Die Zeit on Hampurissa ilmestyvä viikkolehti, joka perustettiin miehitetyssä Saksassa, hyvin kaoottisissa oloissa 1946. Natsi-Saksan raunioihin oli jäänyt ei vain sanan vapaus vaan myös saksalainen lehdistö. Se oli perustettava uudelleen ja uusille arvoille. Die Zeit on ollut demokratiaan, oikeusvaltioon ja sanan vapauteen nojautuvan Saksan usein hyvin kriittinen suunnan näyttäjä. Suomessa ei ole samanlaista mediaa vielä vuonna 2015, millä en halua aliarvioida Suomea sananvapautta kunniottavana demokratiana. Sanan vapauden päivänä mieluusti hakeuduin lehden uusimman numeron pariin. Allekirjoittanut onkin pitänyt lehteä yhtenä päälähteenä kansainvälisen politiikan ja yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkastelemisessa. Tätä yhteyttä lisäsi die Zeitin 13.3.2003 julkaisema laaja kirjoitus Suomessa käynnissä olleesta, allekirjoittaneeseen kohdistuneesta Stasi-jahdista. Ei edes pääministeri Paavo Lipposen painostus saanut lehteä muuttamaan artikkelin sisältöä,saatikka esittämään anteeksipyyntöä,mitä Lipponen vaati. Miksi pääministeri Lipponen halusi ylipäätänsä rajoittaa sanan vapautta ja puuttui oikeudelliseen prosessiin, jää myöhemmän selvityksen varaan.
Die Zeitin 29.4.2015 numerossa on julkaistu Bernd Ulrichin arvio, miksi Saksassa poliitikot kaunistelevat kansainvälistä kriisiä. Samanlaisen arvion voisi sijoittaa myös koskemaan Suomea. Ulrichin teesi on yksinkertainen: ”Kriisi on normaali asioiden tila”,kun taas ”vuodesta 1990 näihin päiviin saakka jatkunut yhteistyön aika on poikkeuksellista ihmiskunnan historiassa”. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välissä oli kaksi vuosikymmentä. Pääministeri Matti Vanhanen totesi Georgian viisipäiväisen sodan jälkeen, että kyse oli ”yksittäistapauksesta”, jonka perusteella ei ollut syytä tehdä muutoksia puolustuspolitiikkaan. Mielellään itseään realistina pitävä Vanhanen edusti näkemyksineen eurooppalaista valtavirtaa. EU ei käynnistänyt sanktioita, kun kriisi arvioitiin ratkaistuksi tehokkaan välitystoiminnan seurauksena. Ulrich kertoo arviossaan entisen demaripoliitikon Franz Münteferingin 75-vuotistilaisuudesta, johon oli kutsuttu pieni piiri vaikuttajia. Illan kunniavieras kertoi läsnäolijoille, että olemme Euroopassa olleet viimeiset 20-25 vuotta ”unissakävelijöitä”. Olemme nyt heränneet, mutta ikäänkuin keskelle pahaa unta: Venäjä on palannut imperiaaliseksi voimavaltioksi, EU:ssa ei tiedetä, minne suunnata, poliittinen järjestelmä on kriisiytymässä ja transatlanttinen yhteys on heikkenemässä. Tätä yhteyttä ei edes aggressiivinen Venäjä kykene palauttamaan sen jälkeen mitä Irakin sota ja NSA on ehtinyt tuhota. Ulrichin mukaan Berliinissä käydään nyt yhä kiihkeämmin keskusteluja, joita Münteferingin syntymäpäivillä käytiin. Mitä jos Ukrainan sota ei ota päättyäkseen, Kreikka ajautuu vararikkoon, Marine Le Pen nousee valtaan Ranskassa ja lopulta Britannia lähtee EU:sta? Varmaankaan nämä kaikki vaihtoehdot eivät toteudu, mutta Ulrich on oikeilla jäljillä, kun hän korostaa, miten eri maissa on vallassa sukupolvi ja sen seuraajasukupolven ensimmäiset edustajat,joiden maailmankuvaan ei liity sota eikä väkivalta valtioiden välisten kiistojen ratkaisuikeinoina. Hän kertoo talvella 2014 pidetystä globaalien menestysyritysten pääjohtajien tapaamisesta. Esillä oli Venäjän sotilaallinen toiminta ja EU:n sanktiot. Tilaisuudessa oli äkillisesti puhjennut ravoisa riitely, jossa yhteydessä toisia keskustelijoita syytettiin sodanlietsojiksi kun taas eräät saivat kuulla kunniansa naiviudesta ja luonteen heikkoudesta. Lopulta johtajat käsittivät