Suomella on kiusaajan maine Euroopassa

YLE ja MTV3 eivät tarjoa tasokkaita keskusteluohjelmia, jollaisia esimerkiksi Saksan pääkanavat tarjoavat katsojille joka ilta. Kyse on formaatista, jossa taitava moderaattori johdattaa 5-6 asiantuntija-keskustelijaa ajankohtaisen aiheen kimppuun. Suomessa normaali formaatti on joko kahden hengen keskustelu ”haastateltavan ehdoilla” (Lauantaiseura) tai meluisa katsomokeskustelu ei kenenkään ehdoilla (Ajankohtaisen Kakkosen maahanmuuttoilta).

A-studio teki poikkeuksen säännöstä eilen 8.6., kun YLE:n  Brysselin studioon oli saatu useamman EU-maan Eurooppa-vaikuttajia arvioimaan EU-jäsenmaa Suomea. Tulos oli lähinnä tyrmäävä. Suomea pidetään ilkeänä, ”kiusaajana”, joka on ajanut itsensä paitsioon ei vain turvallisuuspolitiikassa vaan myös kysymyksissä, joissa EU-jmaiden tulisi osoittaa solidaarisuutta toisiaan kohtaan.

Keskustelijat muistivat Suomen saamat vakuudet Kreikan avustamisen yhteydessä. Etenkin muistettiin siinä yhteydessä käyty keskustelu. Etenkin portugalilainen sosialidemokraatti ja EU-parlamentaarikko ilmaisi suoranaisen halveksuntansa Suomen vakuuspolitiikalle. Onhan EU:ssa levinnyt sana, että Suomi on itse ajautunut taantumaan ja velkaantuu kovaa vauhtia. Suomi halusi olla Kreikan kriisin yhteydessä Saksan rinnalla, mutta jälkiarvioissa Saksaa ei syytetä, vain Suomea, jota pidetään taitamattomana ja töykeänä.

Perussuomalaisia pidetään Suomen hallituksessa arvaamattomana korttina. Puoluetta verrataan oikein tai väärin eräisiin äärioikeistolaisiin puolueisiin. Puolueen aseman Suomen puoluekartalla voivat määritellä ainoastaan Perussuomalaiset, eivät muut, eivät edes Suomen asemaa ammattikseen kommentoivat asiantuntijat, toimittajat tai edes tasavallan presidentti. ”Niin on miltä näyttää”. Eduskunnan puhemieheksi valittiin puheenjohtaja Timo Soinin diktaattina toisen kauden kansanedustaja, hum.kand. Maria Lohela. Hän loi poliittisen asemansa puolueessa ahtailla maahanmuuttonäkemyksillä. Lohela on yrittänyt vedota nuoruuden kokemattomuuteen, kun toimittajat ovat halunneet tietää puhemiehen maahanmuuttokannoista. Puhemiehen tulisi olla henkilöitä, jotka eivät ole politiikan opiskelijoita, vaan harkintakykyisiksi ja kokeneiksi tunnettuja valtiomiehiä tai naisia.

Ulkoministeri Soini on korostanut, että hän edustaa tasavallan presidentin johdolla toteutettavaa  ja yhdessä sovittua ulkopolitiista linjaa. Ongelma ei tietenkään ole  niinkään näin määriteltynä Soinin linja, vaan Soinin puolue, ja se, että Soini tuskin voi jäädä tsavallan presidentin kabinetin tiedottajaksi. Vuonna 2000 voimaantullut perustuslaki edellyttää ulkoministerin jakavan myös ulkopolitiikan johtajuutta. Hänen on lähtökohtaisesti esiteltävä Suomen kantoja monimutkaisiin kansainvälisiin kysymyksiin, joissa ratkaisua on turha etsiä ”yhteisestä linjasta”. Hän vastaa pääministerin johtamassa hallituksessa ulko-ja turvallisuuspolitiikasta. Valtioneuvoston ulkopuolelta, hieman isolaatista, tasavallan presidentti on pakotettu mukautumaan hallituksessa tehtyihin linjauksiin yhtä paljon kuin hallitus on pakoitettu mukautumaan presidentin isolaatista tekemiin linjauksiin. Ulkopoliittista linjaa toteutetaan monilla päivittäisillä linjauksilla eri foorumeilla. Tästä vuorovaikutuksesta on uudessa perustuslaissa kysymys. Jos vuorovaikutuksellisuus uupuu, ei uusi perustuslaki toteudu. Elämme myös aikaa, jolloin kaikki tieto on käytännössä kaikkien käytössä. ”Pienten piirien” ulkopolitiikka ei enää ole mahdollista.

A-studion keskustelijat vaikka pitivät hyvänä ”uusia kasvoja” Suomen politiikassa, mutta olivat silti huolissaan kansallismielisyyden, ahdasmielisyyden ja siihen liittyvän maahanmuuttovastaisuuden kasvusta. Mutta yleensä koko Suomea keskustelussa leimattiin sanoilla ”ilkeä”, ”nöyryyttäjä”, ”itsekäs”. Nämä epiteetit eivät liity sinänsä pääministeri Juha Sipilän (kesk.) perussuomalaisväritteiseen hallitukseen, vaan ovat perua edellisten hallitusten ajalta. Suomi menetti YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvan jäsenen paikan, koska nämä epiteetit olivat jo vaikuttamassa, kun Luxemburg voitti Suomen suurinumeroisesti lokakuussa 2012 äänestyksessä. Välimeren pakolaiskriisiä ei ratkaista perussusomalaisten keinoilla, yksisilmäisellä maahanmuuton kiristyksillä. EU tarvitsee pikaisesti strategian kohdata romahtaneiden valtioiden aiheuttama kasvava pakolaiskriisi ja Suomi tarvitsee itsekriittisen arvion Suomi-kuvasta, miksei myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan tilasta myös. Tähän tarjoutuu mahdollisuus kun tehdään turvallisuuspoliittista kokonaisselvitystä.

