Sanat ovat tekoja ulkopolitiikassa - myös ”no comment” on kannanotto

Suomen pitkäaikainen ulkoministeri, tohtori Ahti Karjalainen (kesk.) tuli tunnetuksi aikanaan 1960- ja 1970-luvuilla siitä, että hän kieltäytyi joskus kommentoimasta hankalia ulkopoliittisia (lue: Neuvostoliittoon liittyneitä) kysymyksiä. Karjalainen laittoi ministerimersun oven kiinni todettuaan tylysti, että ”no comment”, kun toimittajat yrittivät saada ulkoministeriltä mielipiteen johonkin hankalaan ajankohtaiseen kysymykseen. Karjalainen oli ministeri aikana, jolloin Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli voimassa YYA-sopimus. Se edellytti, että maiden välillä oli hyvät suhteet tapahtui maailmassa mitä tahansa. 

Suomi oli kylmän sodan kummajainen, joka kirjoitti omaa selviytymistarinaansa omilla menetelmillään. Presidentti John F. Kennedy kysyi presidentti Urho Kekkoselta 1961, ”miten on mahdollista, että Neuvostoliitto ei ole miehittänyt Suomea”. Kekkonen selitti, että kun harjoitetaan politiikkaa, joka ei ärsytä Moskovaa, ei löydy syitä, miksi Suomi tulisi miehittää. Tästä keskustelusta on tosin olemassa monenlaisia ”legendoja”, tekaistuja kertomuksia, mutta alkuperäisten muistioiden perusteella Kekkosen vastaus tyydytti Kennedyä.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini aloitti ensimmäisen työpäivänsä Suomen uutena ulkoministerinä ottamalla kantaa europarlamentaarikko Heidi Hautalan (vihr.) joutumiseen Venäjän niin sanotulle 89 henkilön ”mustalle listalle”. Listatut eivät pääse tällä hetkellä Venäjälle. Absurdi piirre liittyy siihen, että listalla on saksalaisia CDU:n poliitikkoja, joita on arvosteltu liian Venäjä-mielisiksi. Listan taustalla on tietenkin Krimin miehitys ja Venäjällä tapahtuneet ihmisoikeusloukkaukset, joita nämä listalle laitetut poliitikot, intellektuellit ja muut vaikuttajat ovat arvostelleet. Soinin mukaan lista-asiaa ei Hautalan osalta tule kuitenkaan ”ylidramatisoida”.  

Allekirjoittanut esitti twiitissään mustan listan tultua julkiseksi, että Suomen hallitus protestoisi Hautalan listaamista. Tämä olisi luontevaa, koska mitään asiallisia perusteluja ei ole Hautalan boikotoinnille. EU:n sanktioihin kohdistuva kostotoimi on hankaloittamassa Minskin prosessia, kuten Saksan ulkoministeri Steinmaier totesi. Miten Hautalaa kohdellaan, niin kaikkia suomalaisia kohdellaan. Soini katsoi, että asia voidaan hoitaa ”viranomaistasolla”. Tämä tarkoittanee, että suurlähettiläs Hannu Himanen Moskovassa kertoo ulkoministeriön, MID:in ,”jollakin tasolla”, mitä mieltä Suomi on Hautalan listaamisesta. ”Suomi ei ylidramatisoi asiaa”. Tuskin Suomi silti haluaa irtopisteitä Kremlistä erottautumalla maltilliseksi listan arvostelijaksi.

Pravda.ru kirjoitti kuitenkin heti tuoreeltaan Soinin lausunnon pohjalta, että ”Näin tehdessään Suomen ulkopoliittisen viranomaisen johtaja esiintyi jyrkästi Euroopan unionin vetämää linjaa vastaan”. Tämä tuskin oli EU-kriittisen Soinin näkemys, mutta joskus sanat ovat tekoja ulkopolitiikassa, kuten entinen alivaltiosihteeri Klaus Törnudd pätevästi opasti samannimisessä kirjasessaan 1980-luvulla. Törnnudd muistutti, että kansainvälistä politiikkaa hoidetaan usein sanoilla: niiden ”takaa” tulee etsiä varsinaisia viestejä, joita ei kylmän sodan aikana aina voitu sanoa avoimesti ja suoraan. Tämä antoi tilaa väärille tulkinnoille. Suomettuminen oli tästä yksi esimerkki. Tuskin Soini ehti konsultoida ulkoministeriön virkamiehiä, mitä Hautalan tapaukseen olisi tullut Suomen hallituksen nimissä sanoa.  

Tietenkin virkamiehet ovat ministerinsä kanssa samaa mieltä. Toisaalta hyvä virkamies ”kertoo totta vallalle”, kuten amerikkalainen kansainvälisen politiikan professori Hans Morgenthau puolestaan opasti amerikkalaisia virkamiehiä. EU:n virallinen kanta oli Soinin kannanottoa tiukempi. Soini ei oikeastaan sanonut, mitä mieltä hän oli mustasta listasta. Hän kiersi vaikean kannanoton hieman kuin Karjalainen aikanaan örähtäessään ”no comment”. Ruotsin ulkoministeri puolestaan vaati Venäjältä selitystä, eikä tyytynyt hautaamaan asiaa viranomaisten välisiin  ”nonsense”-keskusteluihin. Allekirjoittanut oli toivonut twiitissään samaa Soinilta jo ennenkuin tämä ehätti ilmaisemaan oman näkemyksensä.

Suomen ja Venäjän suhteiden hoito ei enää ole mahdollista vanhan Paasikiven kaavan mukaan, koska Suomi on EU:n jäsenvaltio. Paasikiven kaava tarkoitti realismia vuoden 1945 olosuhteiden pohjalta. Realismia on tänään jäsentää turvallisuuden uhkat ja niiden torjunta eri tavalla kuin 1945. Tämä tarkoittaa niinikään, että Suomen kannanotot eivät voi olla merkittävästi erilaisia kuin Baltian maiden tai Ruotsin kun arvioimme Venäjän toimenpiteitä.