Presidenttien toiset kaudet voivat myös onnistua

Presidentinvaalit 2018 tullaan muistamaan etenkin siitä, että kansanliikkeen ehdokkaalla ja ennakkosuosikilla Sauli Niinistöllä ei ollut kunnon vastustajaa. Muut ehdokkaat varmistelivat asemiaan eduskunta- ja eurovaaleja varten. RKP:n Nils Torvalds oli rehellisin todettuaan, että hänen ehdokkuutensa tavoite oli tehdä tietä RKP:n paluulle hallituspuolueeksi.

Vaaleissa kaivattiin ehkä puoluepolitiikan ulkopuolista ehdokasta, jolla olisi ollut ulkopoliittista asiantuntemusta tai muutoin laajaa arvostusta. Tämä asetelma syntyi 1994, jolloin vaalien toisesta kierroksesta tuli jännitysnäytelmä. Tällaiselle vaihtoehdolle on aina tilaus nykyisen kaltaisessa presidentin vaalissa. Vuonna 2018 kansalaiset halusivat jatkuvuutta, kun 1994 oltiin laman keskellä kyllästyneitä kuluneisiin kasvoihin.

Kyse on vallasta. Paavo Lipponen selitti talvella 2003, miksi hän halusi jatkaa pääministerinä: ”on paljon tekemätöntä työtä”. Urho Kekkosella oli tapana muotoilla sama tavoite niin, että ”on paljon tekemätöntä työtä neuvostosuhteissa”. Niinistöä voisikin lukea hänen muiden lausuntojensa valossa niin, että ”paljon on jäänyt vielä kesken ulkosuhteissa”. Tämä on vain päätelmä, ei varma tieto. Toisaalta me kaikki - myös presidentti - jätämme aina jonain päivänä työmme kesken.

Niinistö olisi voinut seurata tasavallan ensimmäisen presidentin K. J. Ståhlbergin ratkaisua: varmistaa maan korkeimman viran demokraattinen kierto. Ståhlberg ei suostunut ehdokkaaksi toiselle kaudelle 1925, koska hän halusi varjella demokratiaa liian vahvoilta johtajilta. Pitkä valtakausi johtaa ongelmalliseen johtajuuteen, mikä tapahtui Urho Kekkosen kaudella. Uusimpien tietojen valossa Kekkosen sairastelu haittasi kiistatta hänen työtään ja ehkä myös harkintakykyään pitkällä kolmannella kaudella (1968-1981). Demokraattinen kierto häiriintyi sekä poikkeuslain että eduskunnan hajottamisten seurauksena.

Kahden kauden presidenttejä ovat olleet J. K. Paasikivi (1946-56), Mauno Koivisto (1982-1994) ja Tarja Halonen (2000-2012). Pääministeri Paasikivi valittiin maaliskuussa 1946 neljäksi vuodeksi poikkeuslailla Mannerheimin kesken jäänyttä presidentin virkakautta. Paasikiven vahva asema jatkosodan jälkeen oli syntynyt idänpolitiikan diplomaattina - ei vain syksyllä 1939, jolloin hän oli suositellut neuvottelujen jatkamista ja myönnytyksiä, vaan etenkin keväällä 1944, jolloin hän oli esittänyt kovienkin rauhanehtojen hyväksymistä. Vuonna 1950 Paasikivi valittiin ylivoimaisella enemmistöllä toiselle kaudelle normaalissa valitsijamiesten suorittamassa vaalissa, vaikka hän oli valmis hyväksymään myös uudelleenvalintansa toistamiseen poikkeuslailla. Paasikiven toisesta kaudesta tuli menestys, kun Suomen kansainvälinen asema vahvistui, mikä oli seurausta myös J. V. Stalinin kuolemasta 1953 ja sen jälkeen alkaneesta ”suojasäästä”.

Pääministeri Mauno Koiviston nousu vt. presidentiksi lokakuussa 1981 takasi hänelle paalupaikan, jonka hän hyödynsi menetyksellä varsinaisessa valitsijamiesten vaalissa 1982. Yhteiskunnallisessa ilmapiirissä oli tilaus anti-Kekkoselle, vaikka Koivisto varmisti asemansa myös Moskovassa korostamalla ulkopoliittista jatkuvuutta. Vaikka Koivisto antoi itsestään kuvan oman tien kulkijana, hän nojasi kaikessa oleellisessa sekä Kekkosen idänpoliittiseen linjaan että taustapuolueensa SDP:n asemien tukemiseen. Toisen kautensa varmistamiseksi hän oli valmis sivuuttamaan eduskunnan nimittämällä politiikasta sivuun jääneen Harri Holkerin pääministeriksi 1987. Koiviston toisen kauden aikana Suomella ei mennyt hyvin, eikä Koivisto ollut sivullinen niissä ratkaisuissa, joiden seurauksena syntyi ongelmia. Lama iski koko voimalla 1992 lähinnä virheellisen talouspolitiikan seurauksena. Ulkopolitiikassa Koivisto vaati puolestaan loppuun saakka Baltian maita hakemaan itsenäisyyshankkeille ensin Moskovan hyväksyntää. Koivisto ei yksinkertaisesti halunnut tukea Neuvostoliiton hajoamista, minkä hän totesi myös julkisuudessa.

