Suomi tarvitsee hybridisodan vastaisen strategian

Venäjä on toteuttanut Ukrainassa jo pari vuotta ”hybridisotana” tunnetuksi tullutta geopoliittista strategiaa. Kyse ei ole yksittäisestä tai alueellisesti rajattavissa olevasta voimapolittisesta näytöksestä, vaan se liittynee Venäjän uudistettuun sotilasoppiin. ”Sota on politiikan jatkamista toisin keinoin”. 

Tämä preussilaisen sotateoreetikon Carl von Clausewitzin määritelmä voidaan nyt kirjoittaa niin, että ”hybridisota" (poliittinen epävakauttaminen, propaganda, hämääminen, rajoitettu väkivalta) on politiikan (Venäjän geopoliittisen laajentumisen) jatkamista toisin keinoin”. Perinteinen sota korvautuu vaikeammin hallittavissa ja vastustettavissa olevalla hybridisodalla. Siinä Venäjän ”sotilaita" voivat olla hyökkäyksen tai vaikuttamisen kohteeksi valitun maan Venäjä- tai Kreml-mieliset television toimittajat, asiantuntijat, poliitikot, liikemiehet ja -naiset siinä kuin kuin ”nationalistiset” tai "fasismin vastaiset” militantit toimijatkin.

Saksalainen strategi ja historioitsija Michael Stürmer on die Welt-lehdessä 10.3. tarkastellut Venäjän Ukrainassa käymää hybridisotaa ja vaatii, että Saksan piakkoin päivitettävässä turvallisuuspoliittisessa strategiassa tulisi keskittyä hybridisotaan, tämän sodankäynnin vaikutusten analysointiin ja vastatoimien kehittelyyn. Stümer ottaa esille Venäjän armeijan yleisesikunnan päällikkön, kenraali Waleri Gerassimowin, joka toi julkisuudessa esille jo helmikuussa 2013, että Venäjä noudattaa epälineaarista  tai ”ei-lineaarista” sodanjohto-oppia. 

Tämä hieman ongelmallinen käsite sisältää kuitenkin johtolangan niille sotilaallis-voimapoliittisille metodeille, joita Venäjä on alkanut hyödyntää, ja joita on kehitetty sekä kylmän sodan aikana että etenkin 2000-luvulla. Venäjänkään tarkoitus ei ole aloittaa kolmatta maailmansota, joka johtaisi apokalyptiseen tuhoon maapallonlaajuisesti.  Kylmän sodan aikana tajuttiin, että ydintalvesta ei selviäisi kukaan, koska maapallon lämpötila laskisi pakkaselle vuosikausiksi pieniä Etelä-Chilen alueita lukuunottamatta. 

Kylmässä sodassa Venäjä (Neuvostoliitto) ja Yhdysvallat pääsivät viimeistään 1962 Kuuban kriisin yhteydessä sopimukseen, että ne eivät uhkaisi toisiaan ydiniskulla, mutta pyrkisivät yhteistyössä rajoittamaan ydinaseita omistavien maiden määrän mahdollisimman pieneksi. Syntyi ”kauhun tasapaino”. Vuonna 1986 suurvaltajohtajat pääsivät jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen jopa siitä, että ”maailmassa tulisi päästä kokonaan eroon kaikista ydinaseista”. Kyse oli hieman kuin ruton tai polion hävittämisestä: riittävin ponnistuksin nämä taudit voitaisiin hävittää pysyvästi. Ydinaseiden kohdalla ei ole päästy juuri julistuksia pidemmälle, mutta ei poliokaan ole hävinnyt maapallolta. Seuraavaksi pelätään, että Iran ja Pohjois-Korea saisivat hallintaansa ydinaseita ja niille kantolaitteita.

”Ydinaserauha” ei ole kuitenkaan estänyt voimapolitiikan paluuta Eurooppaan. Jo kylmässä sodassa tunnettiiin käsitteet ”etäissota” ja ”sijaissota”, kun suurvallat puolustivat reviirejään Vietnamissa, Afganistanissa tai vaikkapa Angolassa ja Nicaraguassa. Kyse oli usein ”epäsymmetrisistä” sodista, kun vastakkain oli suurvalta ja paikalliset ”kapinalliset”. Vuodesta 2001 on tajuttu, että terrorismi on keino, jota periaatteessa voimavaroiltaan ”heikko” kapinallinen voi hyödyntää menetyksellisesti mahtavaa ”vihollista” vastaan käytävässä sotilaallisessa kamppailussa.

