Venäjän sotilaallisen läsnäolon vahvistuminen Pohjois-Euroopassa arvioitava myös Suomen kannalta

Venäjän sotilaallinen varustautuminen alkoi lisääntyä olennaisesti elokuussa 2008 tapahtuneen Georgian sotilaallisen konfliktin jälkeen. Poliittisesti Venäjä oli alkanut irtaantua globaalista integraatiosta jo heti vuodesta 2002 alkaen. Carnegie Foundationin Moskovan toimiston päällikkö Dmitri Trenin totesi helmikuussa 2007, että ”Venäjän johtajat ovat luopuneet ajatuksesta, että Venäjästä tulisi osa länttä ja ovat aloittaneet oman Moskova-keskisen järjestelmän kehittämisen”.

Näillä kehityskuluilla Venäjällä oli suuri merkitys Suomen geostrategisen aseman näkökulmasta. Suomea voitaisiin pitää  poliittisesti länteen nojautuvana saarekkeena Pietarin edustalla ja Venäjän rajalla. Venäjän sotilaallinen varustelu on nojannut optimistisille arvioille maan talouden kehityksestä. Venäjän talous kasvoi vielä huhtikuuhun 2008 saakka noin 7% vuodessa. Koville puheille oli pohjaa, kun talous kasvoi öljyn hinnan nousun seurauksena. Suomessa Venäjän polittiseen kehitykseen ei kiinnitetty suurta huomiota, koska vahvana oli näkemys, että talous vahvistaa myös demokratiaa ja keskinäistä riippuvuutta. ”Venäjä on suuri mahdollisuus, ei uhka”, totesi ulkoministerinä huhtikuussa 2008 aloittanut Alexander Stubb. Monet olivat samaa mieltä.

Vierailin Turussa hieman varhemmin vuonna 2007 keskustapuolueen seminaarissa, johon lisäksi alustajaksi oli kutsuttu Suvi-Anne Siimes, Anneli Jäätteenmäki, Timo Laaninen ja muistaakseni Mikko Alkio ja joitain muita politiikan harrastajia. Tilaisuudessa edustin näkemystä, että ”Venäjä on sekä mahdollisuus että ongelma”. Perustelin tätä historialla, mutta yleisö ja muut panelistit arvostelivat esitettyä tarpeetonta pessimismiä. Tilaisuuden pätteeksi äänestettiin, jonka seurauksena noin sadan äänestäjän joukosta 95% oli sitä mieltä, että ”Venäjä on suuri mahdollisuus", ei enää koskaan ”ongelma”. Äänestystuloksen selvittyä yleisö puhkesi valtaviin suosionosoituksiin. En ymmärrä tänäänkään, miten on mahdollista, että valistuneiden politiikan toimijoiden keskuudessa ei Venäjän kehityksen ongelmia nähty edes vielä keväällä 2007?

Ukrainan kriisin puhkeaminen 2013 syksyllä ja lopulta Krimin anastus keväällä 2014 osoittivat että Venäjä ei nojaa strategiaansa ETYJ:in periaatteille. Syksyllä 2011 paluuta presidentin virkaan tehnyt Vladimir Putin oli luonnostellut vuosia tekeillä olleen suunnitelmansa Euraasian unionista.  Venäjä oli aloittanut geopoliittisen laajentumisen entisen Neuvostoliiton alueille jo aiemmin ns jäätyneiden konfliktien kautta. Eurasian unionin tuli kehittyä Euroopan unionin vastavoimaksi. Mitä heikompi EU sitä vahvempi Euraasian unioni. Putin noudatti nollasummapelin logiikkaa, jonka Europopan unioni oli jo jättänyt historiaan. Tämä on Euroopan keskeinen ongelma vuonna 2014.

Kuva: Eurooppa kylmän sodan aikaan (vas.) ja nykyinen Euroopan unionin jäsenalue (oik.)

Euroopan turvallisuusjärjstelmä on ajautunut systeemikriisiin, kuten teoksessa Etupiirin ote (2014) eri tavoin argumentoitiin.  Venäjän käytöksen voi ymmärtää myös historiasta käsin. Maantieteellinen laajentuminen on ollut Venäjän turvallisuuspolitiikassa täysin keskeinen keino jo 1500-luvun alkupuolelta alkaen. Toisaalta Venäjä on ollut sekä luomassa Euroopan turvallisuusjärjestelmiä, että tuhonnut niitä. Vuonna 1853 Venäjä aloitti Krimin sodan, joka romutti hyvin pitkälle 1815 vaivoin luodun ”Wienin järjestelmän”, joka oli luotu Venäjän, Preussin, Itävallan ja Iso-Britannian välisissä neuvotteluissa; suurvaltojen sopimus takasi voimien tasapainon ja rauhan periaatteet. Myöhemmin Neuvostoliitto käytännössä aloitti  ensimmäisenä ns. Versaillesin järjestelmän hajottamisen 1. maailmansodan jälkeen, mistä kuitenkin eniten hyötyi Saksa.  

