Tohtori Markku Salomaa pohjustaa asiallista NATO-keskustelua

Suomessa käytävä turvallisuuspoliittinen keskustelu on saanut uutta merkitystä Venäjän aiheuttaman epävamuuden seurauksena. Tosin on oltava varovainen yleistyksissä, koska Suomessa on paljon niitäkin, joiden mielestä Venäjällä on oikeus kunnian palauttamiseen Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Kunniaa ei näiden Venäjä-ymmärtäjien mielestä voi palauttaa ilman, että ainakin joiltain osin on palautettava entisen Neuuvostoliiton rajat. Vielä 1990-luvun alkupuolella Venäjän Federaation liberaaleissa piireissä keskusteltiin kuitenkin vaihtoehdosta, että Venäjä luopuisi voimalla hankkimistaan alueista, kuten Karjalasta. Tällaisen näkemyksen esitti 1990 allekirjoittaneelle vuonna 1998 salamurhan kohteeksi joutunut Boris Jeltsinin kansallisuusasiain ministerinä vuoteen 1992 toiminut duuman jäsen Galina Starovoitova. Hän oli toiminut 1980-luvulla Andrei Saharovin avustajana.

Tohtori Markku Salomaa on kiistattomasti noussut turvallisuuskysymysten asiantuntijana kansalliseen kärkikastiin. Hän julkaisi tänään (5.2.) kaksi ajankohtaisuudessaan tärkeää teosta: ”Puhutaan Natosta” ja ”Erikoisjoukot iskevät ensimmäisinä” (Docendo, Jyväskylä). Kirjojen ajankohtaista merkitystä kuvasi julkistamistilaisuuden saama merkittävä huomio. Salomaan NATO-teos tarjoaa hyvän perusselvityksen arvioitaessa Suomen turvallisuuspoliittiden aseman kehitystä ja niitä keinoja, joita aseman vahvistaminen edellyttää. Salomaa aivan oikein korosti, että NATO-keskustelu on Suomessa säännönmukaisesti leimattu kiihkoiluksi ja jäsenyyden kannattajia on pyydetty tulemaan ”ulos kaapista”. Tällä ilmaisulla on haluttu leimata kannattajat heti alkuun toisen luokan kansalaisiksi. Ongelmana on edelleen liian usein se, että Venäjää ei saisi arvostella, koska Suomella on hyvät suhteet Kremliin. Oli siellä vallassa kuka tahansa. EU:n, YK:n ja ETYJ:in jäsenvaltion ei tule kuitenkaan sulkea silmiään, eikä pidättyä Venäjänkään käyttäytymisen kriittiseltä arvioinnilta. Suomettuminen - Venäjän kanssa harjoitettava erityissuhdepolitiikka - ei ole enää periaatteessa mahdollista, vaikka käytäntö saattaa olla joskus toisenlainen.

Salomaan teos on välttämätön tietokirja kaikille niille yhteiskuntamme vaikuttajille ja tapahtumien seuraajille, joita huolestuttaa viime kuukausien tapahtumat Ukrainassa mukaan lukien Ukrainasta Venäjään liitetyllä Krimin niemimaalla. Sattumoisin kuluvan viikon aikana tuli kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun Jaltalla kolme suurta sodan liittolaista alkoivat tehdä päättymässä olleen maailmansodan poliittista pesänselvitystä. Krimin niemimaa on palannut Euroopan turvallisuuskeskustelun keskiöön vuonna 2015, mikä varmuudella on saanut monet ihmettelemään, mitä oikeastaan on tapahtumassa.

Salomaa palauttaa muiistiin kansainvälisten suhteiden perusasioita, kuten voimapolitiikan merkityksen arvioimisen ja kansainvälisen järjestelmän rakenteelliset kysymykset. ”Enää ei voi erotella alialueellisia tai globaaleja kriisejä”. Kaukaisetkin kriisit ylittävät rajat pakolaisten ja muiden seurausilmiöiden takia. Ukrainassa raivoava verinen sota heijastuu Itämeren alueen vakauteen. Suomen turvallisuuspoliittinen perusratkaisu, yhteistyö ja sotilaallinen liittoutumattomuus, ei välttämättä ole enää takuuvarma turvallisuuden tuottamiseen kykenevä malli. Tämä uskomus on kuitenkin ohjannut ulko- ja turvallisuuspolittista päätöksentekoa kylmän sodan jälkeen. 

Salomaa tuo esille, miten Eurooppaan on syntynyt uusi jakolinja NATO:n laajennuksen seurauksena. EU:sta ei ole Salomaan mukaan tullut yhteistä turvallisuusyhteisöä, eikä NATO:N tehtävien siirto EU:lle ole onnistunut. EU:n tehtäväksi jää konfliktin esto ja kriisinhallinta. Puolustus on NATO:n vastuulla.

Suomi on Venäjän sotilaallisesti liittoutumaton rajamaa. Suomen valtiojohto on 2000-luvulla vakuuttanut, ettei ole mitään erillistä syytä hakeutua NATO:n jäseneksi. Salomaa perustelee teoksessaan, miksi Suomen tulisi hakea NATO-jäsenyyttä, joka on aina vähintään 18 kuukautta pitkä prosessi. Hänen mukaansa keskustelu ”optiosta” on harhauttamista, koska mitään oikotietä, optiota, nopeaan jäsenyyteen ei ole. ”Optiota avun saamiseen on vain jäsenmailla”. Hän tosin pohti kirjan julkistamistilaisuudessa, olisiko mahdollista Islannin ja Filippiinien tapaan tehdä erillinen turvallisuusopimus Yhdysvaltojen kanssa. Hornet-hävittäjien hankinta lähensi Suomea Yhdysvaltoihin 1990-luvun alussa. Koneiden hankintaa on vasemmistossa pidetty suurimpana virheenä, mitä on tehty puolustushankintojen saralla. Nämä 2000-luvun alussa esitetyt arviot osoittavat, miten historiaton ja toiveisiin nojautuva turvallisuusajattelu voi koitua kohtalokkaaksi. Suomi ennusti Neuvostoliiton aikeet väärin syksyllä 1939 ja epäili maan hajoamista vielä hajoamisen jälkeen. 2000-luvulla Venäjän ei otaksuttu tarttuvan aseisiin polittisten tavoitteiudensa ajamiseksi. Toisin kävi.

Salomaa varoo ennustamasta, mitä tapahtuu vuosina 2015-2019, kun seuraava eduskunta käyttää valtaa tasavallassa. Hän pitää kuitenkin varmana, että tämä on ”epävarmuuden jakso”. On todennäköistä, että tämän ajanjakson kuluessa ratkeaa muodostuuko Suomesta ”turvallisuuspoliittinen umpilisäke EU:n koilliskolkkaan”, kuten eräs entinen pääministeri varoitteli suomalaisia joulukuussa 1996. Hänen ennusteensa on hyvä pitää mielessä, kun turvallisuuspoliittisessa keskustelussa ryhdytään ottamaan kantaa NATO-jäsenyyden etuihin ja haittoihin. Salomaa tarjoaa perusaineksia asialliselle keskustelulle, koska ilman informoituneita kansalaisia, ei turvallisuuspoliittisessa keskustelussa päästä eteenpäin, vaan ”keskustelu” ohjautuu harjoitetun politiikan kiittelyksi. ”Vanhassa vara parempi”. Turvallisuuspoliittisessa muutoksessa tämä kansanviisaus kääntyy itseään vastaan.