Suomi on poikkeuksellisen suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Tilannetta voidaan verrata kohta 1930-luvun lamavuosiin. Maamme erottautuu euromaiden ryhmässä pelottavasti lähes heikoimman kasvun maaksi. Taustalla on tietenkin kaikkia euromaita yhdistäviä ongelmia, kuten vuoden 2008 finanssikriisi ja globaalitalouden hidas kasvu. Olisi silti hyvin tärkeää erottaa ne erityiset tekijät, joiden seurauksena Suomi ei vuonna 2015 pääse helpolla vahvan kasvun uralle, vaikka taloudellisessa rakenneuudistuksissa edistyttäisiinkin. Suomella on erityisiä ongelmia, jotka liittyvät polittiseen järjestelmään, geopoliittiseen asemaan ja ehkä yhä selvemmin perinteiseen turvallisuuspoliittiseen strategiaan. ”Vanhassa vara parempi” ei aina ole viisas lähtökohta, kun on osattava elää muuttuvassa ajassa. Allekirjoittanut on kiinnittänyt huomiota Suomen poliittisen järjestelmän ”systeemikriisiin” kirjoissa Mariankadun puolelta (2000) ja Vasemmalta ohi (2007). Suomessa on monipuoluejärjestelmä, tai paremminkin ”sirpalepuoluejärjestelmä”, kun yksikään puolue kykene nousemaan kuin vaivoin yli 20% prosentin kannatusrajan, mikä luo lähtökohtaisesti epävakautta. Keväällä 2015 vaikutti pitkään siltä, että keskusta pääsee kannatuksessa jopa 25% tasolle, mikä olisi epäilemättä selkiyttänyt poliittista tilannetta. Vaalitaistelun kestäessä myös keskusta palasi juurilleen, mikä palautti sen kannatuksen Etelä-Suomessa normaalille tasolle. Puoluepoliittista epävakautta on pyritty historiallisesti tasapainottamaan luomalla etujärjestöihin nojautuvaa ”yhteisen sopimisen kulttuuria”. Parlamentarismista kehittyi korporatuuri, toisin sanoen järjestelmä, missä olennainen valta oli etujärjestöillä. Puolueet ovat mukautuneet korporatuuriin. Suurilla puolueilla on tiivis yhteys etujärjestöihin. Ruotsissa porvarihallitus lopetti aiemmin 2000-luvulla korporatuurin ainakin osittain eliminoimalla työnantajien kattojärjestön.
Sirpalepuoluejärjestelmässä hallitusneuvottelut ovat kestäneet yleensä pitkään, mikä luonnollisesti syö aikaa viikkokausia tehokkaalta hallitustyöskentelyltä. Vaalien alla kansalaisten on myös vaikea päätellä, mitä annetulle äänelle lopulta tapahtuu. ”Kansa äänesti Koiviston, mutta sai Sorsan”, todettiin 1982 Helsingin kahviloissa. Vuonna 1987 kansa äänesti vahvan porvarienemmistön, mutta sai SDP:n johtaman sinipunan. Britanniassa hallitus jatkaa vaalin jälkeen saman tien, vaikka sillä on vain yhden paikan enemmistö. Ruotsissa viime syksynä jopa parlamentaarisesti suhteellisen vahva ja yhtenäinen vähemmistöhallitus aloitti työskentelynsä muutamia päiviä vaalin jälkeen. Monipuoluehallitukset ovat lähtökohtaisesti rikkinäisiä. Punamultahallitus syntyi Suomessa 1937, kun maalalisliitton ja sosialidemokraattien tuli sopia aatteellinen pakkoavioliitto. Tätä kuvasi se, että ne eivät kyenneet sopimaan, kummasta puolueeesta tulisi pääministeri, jolloin ratkaisuksi tuli virkamiestaustainen ja heikoksi osoittautunut pääministeri. Jyrki Kataisen hallituksen ylipitkä ohjelma vuodelta 2011 todisti, että asioista oli vaikea sopia, mikä näkyi myös hallituksen työskentelyssä. Toisaalta kehitys ei ole edennyt vain kielteiseen suuntaan. 1970-luvulla maassa oli 11 hallitusta, kun 2000-luvulla hallitukset ovat istuneet neljä vuotta kerrallaan. Jonkinlaisen viestin ”systeemikriisistä” antaa silti se, että kolme pääministeriä on joutunut jättämään leikin kesken, mikä on epätavallista pohjoismaisissa demokratioissa. Ruotsissa pääministeri kieltäytyi 2014 lähtemästä EU:n komissaariksi, vaikka tiedossa oli, että muutaman kuukauden päästä häämötti vaalitappio. Suomen taloudelliseen asemaan vaikuttaa lisäksi maan geopoliittinen asema tällä erää samalla tavoin kuin Neuvostoliiton romahtaessa. 