohjakset Suomen ulkopolitiikassa Koiviston valinnan yhteydessä 1981-82. Presidentti oli SDP:n valtarakenteen varassa ja sen vanki. Tämän seurauksena Koivisto oli valmis riskeeraamaan maineensa, kun hän nimitti Harri Holkerin (kok.) sinipunahallituksen keväällä 1987, vaikka pääministerin tehtävä oli tulossa kokoomuksen puheenjohtajalle Ilkka Suomiselle (kok.) vaalituloksen seurauksena. Koivisto syytti porvaripuolueita salaliitosta, mutta yhtä hyvin voidaan kysyä, oliko hänellä ”salainen sopimus”, joka oli neuvoteltu SDP:n toimesta Moskovan kanssa, kun hänet valittiin ensimmäisen kerran presidentiksi 1982. Sorsahan selitti sinipunan syntyä Itä-Saksan kommunistipuolueen korkealle virkailijalle toukokuussa 1987, miten sinipunahallituksen avulla hajotettiin porvarit ja taattiin Koiviston uudelleenvalinta 1988 sekä hyvien neuvostosuhteiden vakaa kehitys.

Koivisto tapasi myös vt. presidenttinä Vladimirovia säännöllisesti, ja kahden kesken. Tämänkaltaista salattua tiedusteluyhteydenpitoa voidaan pitää hyvin arveluttavana, mutta se oli kylmän sodan kaudella ”maan tapa”, mistä Koivisto paheksui muiden toimia. ”Se en ollut minä vaan tuo tuossa”. KGB oli huolestunut vain siitä, olisiko Koivisto riittävästi neuvostomyönteinen valituksi tultuaan. Tässä KGB ohjeisti Helsingin suurlähetystön tiedusteluasemaa: ”Koiviston kantoihin piti vaikuttaa hyödyntämällä KGB:n residentuuran operatiivisia resursseja presidentin lähipiirissä, puolueiden johdossa ja elikeinoelämässä”. Operatiivisilla resursseilla viitattiin KGB:n suomalaisiin avustajiin.

Ulkoministeri Paavo Väyrynen (kesk.) on eräänlainen Moskovan korttipelin soheltaja, joka panee paperille keskustelujaan Vladimirovin kanssa ja jää vuosien jälkeen kiinni puheistaan. Tällainen dokumentoitu politiikan tekomalli on sinänsä hyvä, koska näin jälkipolville jää todisteita, mitä tapahtui ja millä motiiveilla ratkaisuja perusteltiin. Tätä palvelusta historiantutkijoille Koivisto eivätkä hänen tukijansa tehneet. Koivisto saattoi leimata Väyrysen myöhemmin ala-arvoisten keinojen käyttäjäksi, vaikka Ovaskan teoksen valossa käytti itse  avustajineen samoja keinoja, jos kohta jopa ronskimmin. Tämä varmasti vaikutti Koiviston ajattelussa, kun hän sulki tai torjui kerta toisensa jälkeen sellaiset ulkolaisten tiedustelulaitosten vihjeet ja todisteet, joissa hänen puolue- tai työtovereitaan epäiltiin vakoilusta.