Päivänpolitiikan ulkopuolelta Suomen kymmenenneksi presidentiksi 1994 noussut Martti Ahtisaari (sd) oli ”uusi kasvo” tilanteessa, jolloin Eurooppa muuttui nopeasti ja hänen todellinen vastaehdokkaansa Kalevi Sorsa oli leimautunut menneisyyden mieheksi. Ahtisaaren kautta leimasivat merkittävät ulkopoliittiset saavutukset, mutta hänen omassa puolueessaan ”menneisyyden miehet” halusivat estää uudelleenvalinnan. Tiukassa vaalissa seuraajaksi noussut Tarja Halonen (sd) palautti ensi töikseen idänsuhteet Suomen ulkopolitiikan lähtökohdaksi. Tämän seurauksena Halonen arvosteli Baltian maita, kun nämä lähentyivät Natoa 2000-luvun alussa. Suomi vastusti myös Venäjä-sanktioita, kun niitä käsiteltiin Euroopan unionissa Georgian sodan jälkeen. Jälkikäteen voidaan arvuutella, olisiko Ahtisaari toisella kaudella ryhtynyt tukemaan Nato-jäsenyyttä käytännössä ”hyvän sään aikana” ja yhdessä Baltian maiden kanssa, kuten hän esitti marraskuussa 2002.

Istuvana presidenttinä Halonen valittiin niukasti vielä toiselle kaudelle 2006. Vuosina 2006-2012 Suomi vajosi kansainvälisen finanssikriisin seurauksena vaikeaan lamaan, mitä syvensi Halosen tukeman kolmikannan ylläpitämät jäykät työmarkkinat, mutta myös poliittisesti tuetun idänkaupan kohtaamat vaikeudet. Suomi menetti 2012 paikan YK:n turvallisuusneuvostossa, missä Halosen kaudella harjoitetun ulkopolitiikan merkitystä ei voida aliarvioida, koska Suomi menetti äänestyksessä oman viiteryhmänsä länsiryhmän tuen. Tämä heijastui myös ratkaisevasti Afrikan maiden piirissä aiemmin nautitun tuen karisemiseen. Näin ollen myös Halosen toinen kausi merkitsi Suomen kannalta askelta taaksepäin.

Presidentti Niinistön yhtenä tavoitteena on ollut sotilaallisen liittoutumattomuuden säilyttäminen, koska näin ylläpidämme hänen mukaansa parhaiten vakautta. Tässä hän seuraa Halosen linjaa. Tätä Niinistö on täydentänyt korostamalla, että EU:n asemaa tulisi vahvistaa myös sotilaallisesti. Halonen varoi jo ulkoministerinä hankkeita, joilla EU olisi saanut lisää sotilaallisia valtuuksia. Liittoutumattomuuden ydin on kansallinen puolustus, joka tarvitsee kuitenkin aina tuekseen ulkopoliittisia ratkaisuja. Vaikka Suomi on luopunut puolueettomuudesta, liittoutumattomuus tulkitaan laajalti puolueettomuudeksi. Presidentti Vladimir Putinin mukaan ”Suomi takaa parhaiten turvallisuutensa pysymällä puolueettomana”. Kylmässä sodassa Neuvostoliitto torjui kuitenkin Suomen puolueettomuuden ja lähti siitä, että sodassa ”Suomen alue ja ilmatila ovat Neuvostoliiton käytössä”, kuten yleisesikunnan päällikkö kenraalimajuri Paavo Junttila syksyllä 1973 asian selitti Kekkoselle. Suomi oli puolueeton viimeistään vuodesta 1972 lähinnä Neuvostoliiton hyväksi.  Tänään Suomi on liittoutumaton lähinnä Venäjän hyväksi.