1980-luvun lopussa olisi Neuvostoliiton kehitystä pitänyt seurata realistisemmin ja pehmentää idänkaupan edessäolevaa romahdusta. Miksi näin ei tapahtunut, on tämän blogin kirjoitajan mielestä seurausta ainakin osittain ”suomettumisesta”, ei vain objektiivisista tekijöistä, kuten öljyn hinnan romahtamisesta ns. clearing-kaupan oloissa. Kylmän sodan aikana oli syntynyt kielteinen riippuvuus neuvostokaupasta, vaikka usein idänkauppaa on kuvattu menestystarinaksi. Ydinvoimaloiden tilaaminen Neuvostoliitosta 1960-luvulla oli seurausta neuvostopainostuksesta. Kreml ei hyväksynyt, että Helsingissä Neuvostoliittoa pidettiin vain raaka-aineiden tuottajana. ”Meillä on korkean teknologian tuotteita”, kuten Leonid Brezhnev korosti Urho Kekkoselle. Näin Suomi joutui harjoitamaan idänkauppaa myös poliittisten etujen näkökulmasta. Tämä vahingoitti talouden tuotantorakennetta. Samoin se, että idänkaupan rakenne ja kasvattaminen sidottiin Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelmiin. Venäjä vaikutti 2000-luvulla taloudellisessa mielessä suurelta mahdollisuudelta, kun itänaapurissa talouskasvu kevääseen 2008 jatkui jopa seitsemän prosentin tasolla. Suomen energiariippuvuus nousi jopa 50% tasolle ja vähittäiskaupassa panostettiin Venäjältä odotettavissa olevaan turismin kasvuun. Nord Stream -kaasuputkea koskevassa sopimuksessa ainoana ongelmana nähtiin ympäristövaikutukset, vaikka presidentti Vladimir Putin oli varoittanut, että putkea suojellaan äärimmäisessä tapauksessa sotilaallisesti. Suomi on ainoa maa, jonka talousalueelle ulottuvasta putkesta ei peritä Gazpromilta korvauksia. Tätä ratkaisua voi perustella turvallisuuspoliittisella strategialla, jonka mukaan Suomen tulee pyrkiä kaikissa olosuhteissa harjoittamaan yhteistyötä itänaapurin kanssa. ”Olla silta EU:n ja Venäjän välillä”, kuten entinen pääministeri Paavo Lipponen korosti 2008 ottaessaan vastaan konsulttitehtävän Gazpromilta putkihankkeen edistämiseksi. Tämä jo kylmässä sodassa omaksuttu turvallisuuspoliittinen strategia esti allekirjoittaneen mukaan näkemästä Venäjän muutosta jälleen kerran etuajassa myös 2000-luvun aikana. Ulkopolitiikassa moraali mitataan tulosten, ei tavotteiden perusteella. Nykyisessä tilanteessa ongelmaksi on muodostumassa lisääntyvässä määrin myös läntisten investointien alhainen taso, mitä Venäjältä tulevat investoinnit eivät kompensoi. Suomeen liittyvät Venäjä-riskit eivät ole ainakaan vähenemässä, kun Suomi on epävakaan ja vaikeasti ennustettavan Venäjän rajanaapuri. Lisäksi Venäjältä tulleet investoinnit saattavat olla turvallisuuspoliittisesti ongelmallisia, mikäli ne esimerkiksi lisäävät energiariippuvuutta. Presidentti J.K. Paasikivi varoitti aikanaan liian suuresta sekä poliittisesta että taloudellisesta riippuuvuudesta Venäjästä, kuten hän Neuvostoliittoa nimitti. Paasikiven linja oli etäisyyden pitämistä, ei tarpeettoman lähenemisen suosimista. Lähihistoria osoittaa, että hän oli oikeassa. Tekeillä oleva kolmen puolueen hallitus hakee vielä yhteistä nimittäjää, mikä kielii myös ongelmasta, joka liittyy sirpalepuoluejärjestelmän jos ei enää kriisiin niin ongelmiin joka tapauksessa. Mikäli yhteinen aatteellinen kieli puuttuu, tai sitä ei hevin saada selkiytettyä, jäljelle jää yhteistyökyky. Se vaihtelee asiasta toiseen. Kyse ei ole vain yhteiskunnallisista arvoista, talouspolitiikasta vaan myös turvallisuuspoliittisen strategian luomisesta. Vakavan ulkoisen kriisin olosuhteissa yhteisen ratkaisun löytyminen on toki helpompaa.
0 Comments
Your comment will be posted after it is approved.
Leave a Reply. |
"The more you understand the world, the higher your chance of shaping it". Don't walk behind me; I may not lead. Don't walk in front of me; I may not follow. Just walk beside me and be my friend. Alpo RusiValtiotieteen tohtori, suurlähettiläs, tasavallan presidentin entinen neuvonantaja, professori ja kirjailija.
Blogiarkisto
January 2021
|
Alpo Rusi |
|
Kirjoituksia saa lainata. Lähde on mainittava.