Venäjä on useita vuosia edellä muita maita hybridisodassa. Ukraina on ollut Venäjälle monessa suhteessa testi, joka on vain vahvistanut Venäjän itsetuntoa siinä mielessä, että sillä olisi hallussaan erinomainen hybridisodankäynnin keinovalikoima geopoliittisen vaikutusvaltansa laajentamiseksi ensin omien rajojensa läheisyydessä, etenkin entisen Neuvostoliiton alueilla, mutta varmasti laajemmaltikin. Venäjän presidentti Vladimir Putinin kannatus on nyt 86% ja hänen poliittinen vetovoimansa kattaa koko Euroopan. Venäjän poliittinen oppositio on häväisty ja käytännössä nujerrettu vuosiksi eteenpäin. Venäjän talouden vaikeudet vahvistavat, eivät heikennä ainakaan toistaiseksi Putinin asemaa omassa maassaan. Putin tuskin pahemmin piittaa siitä, miten länsi vastaa Venäjän  hybridisotaan, mihin viittasi  8.3. ARD-kanavan keskustelutilaisuudessa Saksaan paennut Boris Nemtsovin tytär Zhanna Nemtsova Putinin tavoitteena on erottaa ja osin jopa isoloida Venäjän johtama  ”euraasialainen sivilisaatio” yhdeksi kansainvälisen järjestelmän voimakeskukseksi Yhdysvaltojen ja sen liittolaisen ”Euroopan” sekä Kiinan rinnalla. Krimin anastus oli Kremlin näkökulmasta suuri voitto. Venäjän johto oli jo vuosia aiemmin ilmaissut tyytymättömyytensä NATO:n laajentumiseen sekä Euroopan turvallisuusjärjestelmään muutoinkin. Kremlin näkökulmasta liberalismin voitto 1989 sosialismista oli johtanut Venäjän häpäisyyn ja hetkelliseen heikkouden tilaan.

Putinin tavoitteena onkin heikentää Euroopan unionia, kylmän sodan päättymisen toista ”voittajaa”, missä hänellä on itse asiassa ”liittolaisia” kaikissa EU:n jäsenvaltioissa ja ilman muuta globalisaatiota vastustavassa radikaalivasemmistossa ja tietenkin monissa kehitysmaissa, mistä Putinin globaalista kannatuksesta Russia Today todistaa joka päivä. Putinin hallinnon jyrkkä reaktio Euroopan unionin yhteisen puolustuksen perspektiiviin on tässä mielessä looginen, ei yllättävä. Toisaalta kysymys on siitä, onko EU:n ”yhteinen puolustus” oppina jäämässä jälkeen todellisuudesta, ellei se kohdennu hybridisotaan? Venäjän näkökulmasta EU:ssa on useita maita, joihin se voi hybridisodan metodeilla vaikuttaa ja saada unionia hajotetuksi. Vaikeinta Venäjän geopoliittinen eteneminen on entisissä sosialistimaissa, ja suurissa jäsenmaissa, mutta niissäkin on poikkeuksia, mistä Unkarin, Ranskan äärioikeiston ja Espanjan äärivasemmiston kannatuskehitys ovat todisteina.  

Suomen turvallisuuspoliittisessa strategiassa tulisi  jatkossa arvioida vakavasti EU:n yhteisen puolustuksen ja NATO:n ohella hybridisodan merkitystä kokonaan uudesta asetelmasta. Mikä olisi Suomen kontribuutio EU:n yhteiseen puolustukseen saatikka NATO-yhteisöön hybridisodan vastaisessa strategiassa. Kyse ei ole vain ”vahvasta itsenäisestä puolustuksesta” sotilaallisessa mielessä, mitä myös tarvitaan, vaan ennen muuta tänään henkisestä vastarinnasta. Miten Suomen mediat ja koulut on valmisteltu tällaisen vastarinnan varalta? Kerrotaanko 13.3.2015 Talvisodan rauhasta venäläinen tai suomettunut itseruoskinnallinen versio, vai saako jalansijaa Boris Jeltsinin toukokuussa 1994 esittämä näkemys, että kyse oli ”Stalinin rikoksesta Suomea vastaan”. Mitä se tarkoittaa? Jeltsiniä on Suomessa kuvattu heikoksi presidentiksi, mutta eikö nimenomaan Jeltsin ole Suomen kannalta ollut vahva presidentti, kun hän tunnisti historian vääryydet ja eliminoi pitkälle painostuksen Suomen ja Venäjän suhteista?

