Venäjän ja lännen törmäyskurssi oli ennustettavissa

Lokakuun alussa ilmestyneessä teoksessani Etupiirin ote - Suomen valtapeli Euroopan rajalla 1700-2014 (Gummerus, 2014) arvioin kirjan viimeisessä luvussa Venäjän Federaation suuntaa. Tavoitteena oli myös analysoida Suomen ulkopoliittisia valintoja sekä kykyämme arvioida turvallisuusympäristömme muutoksia. Sysäkkeen kirjalle antoi Ukrainan kriisi ja Venäjän roolin kehittyminen kriisin yhteydessä syksystä 2013.

Olin ollut aika ihmeissäni, kun johtavissa talouselämän ja Venäjän asiantuntijoiden piireissä valettiin vielä 2012 luottamusta Venäjän kehitykseen. ”Venäjä on mahdollisuus, ei ongelma, saatikka uhka”. En jakanut tätä luottamusta. En uskonut että ”miljardisijoitukset” alkavat virrata Venäjältä. Sen sijaan Venäjän presidentti Vladimir Putinin keväällä 2012 tapahtuneen presidentiksi valinnan yhteydessä saama kansalaispalaute, mielenosoitusmarssit, ja niiden jälkeen alkaneet kansalaisjärjestöjen kuristustoimenpiteet eivät jättäneet sijaa arvailuille. Venäjä alkoi siirtyä pysähdyksen aikaan.

Putin oli vuosina 1999-2002/3 hakenut suuntaa maansa strategialle maailmanpolitiikassa. Jonkin aikaa vaikutti siltä, että Kosovon sodasta huolimatta Putin halusi tiivistää yhteistyötä Euroopan unionin ja lännen kanssa. Kremlissä käytiin valtataistelua 1999-2000, mutta oltiin valmiita ehkä tämänkin takia Kosovon sodan pikaiseen päättämiseen touko—kesäkuussa 1999. Yhdysvallat ja Venäjä löysivät toisensa vielä terrorismin vastaisessa sodassa aina siihen asti, kun Yhdysvallat päätti hyökätä Irakiin keväällä 2003.

Venäjän ja lännen suhteet alkoivat kehittyä kielteiseen suntaan viimeistään 2004, kun Georgiassa ja sitten Ukrainassa alkoivat värivallankumoukset. Naton laajennus ei ollut Venäjän ja lännen suhteiden kehityksessä avainasemassa, ei myöskään Yhdysvaltojen suunnitteleman ohjuspuolustusjärjestelmän ulottaminen entisen Itä-Euroopan maihin. Avainasemassa oli demokratia, sen tunkeutumisen mahdollisuus Venäjälle. Venäjän geopoliittisen intressin esille nostaminen jatkossa oli lähinnä savuverho Venäjän autokratian puolustamiseksi.

Helmikuussa 2007 Putin saneli lännen johtajille G8-kokouksessa ja Münchenin turvallisuuskokouksessa geopoliittisen puolustusdoktriininsa perusteet. Niihin kuului maanmiesvaltioiden puolustaminen tarvittaessa voiman avulla. Maanmiesvaltioita olivat ne entisen Neuvostoliiton alueet, joissa oli merkittäviä venäläisvähemmistöjä. Kylmän sodan jälkeen 25 miljoonaa venäläistä jäi hajonneen Neuvostoliiton tilalle syntyneen Venäjän Federaation ulkopuolelle: lähiulkomaille.

Georgian sotaa 2008 elokuussa edelsi kylmä kevät Venäjän ja lännen suhteissa. Nato tuli nyt kuvaan, kun se Bukarestin huippukokouksessa ilmaisi valmiuden Georgian ja  Ukrainan jäsenyyksille, kun niille sorvattiin Membership of Action Plan. Tässä vaiheessa Naton laajennuksen vastustamisesta oli tullut osatekijä maanmiespolitiikan rinnalle Venäjän puolustusstrategiaa, jonka ytimessä oli geopolittisen reviiriajattelun palauttaminen Venäjän ulkopolitiikkaan. Tavatessaan Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin huhtikuussa 2008, Putin totesi ennakoivasti: ”George, tiedäthän ettei Ukraina ole edes mikään maa”. Lokakuussa 2011 paluuta presidentiksi tekemässä ollut Putin luonnosteli artikkelin, jossa esitettiin Euraasian unionin perustamista.

Keskellä Georgian kriisiä 15.8.2008 Suomen entinen pääministeri Paavo Lipponen (sd.) ilmoitti ryhtyvänsä Nord Stream -kaasuyhtiön konsultiksi. Tämä ohitettiin Suomessa vähin äänin. Ei ollut enää yllätys, ettei Putin 2014 marraskuussa arvostellut Molotov-Ribbentrop-sopimusta. Erikoista on, että Suomessa tätä Putinin kommenttia ei ole juuri arvosteltu, ei ainakaan virallisesti, vaikka sopimuksen yksi uhreista oli Suomi. Viisasta vaikenemista vai suomettumista? Totesihan Venäjän presidentti Boris Jeltsin 1994, että ”Talvisota oli Stalinin rikos Suomen kansaa kohtaan”.

Ukrainan tapahtumilla on 2000-luvun jatkunut johdanto. On hieman hankala myötäillä näkemyksiä, että Venäjän uudenlainen voimapolitiikka on ollut yllättävää, odottamatonta. Yllätyksellinen Venäjän konfrontaatiolinja on niille, joiden näkemys kansainvälisestä politiikasta on selvä, että Euroopan unioni joutuu myös miettimään rooliaan, koska se ei ole strateginen toimija, mutta joutuu toimimaan ikäänkuin se jo olisi strateginen toimija: suurvaltaan verrattava ”valtio”, joka nojaa diplomatian viime vaiheessa ei vain taloudellisiin pakotteisiin vaan myös mahdollisuuteen vastata voimaan voimalla. 

Tämä on tosin aiempaa vaikeampaa myös siksi, että Venäjä harjoittaa uudenlaista voimapolitiikkaa, jossa avainasemassa ovat kohdevaltion epävakauttamistoimet, aivan kuin Suomessa vaikkapa vuonna 1971, jolloin Suomen Kommunistinen Puolue yhdessä Neuvostoliiton lähetystön kanssa yrittivät luoda metalliteollisuuden lakon avulla poikkeustilan maahan ”oikeiston” etenemisen pysäyttämiseksi. Venäjän suunta on nyt selvillä. Suomen on Euroopan unionin jäsenvaltiona tietenkin ymmärrettävä, että se ei saa olla Kremlin ”hajota ja hallitse”-politiikan välikappale. Tämän vuoksi Suomen sisäistä vakautta horjuttavien tekijöiden motiiveja tulee tarkastella useista eri näkökulmista riittävällä kriittisyydellä.