Tuomiojan poliittiset päiväkirjat 1991-1994

Valtiotieteen tohtori Erkki Tuomioja (sd.) on toiminut ulkoministerinä 2000-2007 ja jälleen vuodesta 2011. Tuomioja ei ole erityisemmin korjannut käsityksiään, joiden pohjalta hän on vaikuttanut politiikassa 1970-luvun alusta alkaen. Hän edustaa vasemmistolaista sosialidemokratiaa ja siltä pohjalta nousevia ulkopolittisia käsityksiä. 2000-luvulla hän on ollut Suomen ulkopoliittisen päätöksenteon ehdottomassa ytimessä.

Poliittisen uran alussa Tuomioja otti kovia riskejä. Tuomioja oli lokakuussa 1972  ns. Zavidovo-vuodon arkkitehti, tai ”välikäsi”. Vuodolla nähtävästi tavoiteltiin Suomen ja EEC:n välillä neuvotellun vapaakauppasopimuksen kaatamista. Neuvostoliitto vastusti loppuun saakka lokakuussa 1973 solmitun sopimuksen solmimista.Tuomioja kielsi vuodosta aloitetussa poliisitutkinnassa olleensa vuodon takana, mutta tunnusti 30.9.1993 julkaistussa teoksessa Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan olleensa vuotaja. Tuomioja siirtyi  myöhemmin sivuun päivän politiikasta Helsingin kaupungin johtajistoon ja palasi eduskuntaan 1991 vaalissa. Tällekin vetäytymiselle löytyy nyt ehkäpä järkevämpi selitys.

Tuomioja on julkaissut ”poliittiset päiväkirjansa”, kuten hän kirjan alaotsikossa kuvaa, vuosilta 1991-1994. Päiväkirjoissa on lakooninen merkintä 25.8.1993: ”Illalla UM:n vastaanotolla Katajanokalla. Juttelen mm. Martti Häikiön kanssa, joka kertoo... tarkoin selvittäneensä Zavidovo-vuotoa ja… miksi vuoto tavalla tai toisella oli UKK:n itsensä järjestämä”. Tuomioja jatkaa: ”Totean, että minäkin käsittelen vuotoa, mutta että ei minulla ole siitä teoriaa esittää”. Sitten merkintä 30.9.1993: ”Lähden aamuvarhaisella Brightonista Lontooseen saan nimittäin puolelta päivin lentokentältä kotiin soittaessani Marjalta kuulla, että Vasabladet on tänään kertonut minun kirjassani paljastavan itseni Zavidovo-vuotajaksi”. Vasabladet oli lokakuussa 1972 toinen niistä lehdistä, jotka julkaisivat salassapidettäviä tietoja presidentti Urho Kekkosen ja Neuvostoliiton pääsihteeri Leonid Brezhnevin Zavidovossa elokuussa 1972 käymistä keskusteluista, joiden yhteydessä Brezhnev varoitti EEC-sopimuksen allekirjoittamisesta. Jossain määrin Ukrainan tapahtumat 2013 muistuttavat Zavidovo-vuodosta. Idän suurvalta halusi rajata etupiiriään.

Tuomioja ei ole paljastanut keneltä hän salassapidettävät tiedot oli saanut. Hän kertoo 1.10.1993 merkinnässään SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipposen heittäneen ”vittuuntuneena” herjan eduskunnassa Tuomiojalle Vasabladetin julkaiseman kirjoituksen johdosta. Lipposen mielestä julkistaminen olisi pitänyt jättää presidentinvaalin jälkeiseen aikaan. Maassa oli syksyllä 1993 käynnissä presidentinvaali, jossa yhteydessä Tuomioja tuki Martti Ahtisaarta, ja Lipposen uusien muistelmien mukaan tämä oli esivaalissa keväällä 1993 tukenut puolestaan Kalevi Sorsaa.
 
Tuomiojan päiväkirja sisältää  tämän tekijään liittyviä virheellisiä tietoja, joiden osalta on syytä tehdä huomautuksia. Merkinnässä 15.1.1993 todetaan seuraavaa: ”Hänen (Ahtisaaren) kontaktinsa Suomeen ja potentiaalisiin kannattajiinsa ovat aika rajoitetut, suhteellisesti enemmän puolueväkeen kuin laajempiin kannattajiin. Heihin kuuluu yllättäen myös jonkinlaiseksi Maran Kissingeriksi (tai Kalelaksi) tarjoutunut Alpo Rusi, jonka muistioluonteisen kirjeen itselleen Mara myös minulla luetuttaa (ja josta olen presidentin roolin suhteen samaa mieltä Rusin kanssa)”. 

