Suomi muuttuvassa geopoliittisessa dynamiikassa - uudistua tai pysähtyä

Kansainvälinen järjestelmä muodostaa maantieteen, geografian ohella toisen pysyvän tekijän, joka vaikuttaa minkä tahansa maan asemaan. Maantiede ei muutu, mutta kansainvälinen järjestelmä muuttuu alituisesti. Kylmän sodan jälkeen vaikutti siltä, että  Suomi voisi irtaantua nimenomaan maantieteen asettamista kehitysrajoituksista, vaikka ”maantieteelle emme voi mitään”, kuten presidentti J.K. Paasikivi oli muistuttanut. Itse asiassa ajateltiin, että  koulutuksen ja demokratian ansiosta Suomesta voisi tulla eräänlainen Euroopan Singapore, joka voisi hyötyä uudesta sijainnistaan demokratisoituvan Venäjän ja laajentuvan EU:n ”siltana”. YYA-sopimuksen tilalle tuli Maastrichtin sopimus, eikä edes integroitumiselle Naton yhteistyörakenteisiin vaikuttanut olevan poliittisia(geopoliittisia) esteitä. Näin Suomi pääsi eroon kylmän sodan ”poliittisesta lamasta”.

Globalisaatio ja Euroopan integraatio tarjosivat suomalaisille yrityksille 1990-luvulla uusia mahdollisuuksia laajentua, mikä loi uusia työpaikkoja ja nosti Suomen ulos - kuten tänään voitaisiin jo todeta -  kylmän sodan ”taloudellisesta lamasta”. Samalla globalisaatio pakotti luovuuteen ja rakennemuutoksiin. Esimerkiksi 1990-luvulla kasvaneen Nokian osuus BKT:sta oli edellisen vuosikymmenen alussa peräti 4%. Poliittisesti suojattu idänkauppa oli rajoittanut teollista rakenneuudistusta, vaikka tarjosi  clearing-kaupan, ”oravannahkakaupan", avulla myös markkinoita halpatuotteille, jotka kuitenkin lähes tuhoutuivat sosialismin romahdettua, mitä voidaan kuvata ilmiönä kylmän sodan aiheuttamaksi talouslamaksi. 

Viimeisen 15 vuoden aikana kansainvälinen järjestelmä on jatkuvasti muuttunut. Kylmän sodan jälkeinen geopoliittinen dynamismi on luomassa monikeskisen valtakeskusten verkoston, missä Suomen itänaapurilla Venäjällä ei ole enää  todellista asemaa yhtenä näistä voimakeskuksista, kuten tuoreessa  eräiden arvostetuimpien geopolitiikan tutkijoiden raportissa ”The 50 years Future for Singapore” (Singapore Institute of International Affairs) tuodaan esille. Uusi geopoliittinen järjestelmä ei ole enää hierarkinen, vaan hajautunut alueellisten ja paljolti keskenään tasavertaisten voimakeskusten verkostoksi, jotka ovat Euroopan Unioni (EU), Pohjoisen Amerikan unioni (NAU), Etelä-Amerikan maiden unioni (USAN), Afrikan unioni (AU), Gulfin maiden neuvosto (GCC), ja Aasian unioni (ASEAN) sekä Etelä-Aasian alueellinen yhteistyöneuvosto (SAARC). Raportissa Venäjä kytkeytyy Kiinan ja Euroopan sekä Intian vaikutusvalta-alueisiin. Siperiasta tulee Kiinan investointien ja väestön siirtymien kohde etenkin ilmastomuutoksen mahdollistaman maataloustuotannon ansiosta. Raportti vähättelee sotilaallisen valtataistelun aiheuttamia häiriöitä, mikä heikentää sen uskottavuutta. 