Venäjän sotilaallinen työntyminen Euroopan pohjoiskolkkiin 2014 lisääntyneenä lentotoimintana, ohjussijoitteluina ja varuskuntien perustamisina avaa näköalan lähitulevaisuuteen. Suomi on noudattanut hyvän naapurin doktriinia suhteissa Venäjään. Oletus on, että kun Suomi käyttäytyy normaalisti, järkevästi, pidättyvästi, se takaa sotilaallisen turvallisuuden näkökulmasta edut, joita liittoutumattomuus tarkoittaa. Pitemmällä aikavälillä oli kuitenkin selvä, että liitoutumattomuus oli toimiva ratkaisu syvän rauhan oloissa, mutta arveluttava ratkaisu, mikäli edessä olisi uusi kylmän sodan kaltainen vastakkainolo. Uhkana saattaa olla uusi suomettuminen. Tässä apua tulee niiltä, joiden mielestä Euroopan unioni on ”pimeyden ydin”.

Tämän tekijä kirjoitti vuonna 2003 Ei enää erityistapaus -kirjassa, että Pohjoiseen Eurooppaan uhkaa syntyä liittoutumattomien maiden sotilaallinen käytävä, joka saattaa luoda enemmän epävakautta kuin vakautta. Näin uhkaa ehkä tapahtua. Venäjä sai myös Suomen kanssa neuvoteltua Nord Stream -kaasujohdon kulkureitin Suomen talousalueen kautta ilmeisesti 50 vuodeksi. Suomi ei saa maksua marraskuussa 2009 tehdystä sopimuksesta, mitä on selitetty lainsäädännön puutteilla. Puolan ulkoministeri Radoslaw Sikorski luonnehti 2006 Nord Streamia ”uudeksi Molotov-Ribbentrop”-sopimukseksi. Erikoista on, että Putin taannoin kiitteli tätä sopimusta, mitä hän aiemmin oli arvostellut. Suomessa ei kaasuputken  strategisesta merkityksestä 2006-2009 keskusteltu, vain sen ympäristövaikutuksista. Miksi Venäjän pommikoneet kulkevat säännöllisesti näiden alueiden läheisyydessä. Onko kaasuputki sittenkin Moskovan näkökulmasta turvallisuuspoliittinen kohde?

Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa on kiistelty  lähinnä kahden koulukunnan, realistien ja idealistien välillä siitä, miten parhaiten voitaisiin turvata rauha ja vakaus. Periaatteessa tämä jako näkyy myös myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevissa arvioissa. Molemmat koulukunnat ovat parhaimmillaan strategian luomisessa vuorovaikutuksessa; ne kuuluvat hyvän ja toimivan ulko- ja turvallisuuspoliittisen strategian ainespuihin. On siten jokseenkin hedelmätöntä yrittää eristää realismia strategiasta ja korvata se kokonaan idealismilla. Emme voi sanella turvallisuuspoliittista agendaa toiveidemme mukaisesti. Suomi on liian pieni valtio määräämään kansainvälisen politiikan pelisäännöistä, vaikka se olisikin niiden johdonmukainen noudattaja - mikä sekään ei voi pitää paikkaansa. Mikäli Kiina ja Yhdysvallat ovat nyt ainoat todelliset järjestelmän suurvallat, sille Suomi ei voi mitään. Mikäli Venäjä ei halua integroitua Eurooppaan, sillekään Suomi ei voi mitään. Mutta yhteistyössä voi pienikin valtio saavuttaa paljon. Totta kai ilmastonmuutos, ihmisoikeuksien edistäminen ja naisten aseman paraneminen ovat turvallisuuden vahvistamisessa tärkeitä ongelmia, joiden ratkaiseminen onnistuu vain yhteistyöllä, ei voimapolitiikalla. 

Yleisesti on hyväksytty, että ilman rauhaa ei voida luoda kestävää kehitystä, saatikka edistää ihmisoikeuksia. Realismin koulukunnan historiallisena tehtävänä on ollut arvioida muutoksen taustalla olevia voimapolittisia tekijöitä ja kehitellä ratkaisuja, joiden avulla voidaan välttää sotilaallinen voiman käyttö, mutta myös varautua voiman käyttöön suuremman voiman käytön rajaamiseksi. Tästä oli kyse Naton pommituksissa Kosovossa ja entisessä Jugoslaviassa 1999. Realistien lähtökohtana on arvioida tapauskohtaisesti, realistisesti, valtioiden suhteisiin ja kehitykseen laajemmin vaikuttavat tekijät ja tämän analyysin pohjalta määritellä kansalliset edut ja päämäärät tuloksellisen politiikan toteuttamiseksi. Ei ole olemassa yleispäteviä realismin tai idealismin määritelmiä, eikä näin ollen tule kategorisesti asettaa idealismia sen paremmin kuin realismiakaan analyysissä toisen edelle. Molemmat tekijät ovat analyysissä tärkeitä. Toisin sanoen politiikalla tulee olla moraalinen ja laillinen perusta (idealismi), mutta yhtä lailla järkevä käytännön agenda (realismi).