Olen selostanut Mariankadun puolelta kirjassa (2000), miten siirryin ulkoministeriöstä presidentin kansliaan. En tietenkään tarjoutunut Ahtisaaren kansliaan. Päinvastoin Ahtisaari kysyi allekirjoittaneen näkemyksiä ja apua tammi-helmikuussa 1993, jolloin olin ministeri Suomen Bonnin edustustossa. Myöhemmin samana vuonna yhteistyö ehdokkaan kanssa tiivistyi, mutta virkatyöni esti allekirjoittaneen kampanjoinnin, jota tehtävää hoiti erityinen kampanjaorganisaatio ja etenkin Ahtisaaren ehdolle asettanut SDP. Olin vakuuttunut, että noissa oloissa Ahtisaari turvasi muutoksen paremmin kuin Sorsa tai joku muu esillä ollut ehdokas.

Aloitettuani 1.3.1994 valitun presidentin neuvonantajana, en silloinkaan tehtävään tarjoutunut, vaan valittu presidentti pyysi tähän tehtävään. Harkitsin asiaa monelta kannalta ja ilmoitin päivää myöhemmin suostumukseni. Hidas reaktioni selittyi sillä, että olin pettynyt Ahtisaaren ratkaisuun, että hän jätti kanslian henkilökuntaan presidentti Mauno Koiviston kauden neuvonantajat. Olin ollut käsityksessä, että tätä hän ei halunnut. Arvelin, että tämä ei ole hyvä ratkaisu. Presidentin virka oli kansanäänestyksen seurauksena muuttunut niin, että hän ei ollut entiseen tapaan yhden puolueen presidentti, vaan tehtävä edellytti aiempaa selvemmin irtautumista puoluepolitikoinnista. Tätä mediassa pidettiin kokemattomuutena. 

Tuomioja kirjoittaa elokuussa 1994 käymistämme keskusteluista presidentin linnassa (11.8.1994). On varmasti niin, kuten Tuomioja esittää, että tapaaminen tapahtui allekirjoittaneen pyynnöstä. En pitänyt tilanteesta, että Ahtisaaren yhteys kampanjan aikana häntä tukeneisiin sosialidemokraatteihin vaikutti löystyneen liikaakin. Tätä mieltä oli myös presidentti. Näin uskoin. Olihan SDP puolue, jonka piiristä presidetti oli valittu. Tuomioja arvostelee allekirjoittaneen näkemyksiä, joissa on hänen mukaansa  liiallista krtiiikkiä puoluevaltaisuutta kohtaan. Tuomioja on silti tyytyväinen, kun huomaa, että olin valmis ottamaan huomioon hänen esittämänsä kritiikin. Turvallisuuspolitiikasta olimme kuta kuinkin yhtä mieltä, kun korostin Naton sijaan EU:n, Venäjän ja Yhdysvaltojen yhteistyötä. Elettiin vuotta 1994 ja Suomessa oli menossa kansanäänestystä edeltänyt kampanjointi EU-jäsenyydestä. Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että Nato-jäsenyyden todellinen avautuminen Suomen kannalta järkevänä ratkaisuna avautui vuosien1999 ja 2000 aikana, mutta kuten kirjassani Etupiirin ote (2014) totean, mieliala muuttui Kosovon sodan ja rauhanprosessin jälkeen suorastaan Nato-vastaiseksi.

Tuomiojan päiväkirjat eivät ulotu vuoteen 2000, jolloin jouduin kohtaamaan Tuomiojan, ulkoministeriksi nousemassa olleen kauppa- ja teollisuusministerin helmikuun 22. päivänä KTM:n tiloissa. Olin pyytänyt tapaamista lyhyellä aikavälillä tavattuani 15.-16.2.2000 Podgoricassa serbiopposition edustajia kansainvälisessä seminaarissa Balkanin Vakaussopimuksen varajohtajan asemassa. Toin hänelle tärkeän vetoomuksen, jonka pyysin viemään edelleen EU:n ulkoministereille. Tuomioja torjui vetoomuksen, kuten nyt asian tajuan. Tapaamisen jälkeen jouduin harkitsemaan sekä kaakkoisen Euroopan vakaussopimuksen varakoordinaattorin tehtävän jättämistä että uran jatkamista ulkoministeriössä. Kerroin tapaamisesta 2.10.2014 ilmestyneessä kirjassani Etupiirin ote, mutta Tuomioja kiisti ensin tapaamisen mutta lopulta ainoastaan sen, että olisin jättänyt hänelle vetoomuksen. Hän kiisti myös kommmenttinsa, jonka mukaan minun olisi tullut tukea Jugoslavian liittotasavallan presidentti Slobodan Milosevicia, myöhemmin sotarikoksista tuomittu, ”kuten Suomen hallitus teki.” Kerroin tästä lähipiirilleni heti tapaamisen jälkeen.

