Suomi torjui Marshall-avun 1947 - syy YYA-sopimuksen uudelle arviolle

Yhdysvaltain ulkoministeri George Marshall piti 5.6.1947 historiallisen puheen Harvardin yliopiston valmistujaisissa. Ministeri ehdotti sodan raunioittamalle Euroopalle taloudellista avustusohjelmaa, joka nimettiin myöhemmin Marshall-suunnitelmaksi. Siitä tuli Euroopan jälleenrakennuksen mutta myös  myöhemmin integraation ja sotilaallisen puolustuksen perusta.

Vuosina 1948-1952 Eurooppaan pumpattiin 13,3 miljardin dollarin arvosta avustuksia (130 miljardia nykyrahassa). Suurimmat  vastaaanottajamat olivat Ranska, Britannia ja Saksa, kun taas 13 muuta apua saanutta maata vastaanottivat niiden väkilukuun suhteutettuna pienempiä avustuspaketteja. Jopa sodalta säästynyt Ruotsi pääsi osalliseksi apupaketista.

Yhdysvallat ei tarjonnut humanitääristä apua, vaan toimi myös itsekkäistä lähtökohdista. Poliittisesti sen avulla torjuttiin kommunismia, etenkin Turkissa ja Kreikassa, mutta myös muualla. Toisekseen dollariavulla taattiin, että kommunismin torjuneissa maissa voitaisiin aikanaan ostaa amerikkalaisia tuotteita.

Suomi tarvitsi kipeästi pääomia, joita Marshall-ohjelmassa oli tarjolla. Asiantuntijat ja poliittiset piirit äärivasemmistoa lukuunottamatta pitivät itsestään selvänä, että Suomi lähtisi Pariisissa 12.7. pidettävään Marshall-apua käsittelevään konferenssiin. Suomen talous oli vakavissa vaikeuksissa. Ulkomaankauppaa harjoitettiin pitkälle vain Ruotsin kanssa. Lisäksi elintason nousua hidasti poikkeuksellisen raskaat, Neuvostoliitolle maksettavat 300 miljoonan dollarin sotakorvaukset.

Pariisin rauhankonferenssi oli aiemmin helmikuussa rajannut  sodassa hävinneen Suomen suvereniteettia, mutta myös vahvistanut maan kansainvälistä asemaa, kun hieman myöhemmin syyskuussa Liittoutuneiden Valvontakomissio (LVK) poistui maasta. Heinäkuun alkupuolella hallituksen oli kuitenkin päätettävä osallistumisesta uuteen Pariisin konferenssiin, jossa käsiteltiin maanosan taloudellista ja poliittista tulevaisuutta. LVK teki vasta lähtöä, mutta oli vielä Helsingissä, vaikka sen tehtävä oli asiallisesti päättynyt.

Kommunistien ”vahva nainen” Hertta Kuusinen sai  7.7. neuvostodiktaattori Josif Stalinilta kaikille Euroopan kommunistipuolueille lähetetyn kirjeen, jossa kommunisteja velvoitettiin estämään hallituksia osallistumasta Marshall-apukonferenssiin. ”Meillä on kirjallinen selvitys Neuvostoliiton kannasta. Itsenäisyytemme on vaarassa jos menemme länsiblokkiin”, Otto Wille Kuusisen tytär vakuutteli eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle. Valiokunta puolsi Kuusisen uhkailuista huolimatta osallistumista. 

Hallituksessa osallistuminen oli vaikeampi kysymys. Ratkaisu jäi presidentin vastuulle. Presidentti Juho Kusti Paasikivi keskusteli osallistumisesta sosialistien ja kommunistien kattojärjestöä SKDL:ää edustaneen pääministeri  Mauno Pekkalan kanssa. Pekkala oli saanut aiemmin LVK:n neuvostojäseneltä varoituksen, että Suomen tuli jäädä pois Pariisin konferenssista. Paasikivi sai tästä tiedon ja päätteli että osallistuminen tulkittaisiin liittymiseksi Neuvostoliiton vastaiseen blokkiin ja perusteli monikansallisen avustusohjelman torjumista poliittisilla näkökohdilla: ”Suomi, haluten pysyä maailmanpolitiikan ristiriitojen ulkopuolella”. Stalinin toive toteutui vain Neuvostoliiton miehittämissä Itä-Euroopan maissa ja Suomessa.

Kuusisen toiminta oli periaatteessa maanpetoksellista. Hän hoiti kansanedustajana arkoja valtiollisia suhteita puoluekanavia pitkin ja palveli käytännössä enemmän suurvallan kuin oman maan intressejä, vaikka saikin toimintansa näyttämään patriotismilta. Myöhemmin maan tavaksi muodostui käytäntö, että neuvostosuhteita hoidettiin luottamuksellisesti ”puoluelinjaa” hyödyntämällä, ei vain laillisia valtiollisia kanavia pitkin. Jos Kuusisen toiminta olisi saatettu heti oikeudelliseen prosessiin, ei Suomen ja Neuvostoliiton suhteita ehkä jatkossa olisi hoidettu ”puoluelinjaa” hyödyntämällä. Lain kiertämisestä tuli maan tapa ja suomettumisen ”legaali” perusta .

Marshall-suunnitelma auttoi Eurooppaa nousemaan  jaloilleen taloudellisesti sekä poliittisesti. Avusta pidättyminen ei myöskään estänyt Suomea pääsemästä taloudellisesti jaloilleen, mutta hitaammin kuin muutoin olisi tapahtunut.  ”Keittiön kautta” Suomi pääsi osalliseksi myös Marshall-avun rippeistä. Poliittisesti Suomi maksoi silti kohtuuttomasti avun torjumisesta. Neuvostoliitto oivalsi, että pelottelu kannattaa. Yhdysvalloissa ulkopoliittinen johto puolestaan vaistosi, että Suomi oli jäämässä Moskovan ylivallan alle, vaikka korjasikin hieman kantaansa myöhemmin.

Seuraavana vuonna Stalin halusi tiivistää otetta ”lähiulkomaasta”, ja ehdotti sopimusta maiden välisen ystävyyden varmistamiseksi. Ulkopoliittisen johtovallan itselleen ottanut Paasikivi ei torjunut 6.4.1948 allekirjoitettua YYA-sopimusta mutta kykeni jossain määrin vesittämään sitä. Näin luotiin perusta maiden välisille suhteille: Suomi pysyi lännessä, mutta turvallisuuden ”harmaalla vyöhykkeellä”. 

Vasemmalta ohi -kirjani  valmistuttua 2007 vakuutuin, että YYA-sopimuksen merkitys- ja vaikutushistoria vuosilta 1948-1992 olisi tutkittava kokonaisuudessaan, ei vain miten sopimus syntyi, ja miten siitä päästiin irti (kun Neuvostoliitto romahti). Tällainen ”Valkoinen kirja” olisi ollut hyvä hanke itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna. Usein unohdetaan, että maiden välillä todellinen ystävyys nojautuu rehelliselle arviolle menneisyyden vaikeista ajoista. Tämä  selvitys uupuu Suomen ja Venäjän suhteista. Suomi-Venäjä-Seura saa yli miljoonan vuodessa avustusta teennäisen ystävyyden markkinointiin. Sillä summalla olisi saatu jo aika hyvä tutkimus YYA-sopimuksesta.
​