Liittoutumattomuus ei ole siten vain sotilaallinen valinta. Se sisältää poliittisen ulottuvuuden, halusimme tai emme. Suomi menetti juuri liittoutumattomuudesta seuraavan poliittisen käyttäytymisen seurauksena äänestyksessä paikan Luxemburgille YK:n turvallisuusneuvostossa 2012. Paradoksaalisesti liittoutumattomuus on este vaikuttaa tehokkaimmin vaikkapa  rauhanneuvottelijana kansainvälisissä kriiseissä, mikä muutoin on Suomen vakauspolitiikan yksi tavoite.

Liittoutumattomuus rajaa myös keskustelua Venäjästä ja tietenkin Nato-jäsenyyden merkityksestä. Ruotsin mahdollisen jäsenyyden tarkastelu loppui ehdokkaiden välillä aina ennen kuin se edes alkoi. Matti Vanhanen meni askeleen pitemmälle. Hänen mukaansa meidän ”ei pidä käpertyä Itämeren alueelle”. ”Venäjä hoidetaan”, koska ”kyse ei ole mistään tähtitieteestä”. Vanhanen ajatteli, että koska Venäjän kysymykselle ei voida tehdä mitään, se voidaan siten katsoa ratkaistuksi pysyvästi. Status quon säilyttäminen ei todellakaan ole tähtitiedettä kansainvälisissä suhteissa. Siinä on usein kyse ongelmien ratkaisematta jättämisestä.

Vuoden 2018 vaaleissa vallinnut ulkopoliittinen konsensus saattaa jatkossa kuitenkin rapistua. Tähän johtaa Suomeen ja Ruotsiin kohdistuva Venäjän informaatiosota, mutta myös laajempi kansainvälinen kehitys. Torvaldsia lukuun ottamatta kaikkia ehdokkaita yhdistänyt ”Paasikiven-Kekkosen linja” - status quon puolustaminen - ei entiseen tapaan toimi näissä muuttuvissa oloissa pysyvänä ohjenuorana.

Presidentin aseman heikentyminen ja ulkopoliittisen johtojärjestyksen dualistisuus kehkeytyi 1990-luvulla kun Suomi liittyi Euroopan unioniin. Pääministeri astui omavaltaisesti myös presidentin perinteisille reviireille EU:n avulla. Vuoden 2000 perustuslaki vahvisti entisestään dualistisuutta ja uhkasi tehdä presidentistä seinäkoristeen. Tarja Halosen vahva sisäpoliittinen asema esti kuitenkin tämän. Presidentti Niinistö pystyi samaan, kun ensin kokoomuslaiset pääministerit olivat heikkoja ja heidän jälkeensä keskustalainen pääministeri tietoisesti keskittyi maan talouden kuntouttamiseen, jolloin presidentin oli helpompi ottaa ulkopoliittinen ilmatila haltuunsa.

Pääministerille ja ulkoministerille saattaa  vuoden 2018 vaalin seurauksena avautua kuitenkin uusia mahdollisuuksia korostaa valtaoikeuksiaan. Kansanliike on ollut käyttökelpoinen poliittinen instrumentti vaalissa, mutta ei enää samalla tavalla sen jälkeen. Tämä asetelma voisi heikentää dualistisuutta, jolloin presidentti muuttuisi enemmän ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi ”reserviksi”.

Toisaalta myös Niinistöllä on toisella kaudellaan vahva sisäpoliittinen asema, etenkin mikäli kokoomus nousee pääministeripuolueeksi. Näin ei silti tarvitse käydä edes silloin kun pääministeri tulisi kokoomuksesta. Presidentin asema vahvistuisi tällöin vain, mikäli Venäjän käyttäytyminen muuttuisi hyökkäävämmäksi. Niinistöön liittyy odotus, että hän on Venäjä-rauhan takuumies. Merja Kyllönen tuskin puhui omiaan, kun hän korosti, että Vasemmistoliitto sai toivomansa ”rauhan presidentin”. Mikäli rauha kuitenkin olisi uhattuna, Suomi joutuisi uskollisesti Naton turvatakuut torjuttuaan nojautumaan yhä enemmän EU:n tukeen, missä puolestaan vain pääministerillä ja valtioneuvostolla on ratkaiseva toimivalta.

Toisella kaudella presidentti Niinistöllä on vahva kansan tuki, hyvät ulkomaiset verkostot ja runsaasti kokemusta korkean virkansa hoitamiseksi. Hänellä on kaikki edellytykset hoitaa tehtäväänsä menestyksellä ja vahvistaa Suomen kansainvälistä asemaa. Historian valossa hän voisi toistaa enemmänkin Paasikiven toisen kauden kuin sosialidemokraattisten presidenttien toisen kauden tuloksia. Toisinkin voi silti käydä.