Tästä episodista  kirjoitin blogissani 29.10.2014:

Ulkoministeri Erkki Tuomiojan (sd.) julkisuudessa väitettyään allekirjoittaneen valehdelleen tapaamisestamme ja lopulta sen sisällöstä, julkaisen professori Predrag Simicin sähköpostiviestin 9.10.2014 seuraavassa. Asia käsitelty Iltalehdessä 20.10.2014 Timo Hakkaraisen artikkelissa.

- - - 
Välitetty viesti alkaa: Dear Mr. Rusi,
 
on your request i am sending you the following statement:
 
1.    I met with dr. Alpo Rusi, Deputy Coordinator of the Stability Pact at the Conference in Podgorica on February 15-16, 2000. One of the the organizers of the conference was the East-West Institute from New York and its director, Mr. John Edwin Mroz.

2.    I participated at the conference in the capacity of the foreign policy advisor of the president of the Serbian Renewal Movement, Mr Vuk Drašković, one of the leaders of the democratric opposition in Serbia. Mr Drašković at that time was two times target of the assasination attempts. First time in the fall of 1999  when his car was hit on the highway in Western Serbia by heavy truck and four people in his company were killed. Second time in the spring of 2000 when he was wounded by gun shots at his home in Budva, Montenegro. Investigation that was conducted after the fall of Slobodan Milošević indicated that both attacks were organized and condusted by Milošević’s secret police.

3.    Because of the emerging physical threats against opposition leaders I asked Dr. Rusi at the forementioned conference to make an appeal to the EU foreign Ministers through the Finnish Foreign Ministry that in case any of the opposition leaders were killed, the murderers would be considered as war criminals.

4.    Dr. Rusi accepted to convey this message to the forthcoming Finnish foreign minister Erkki Tuomioja as soon as possible (the following week).
 
En lähde nyt tässä blogisssani arvioimaan, mikä yhteys Tuomiojan asenteella asettua Milosevicin taakse, oli siihen prosessiin, joka johti allekirjoittaneen Suojelupoliisin perusteettomaan ja vuodettuun tutkintaan vuonna 2002. Joka tapauksessa Tuomioja kuului siihen pieneen ulkopolittisen johdon ytimeen, jolle viimeistään alkuvuodesta 2000 annettiin tietoja Stasin arkistoista. Omien lausuntojensa mukaan Tuomioja kertoi ulkoministeriön valtiosihteerille Antti Satulille tämän tekijään liittyneestä epäilystä jo alkuvuodesta 2002, mikä tarkoittaa, että Tuomioja vuoti epäilytiedon oikeudettomasti. Eri todisteiden mukaan Satuli nimittäin välitti tietoa ulkoministeriössä ja median piirissä pitkin alkutalvea ja kevättä 2002, vaikka perusteettomaksi osoittautunut esitutkinta alkoi vasta 13.5.2002. Tutkimatta jätettiin vuonna 1988 aktiivisesti yhteistyötä Stasin kanssa tehneet suomalaiset. Joitain nimiä on myöhemmin paljastunutkin, ja he ovat kaikki olleet värvättyjä vakoilijoita.

Tuomioja on päiväkirjassaan kiinnostavasti kertonut 21.9.1993 miten hän oli saanut Tehtaankadulta puhelinsoiton: ”ent.kotiryssäni Valeri Marejev soittaa, kertoo olevansa takaisin Venäjän lähetystössä ja ehdottaa tapaamista”. Merkintä 7.10.1993: ”Presidentissä lounas Valeri Marejevin kanssa. Keskustelemme nyt enemmän Venäjän kuin Suomen asioista, mutta jotenkin tuulahduksen menneestä tuo Marejevin ilmeinen pääasia eli Suomessa ilmenevästä Nato-innostuksesta varoittaminen”.

Valtiotieteen tohtori Jukka Seppisen teoksissa on Valeri Marejev luokiteltu KGB:n ”kovaan kaartiin”. Tuomioja tunnustaa pitäneensä tähän yhteyttä aiemmin. Uutta on tämän kirjoitajalle se, että vielä 1990-luvulla poliitikkomme ottivat vastaan FSB:n edustajien  lounaskutsuja. Tasavallan presidentin kansliassa oli ehdoton kielto tavata Venäjän federaation turvallisuuspalveluun liitettyjä diplomaatteja. Oletimme, että tämä koski myös poliitikkoja. Koivisto oli lopettanut FSB-linjan käytön 1992. Tuomioja aktivoi sen syksyllä 1993.