Suomen näkökulmasta raportti herättää monia muitakin kysymyksiä. Miksi Venäjä ei erotu uudessa geopoliittisessa dynamiikassa omaksi voimakeskukseksi, vaikka kyse on maailman suurimmasta maasta, jolla on suuri ydinasearsenaali? On ehkä ymmärrettävää, että presidentti Vladimir Putin haluaa osoittaa voimapolitiikalla, että Venäjä  on yksi kehkeytymässä olevan geopoliittisen voimakeskuksverkoston  osapuoli. Ukrainassa ei ole  silti kyse Ukrainan vaan Venäjän kriisistä. Venäjä on ollut kyvytön uudistumaan taloudellisesti ja poliittisesti Putinin aikakaudella. Maalla olisi ollut mahdollisuus ”Nokian vieressä” kehittää tietotaloutta, kuten venäläinen veteraanidiplomaatti valitti minulle finanssikriisin katkaistua Venäjän talouskehityksen 2009. Sen sijaan Putin laajensi  ja vahvisti öljyn ja kaasun vientiin nojaavan liiketoimintamallia. Venäjälle luotiin ”Putinin systeemi”, kleptokratia, jossa poliittinen ja taloudellinen valta on keskitetty Kremliin. Systeemin ideologinen liima on venäläinen kansallismielisyys. Turvallisuuspalveluilla on samankaltainen rooli kuin kommunistipuolueella neuvostokaudella. Seurauksena on ollut uuden ”pysähdyksen ajan” alkaminen, jota voisi verrata Neuvostoliiton aikana 1970-luvun alkupuolella alkaneeseen Leonid Brezhnevin henkilöön yhdistettyyn ”pysähtyneisyyden aikaan”, joka johti systeemin tuhoon.

Suomella on vaara kytkeytyä syvemmälle Venäjän nykyiseen epävakauteen, kuten tapahtui etenkin 1980-luvulla, kun idänkaupan osuus ulkomaankaupasta oli parhaimillaan 28%.  J.K. Paasikvi oli vaatinut, että neuvostokauppa ei saisi ylittää 20% tasoa, mutta tämä  oppi meni hänen mukanaan maan multiin. Venällä on suuria ja ratkaisemattomia talousvaikeuksia, joiden vaikutusta Suomeen tulisi rajata. Suomen taloudellisen menestyksen ja turvallisuuden kannalta sekä globalisaatio että Euroopan unioni ovat siten avainasemassa. Ulkolaiset investoijat lännessä ja Aasiassa arvioivat Suomea sijoituskohteena joka päivä. Ilman investointeja ei ole talouskasvua. Jatkossakin Suomen menestys nojautuu kyvystä sopeutua maailmanlaajuiseen geopoliittiseen dynamiikkaan tavalla,joka vahvistaa Suomen asemaa. Tässä uudessa geopoliittisessa dynamiikassa Venäjä on sivuroolissa halusi Suomi sitä tai ei. Sen sijaan EU:lle tarjotaan vielä selkeästi paikkaa voimakeskusten verkostossa. Europarlamentaarikko Paavo Väyrysen aloite saada Suomi eroon eurosta, herättää epäluottamusta sijoittajien piirissä, eikä ole Suomen etu, että EU heikkenisi. 

Uusi geopolitiikka ei ole silti vielä vakiintunut kehkeytymässä olevaksi voimakeskusten verkostoksi. Kyse on kehitystrendistä, joka voi vielä haurastua. Suomi siinä missä Yhdysvallat, Kiina ja Euroopan unionikin joutuvat tekemään ratkaisuja ajassa. Voimapolitiikka on lisäksi aina arvaamatonta. Usein voiman käyttö on valtataistelussa äärimmäinen keino, mutta myös lopputulokseltaan arvaamaton keino. Tämä on nähty viimeksi Ukrainassa, mutta myös Irakissa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana ja Syyriassa 2010-luvulla. Uusi geopolitiikka kehkeytyy siten konfliktuaalisessa ympäristössä, mikä vähentää sen ennustettavuutta. Suomen kaltaisessa pienessä, ulkomaankaupasta riippuvaisessa maassa kuitenkin ratkaisevaa on kyky sopeutua ja uudistua. Suomi toimii geopoliittisesti lähinnä EU:n ja Venäjän vaikutuskentässä. Jos Venäjän geopoliittinen vaikutus Suomeen vahvistuisi, sillä olisi sekä taloudellisia että turvallisuuspoliittisia seurauksia. Tänään voidaan jo kysyä, onko Suomen Kreikkaa lukuunottamatta muita euromaita heikompi talouskehitys osittain seurausta Venäjän taloudellisesta ja poliittisesta epävakaudesta ja maan geopoliittisen vaikutuksen lisääntymisestä Suomessa?