Venäjän muutos - syytäkö korjata suomettumiskertomusta?

Maaliskuun lopulla Venäjällä koettiin poikeuksellisen laajoja korruption vastaisia mielenosoituksia, joihin osallistui näkyvästi paljon nuoria. Tilanne oli sikäli erikoinen, että maan presidentti Vladimir Putin on varoittanut vuosia ”värivallankumouksista”, jotka hänen mielestään ruokkivat terrorismia ja horjuttivat yhteiskunnallista ja turvallisuuspoliittista vakautta. Maaliskuussa vaikutti hetken siltä, että  Venäjälle oli saapumassa ”poliittinen kevät”, jonkinlainen ”värivallankumousta” ennakoiva kansalaisprotestien aamunkoitto.

Saksalainen journalisti Benjamin Bidder työskenteli  vuodesta 2009 seitsemän vuotta kirjeenvaihtajana Moskovassa. Hän yritti pureutua maassa käynnissä olleeseen  poliittiseen murrokseen. Venäjän väestöstä on neljännes nuoria, jotka ovat syntyneet Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Bidder  kirjoitti heistä teoksen ”Putinin sukupolvi” (Putin’s Generation) ja etsii vastausta kysymykseen, onko tämä jälkineuvostolainen sukupolvi omaksunut vanhemmiltaan ”putinilaiset arvot”, vai saanut tartunnan vapauden ja ihmisoikeuksien jakamattomuuden arvoista.

Kirjassa annettu vastaus ei tue näkemystä, että Venäjän nuoriso olisi toden teolla omaksumassa uuden, läntisen identiteetin. Merkittävä osa nuorista seuraa kuten vanhempansakin  Putinia, joka on ollut vallassa 17 vuotta. Paremminkin kysymys on sekavasta murroksesta, joka on jättänyt monet nuoret hämmennyksen valtaan. Bidder selittää tulosta siten, että  muutoksiin tarvitaan useita sukupolvia. Edessä on kurin ja järjestyksen, mutta myös  kasvavan vastarinnan aikakausi.

Bidder on kuitenkin havainnut myös tärkeää muutospotentiaalia. Venäläisnuoret  ovat kehitysoptimisteja eivätkä usko  esimerkiksi uuteen kylmään sotaan, vaan arvioivat Krimin ja Ukrainan kriisien ratkeavan aikanaan. Toisaalta jopa kovimmat Putinin nuorisojärjestöjen kasvatit kavahtavat ”Kiinan mallia”, ja identifioivat itsensä pikemmminkin länteen.

Bidderin teoksen perusteella Venäjällä koetut nuorten protestimarssit eivät ennakoi nopeita muutoksia maan poliittisessa orientoitumisessa. Toisaalta maan historia opettaa, että äkillisetkin muutokset ovat mahdollisia. Samalla on muistettava, että todelliset vapauden ajanjaksot ovat aina olleet suhteellisen lyhyitä kokeiluvaiheita, joita ei  ole muisteltu hyvällä.

Edelliset vapauden kaudet, jotka ajoittuvat Mihail Gorbatshovin ja Boris Jeltsinin valtakauteen 1985-1999, eivät kuitenkaan ole enää tämän päivän venäläisnuorten  enemmistön mielestä yhtä suuri häpeä maan historiassa kuin heidän vanhempiensa mielestä. Bidder antaakin juuri  tälle mielipidemittaukselle suuren merkityksen. 
Muutosvastarintaan liittyy historian glorifiointi - ja tietenkin osin vääristely - millä voi olla heijastusvaikutuksia Suomeenkin, missä vaikkapa suomettumiskautta tarkastellaan edelleen vanhempien ja jossain määrin nuorempienkin päättäjäpolvien keskuudessa yhtä arvostavasti kuin Venäjällä vanhempi sukupolvi arvioi neuvostokautta. 

Suomen sosialidemokraatit ja presidentti Urho Kekkonen halusivat 1960-luvun lopulta alkaen tehdä Suomen ulkopoliittisesta linjasta koko Länsi-Euroopan linjan, mutta seurauksena olikin suomettuminen. Lännessä Suomen aseriisuntaponnisteluja pidettiin uhkana NATO:n yhtenäisyydelle, kuten Yhdysvaltain tiedustelulaitoksen CIA:n vastajulkistetut raportit arvioivat karusti näitä etenkin Sosialistisen Internationaalin kautta propagoituja hankkeita. 

”Yhdessä vaikenemalla” voitiin turvata ystävälliset naapurisuhteet, kuten presidentti Tarja Halosella oli tapana opettaa alamaiskansalaisiaan. ”Suomettuminen oli menestystarina”, kuten hän uutena presidenttinä saattoi tiivistää sukupolvensa näkemyksiä UKK-luennossa 3.9.2000. On selvää, että reaalipolitiikka edellytti harkintaa sanoissa ja teoissa. Halonen ei siten ollut kokonaan väärässä. Toiset alkoivat silti hyötyä poliittisesti joko vaikenemalla enemmän kuin oli pakko ja propagoimalla ulkopoliittisia aloitteita, joita ohjattiin enemmän Kremlistä kuin haluttiin myöhemmin tunnustaa.