Suomen  johtava turvallisuuspoliittinen ideologia - ulkopolitiikan pitkä linja - sisältää kansallismielistä  ja vasemmistomielistä hybristä, ei vain euroooppalaisia arvoja ja solidaarisuusvakuutuksia. Suomessa oli paljon kritiikkiä, kun NATO pommitti entisen Jugoslavian sotilaskohteita 1999, kun serbimilitanttien väkivaltaisuudet oli taltutettava Kosovossa. Ilman sotilaallista väliintuloa EU-maihin olisi tullut satojatuhansia pakolaisia. Aiemmin 1992-1995 hallitsemattoman Bosnian sodan seurauksena alueelta tuli kaksi miljoonaa pakolaista, joista vain miljoona on palannut koteihinsa. Pääministeri Paavo Lipposen (sd.) hallituksella oli vaikeuksia tukea jopa Sarajevossa heinäkuun lopulla 1999 Suomen johdolla järjestettyä huippukokousta, koska heti kokouksen valmisteluvaiheessa sillä ei  ollut mielestään täyttä varmuutta runsaat kaksi miljoonaa euroa maksaneen kokouksen rahoituksen kattamisesta. Saksassa pidetyn G7-maiden huippukokouksen hinta oli 130 miljoonaan euroa, jonka Saksan hallitus maksaa. Vuonna 1999 heinäkuussa oli Lipposen kabinetissa kokoonkeitetty mielikuva uhasta, että Suomi joutuisi maksamaan jopa hieman enemmän kuin muut osallistujamaat. Harkinnassa oli kokousvalmistelun keskeyttäminen, mikä tietenkin olisi pilannut Suomen maineen Länsi-Balkanilla ja kumppanimaissa vuosiksi eteenpäin. Pelko oli  osittain seurausta Suomen EU-edustuston välittämistä vääristä tiedoista, eikä Suomelle koitunut  lopulta ylimääräisiä kustannuksia. Mutta Suomi ehti saada mainetta ”niuhottamisesta” ainakin Länsi-Balkanilla, ja eräissä kumppanimaissa, missä oli kärsitty sodista ja raakuuksista 1990-luvun ajan.

Kansallismielisestä hybriksestä kielii se näkemys, että Suomi selviytyi kylmästä sodasta ilman muiden apua, taitavan diplomatian, ”rauhanpolitiikan” ansiosta, vaikka hyvin on tiedossa, että Suomi ei kaatanut Berliinin muuria eikä tukenut Baltian maita niiden vapaustaistelussa 1980-luvun lopulla. Suomen virallinen kanta oli, että balttien oli ensin sovittava itsenäisyydestä Moskovan kanssa. Mihin unohtui Suomen oma yksipuolinen itsenäisyysjulistus 1917? Tätä kantaa pidettiin Tallinnassa   ilkeilynä ja itsekkäänä kylmäkiskoisuutena. Onkin ymmärrettävää, että emme halua käydä avointa keskustelua kylmän sodan kaudesta. Tuimme sosialistisia maita kauemmin kuin niiden kansalaiset. Todisteet siitä, miten pitkälle tässä tukemisessa mentiin, yritetään salata ja pahimillaan manipuloida tekemällä sivulllisista tekijöitä.

Yhdysvaltain ja laajemmin lännen vastaisuus on ollut vasemmistolaisen ideologian ydintä, joka on vaikuttanut Suomessa käytävään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun ei vain kylmässä sodassa vaan sen jälkeenkin. Ulkopolitiikan pitkä linja on tietenkin nojautunut myös kekkoslaisen keskustapuolueen, mutta myös holkerilaisen kokoomuksenkin hyväksynnälle. On katsottu että ”pitkä linja” -  ytimessä pysyttäytyminen läntisen sotilasliiton ulkopuolella - lisää  Pohjolan vakautta. Pitkään 2000-luvulle miellettiin laajalti, että Suomi on turvallisuuden tuottaja, kun taas vaikkapa baltit, ovat turvallisuuden kuluttajia. Entisen pääministerin Paavo Lipposen perustelu 2008 elokuussa konsulttisopimukselleen Gazpromin kanssa voi muodostaa toisen pitkän linjan tekijän: ”Näin rakennetaan siltaa Venäjän ja EU:n välille”. Viime vuodet ovat kuitenkin osoittaneet, miten energiariippuvuus Venäjästä on muuttunut myös polittisen painostuksen välineeksi. Venäjän presidentti Vladimir Putinin viikonloppuna italialaiselle lehdelle esittämä näkemys, että Venäjä haluaa kehittää kaupallisia suhteita EU:n kanssa on tietenkin tärkeä puheenvuoro. Putinin ongelma vain on ollut siinä, että hänen sanaansa ei enää luoteta samalla tavalla kuin vielä joitain vuosia sitten.