toisiltaan anteeksipyydellen, että jotain merkillistä oli tapahtunut. Todellisuus oli romahtanut pääjohtajien silmien edessä, vaikka tätä ei vuosi sitten oivallettu. Vuosi on tarvittu lisäaikaa, että on tajuttu, miten historia ja geopoliittinen konflikti ovat palanneet keskelle Eurooppaa. Tämän blogin kirjoittaja varoitti syksyllä 2014 kirjassaan, että historia ja geopolitiikka olivat palanneet myös pohjoiseen Eurooppaan. Keskustelu tosin pysyi Suomessa kaidalla polulla eikä Venäjää pidetty minknnlaisena uhkaavana valtiona. Todellisuudessa vuonna 2014 tapahtui Itämeren alueella kolme kertaa enemmän sotilaallisia välikohtauksia kuin edeltävänä vuonna 2013. Uusimmassa Current History -numerossa Harvardin yliopiston professori Mark Kramer analysoi huolellisesti, miten Itämeren alue on joutunut Venäjän voimapolitiikan kohdealueeksi. Suomen kannalta ei välttämättä ole eduksi,että artikkelissa todetaan Venäjän testaavan Nato-maita ja Ruotsia, ovatko ne valmiita puolustamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta liittolaista. Suomeen kohdistuneet ilmatilaloukkaukset tuodaan toki esille,mutta lukija voi saada vaikutelman, että Venäjän ei tarvitse testata Suomea. Ulrichin artikkelin päätavoite liittyy todellisuuden tajuamiseen ja siitä puhumisen tarpeeseen. Kaunistelun sijasta tulisi kertoa totta, mikä on useimmille Euroopan poliitikoille vaikeaa. Näin varmaan on asian laita myös Suomessa, missä edes kylmän sodan kauden todellisuutta ei vielä tänään haluta kertoa avoimesti. Puhutaan mieluummin menestystarinasta kuin ulkomaisten pahansuopaisten lehtien leimaavasta suomettumisesta. Entä jos todellisuus sisältäisikin molemmat ainekset? Mitä merkitystä tällä tulkinnalla lähimenneisyydestä on, kun ajatellaan tämän päivän turvallisuuspoliittista kriisiä Euroopassa ja Suomen asemaa sen myötä? Saksan taloudellinen ja poliittinen menestys sotien jälkeen on ainakin osittain seurausta ”menneisyyden hallinnasta”: on puhuttu auki juutalaisvainot ja Saksan syyllisyys. Itseluottamus nojautuu rehellisyyteen. Viimeiset 25 vuotta on kuitenkin oltu liiaksi ”unissakävelijöitä” ja uskottu ikuiseen rauhaan. Keskustelu on kuitenkin hiljalleen vireytynyt myös Saksassa. On herätty kuitenkin painajaisen keskelle. Ullrichin mukaan erilaisia ulko- ja turvallisuuspolitiikan uudistumishankkeita on julkisuudelta piilossa käynnistetty Saksassa. Ongelmana on hänen mukaansa se, että hankkeita ei edistetä yhtenäisen strategian pohjalta, vaan erillisinä ministereiden selvityshankkeina. Samalla on kuitenkin syytä tajuta,että todellisuuteen on mentävä mukaan eikä vain ”simuloitava” sitä, kuten Ulrich esittää. Näin tulisi olla asian laita myös Suomessa. Ulko-ja turvallisuuspolitiikkaa ei voida jäädyttää, vaan sitä tulee kehittää tässä ajassa etujen ja painavien realiteettien yhtä lailla kuin arvojemme pohjalta. Enää ei Helsingin edustalla tapahtunutta vedenalaisen aluksen sotilaallisia häätämistoimia voida pitää yksittäistapauksena. Itämeren alue on Venäjän voimapolitiikan piirissä. Ei tässä auta liittoutumattomuus tai kansallisen puolustuksen suurikaan vahventaminen.Tarvitsemme myös tosiystäviä, eikä vain ystävyyden vakuutuksia.
0 Comments
Your comment will be posted after it is approved.
Leave a Reply. |
"The more you understand the world, the higher your chance of shaping it". Don't walk behind me; I may not lead. Don't walk in front of me; I may not follow. Just walk beside me and be my friend. Alpo RusiValtiotieteen tohtori, suurlähettiläs, tasavallan presidentin entinen neuvonantaja, professori ja kirjailija.
Blogiarkisto
January 2021
|