”Happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista”. Suomi-Areenan ulkopolitiikka-keskustelusta jäi käteen se, ettei jäänyt mitään käteen. Jotain kuitenkin. Eero Heinäluoman (sd.) kommentti:”Suomen ulkopolitiikka on militarisoitumassa. Pitäisi harjoittaa diplomatiaa ja vuoropuhelua”. Oliko tämä yksi tapa piiloviestittää, että on puhuttu liikaa Natosta. Historiattomuus on aikamme yksi ongelmista. Se näkyy valmistautumattomuutena, kun kansainvälinen järjestelmä on pysyvästi epävakautunut. Kuitenkin geopolitiikka ja historia ovat palanneet Eurooppaan. Keskusteluissa medioissa ja areenoilla on vähän historiaa ja enemmän klisheitä ja opittuja yksinkertaistuksia. Jos unohdetaan piiloviestintä, niin itse asia, Suomen ulkopolitiikka määriteltynä diplomatiaksi ja vuoropuheluksi, jättää tällaisen alan toisessa maassa toimivan professorin mietteliääksi. Tietenkin kaikki teoria on harmaata ja teoriaherrat kuivia saivarteiljoita, mutta Heinäluoma edustaa muutakin kuin itseään: SDP:tä, eduskuntaa ja Suomen ulkopolitiikan pitkää linjaa. Oletan, että hän halusi sanoa, että nyt ollaan poikkeamassa tuolta ”pitkältä linjalta”, jota on pidetty uskottavana diplomatian ja vuoropuhelun keinoilla. Pieni kritiikin elementti tosin liittyi perustulain tulkintaan. Eli suomeksi sanottuna: perustuslaissa todetaan: ”tasavallan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminassa valtioneuvoston kanssa”. Presidentti Sauli Niinistö (en pidä henkilökohtaisesti siitä, että meillä on entisillä presidenteillä tittelinä ”presidentti”) oli todennut jossain aiemmin, että ensin perustuslaissa on muotoilu: ”tasavallan presidentti johtaa” ja sitten on tauko, jonka jälkeen ovat sanat ”yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”. Matti Vanhanen (kesk.) ja Eero Heinäluoma havaitsivat tässä olevansa samaa mieltä: perustuslaissa ei ole taukoa, vaan se on luettava niin kuin se on kirjoitettu. Tauolla Niinistö kaiketi halusi sanoa, että ensin on presidentti, joka johtaa, ja tekee ratkaisut, joita sitten yhteistoiminnassa toteutetaan. Näin ainakin on Niinistön arviota tulkittavissa. Jos tulkinta on väärä, hyvä niin. Oikea tulkinta voisi olla, että presidentti esittää ratkaisumallin, johon hän hakee valtioneuvoston hyväksynnän. ”Yhteistoiminta” on edelleen jätetty täsmentämättä, mikä aiheutti presidentti Tarja Halosen kaudella jatkuvia kinasteluja ja päätöksenteon mutkistumisia. Heinäluoman ulkopolitiikka-määritelmä sen sijaan antaa aihetta jälkikommentille. Sen kokemuksen ja teoretisoinnin pohjalta, joka allekirjoittaneella on diplomatiasta ja ulkopolitiikasta, käsitys ulkopolitiikasta nojautuu lähinnä neljälle tekijälle:(1) diplomatialle sekä julkiselle (front line) että kulisseissa (backchannel) tapahtuvalle, (2) yhteistyölle (kansainvälisten sopimusten valmistelu), (3) Kansainvälisten sopimusten toimeenpanolle ja noudattamiselle, (4) Uskottavalle puolustuskyvylle yksin tai yhdessä liittolaisten kanssa. Itse asiassa erityinen suomalainen diplomatia on varsin harvinaista. Sotien jälkeen YYA-sopimusneuvottelut