Toisaalta Suomi oli kylmässä sodassa ainakin ajoittain Neuvostoliiton ensimmäisen asteen hybridisodan koelaboratorio. Esimerkiksi talvella 1971 Metallin lakon yhteydessä Kreml kykeni luomaan epävakautta ja ajamaan niin sanotut suomalaiset ”operatiiviset resurssinsa” (Neuvostoliiton yhteistyöhenkilöt mediassa, puolueissa,eduskunnassa ja ammattiyhdistysliikkeessä) asemiin Suomessa. Vuotta myöhemmin eduskunassa tehtiin aloite, joka olisi kriminalisoinut ”neuvostovastaisuuden”. Aloite ei mennyt läpi, mutta olisi ollut voitto Neuvostoliitolle. Aloitteen tekijöistä monet ovat voineet ongelmitta nousta Suomessa avaintehtäviin hallinnossa ja politiikassa.

Vuosina 1970-72   alkoi toden teolla niin sanottu ”suomettumisen vuosikymmen”, josta tämän blogin kirjoittaja on tehnyt selkoa viimeksi teoksessa Etupiirin ote. Siinä osoitetaan, että diplomatiassa Suomen kansainvälisen aseman vahvistamisen strategia korvattiin jossain määrin Kremlin toivomuksesta ”pidättyvällä puolueettomuudella", jossa taustalla oli näkemys, että kylmän sodan jännityksen päätekijänä oli Yhdysvaltojen voimapolitiikka, ei Neuvostoliiton kommunismi. Aleksanteri-instituutin tutkija ei  varmaankaan turhaan varoittanut Helsingin Sanomissa 3.10. kirjasta, joka ”antoi väärän kuvan Venäjästä ja Neuvostoliitosta”. Itse asiassa se, että suomettumista ei tunnisteta, eikä sen merkitystä analysoida, on Kremlin näkökulmasta ensimmäinen ”pieni voitto” siinä hybridisodan ensivaiheessa, kun Suomea painostetaan (jälleen) pysymään ei vain NATO:n ulkopuolella vaan myös  vesittämään EU:n pakotteita. Pidemmässä perspektiivissä Venäjä pyrkii tietenkin transatlanttisen yhteistyön murentamiseen. Jossain vaiheessa Kreml halunnee tämän tavoitteen seurauksena ehkä tehdä kompromisseja, kuinka pitkälle se haluaa EU:n heikkenemistä. Joka tapauksessa Kreml haluaa vahvistaa taloudellista keskinäisriippuvuutta, jossa se voisi käyttää energia-asetta geopoliittiseti hyödykseen. Saman aikaan se haluaa tukea nationalistia voimia, jotta transatlanttinen side murenisi.

Suomessa tulee luoda koko yhteiskuntaa käsittävä hybridisodan vastainen valmiustila, mikä saattaa olla jos ei mahdotonta, niin erittäin vaikeaa joka tapauksessa. Näin siksi, että se tulee jakamaan puolueita ja talouselämää, miksei myös turvallisuuspolitiikan asiantuntijoitakin. Näinhän on ollut aina historiasa asian laita, kun Suomi on joutunut turvallisuusympäristön muutoksien vaikutuskenttään. Talvisodan yksimielisyys oli yksimielisyyttä varman tuhon uhatessa. On todennäköistä, että yksimielisyyttä Suomen puolustautumisen strategiasta on  2015 yhtä vaikea saada aikaiseksi kuin 1939, jolloin Talvisota syttyi ”odottamatta”  koska valtiojohto oli ollut erimielinen, miten uhkaan tuli suhtautua.