maalis-huhtikuussa 1948 ja vaikkapa EEC-vapaakauppaneuvottelut 1972, sen jälkeen. ETYK oli aluksi suomalaista diplomatiaan parhaimmillaan (aloite 1969), mutta jo syksystä 1972 neuvottelua viiteryhmien kanssa. Pääosa ulkopolitiikasta on kansainvälisten sopimusten neuvottelemista, niiden hyväksyntää ja toimeenpanoa. Venäjän vastaisten sanktioiden osalta Suomi vastusti niitä EU:ssa Georgian sodan jälkeen 2008, eikä niitä toteutettu, mutta monien mielestä siinä tehtiin suuri virhe. Toisin sanoen voitimme lyhyellä aikavälillä (hyvät suhteet Venäjään) ja menetimme pitemmässä juoksussa (Krimin anastuksen ”esteettömyys” ja myös Suomea vahingoittavat sanktiot). ”Rankaisemattomuus” on muutoin periaate (että ihmisyyttä vastaan tehtävien rikosten tulisi johtaa tuomioon) jota Suomi tukee YK:ssa. Georgian sodan yhteydessä se ei ollut tavoite, vaan sovittelu ja diplomatian avulla saavutettu sodan päättäminen rangaistuksetta. Yleensäkin diplomaattiset neuvottelut tapahtuvat yhä useammin EU-pöydissä, Euroopan Neuvostossa, ETYJ:ssä tai YK:ssa viiteryhmän jäsenenä. Kahdenvälisissä suhteissa tarvitaan edelleen usein diplomatiaa, ja nimenomaan naapurimaiden kanssa, sekä kriisien ratkonnassa. Tässä jälkimmäisessäkin tapauksessa yleensä joidenkin kumppaneiden tai viiteryhmien avulla. Ilman uskottavaa puolustusta joko yksin tai yhdessä, ei myöskään diplomatialla ole painoa. Ilman voiman käytön kykyä diplomatia on helposti löysää puhelua. Tämä oli lähtökohtana Kosovon rauhan neuvotteluissa touko-kesäkuussa 1999. Tämä on myös dialogissa rajoittava tekijä, kun Suomi käy sitä Ukrainassa sotaa käyvän Venäjän kanssa Ukrainan sotaan liittyvästä rauhanprosessista. Tällä en tarkoita, että dialogia ei pitäisi käydä, jos se sellaiseksi mielletään. Puolustuskyky liittyy Nato-jäsenyyteen. Suomen puolustuskyky - jota on pidetty kiitettävän hyvänä - ei riitä enää Venäjän valtaisasti kasvaneen armeijan modernisoinnin aiheuttaman uuden vajeen kuromiseen. Onko tässä peruste liittoutumiselle, on kansallinen turvallisuuskysymys ja aihe keskustelulle (jota ei Suomi-Areenassa juuri käyty). Kesällä 1944 Suomen oli liittouduttava Saksan kanssa kuukaudeksi. Aseavun varmistamiseksi Ennen Rytin-Ribbentropin sopimusta Suomi taisteli erillissotaa, ja Rytin väistyttyä puolustussotaa. Siinä saavutettiin ”torjuntavoitto”, kuten Talin-Ihantalan taistelua komentanut kenraali Karl-Lennart Öesch aikanaan totesi. Torjuntavoiton, ei vain diplomatian ja vuoropuhelun, ansiosta Suomi pystyi selviytymään myös kylmästä sodasta, jonka päättyminen Neuvostoliiton hajoamiseen puolestaan pelasti Suomen. Heinäluomalle haluaisin erikseen todeta tämän.
0 Comments
Your comment will be posted after it is approved.
Leave a Reply. |
"The more you understand the world, the higher your chance of shaping it". Don't walk behind me; I may not lead. Don't walk in front of me; I may not follow. Just walk beside me and be my friend. Alpo RusiValtiotieteen tohtori, suurlähettiläs, tasavallan presidentin entinen neuvonantaja, professori ja kirjailija.
Blogiarkisto
January 2021
|