Onko Suomella sittenkin erityissuhde Venäjään - tarvittaisiinko suomalainen ”The Logan Act”?

Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin kampanjatiimin Venäjän yhteyksien paljastuttua on historian arkistoista noussut esille ”The Logan Act” vuodelta 1799. Yhdysvaltain oikeusoppineet ovat tulkinneet lakia niin, että se kieltää yksityisiä kansalaisia ”harjoittamasta diplomatiaa” sellaisen maan virallisen edustajan kanssa, jolla on kiista Yhdysvaltojen kanssa. Lain rikkomisesta seuraa tuomiona sakot tai enintään kolmen vuoden rangaistus, kun  rikosnimike on ”felony” (vakava rikos). Lakia on päivitetty 1994. ​

Käytännössä lakia ei ole sovellettu, koska nähtävästi kukaan ei ole koskaan jäänyt kiinni sen rikkomisesta ennen kuin Yhdysvaltain kansalliseksi turvallisuusneuvonantajaksi nimitetty kenraaliluutnantti Michael T. Flynn joutui eroamaan. Hän oli ollut puhelinyhteydessä Venäjän Yhdysvaltain suurlähettilääseen viisi kertaa ennen kuin hänellä oli virallinen asema presidentin hallinnossa. On otaksuttu, että kyse oli siitä, että hän harjoitti valtiollista diplomatiaa ilman valtuuksia.

Flynnin eron todellisena syynä on kuitenkin pidetty sitä, että hän olisi antanut yhteydenpidostaan väärää tietoa varapresidentti Mike Pencelle, ei niinkään se, että hän oli ollut yhteydessä venäläisdiplomaattiin. Toisaalta viime päivinä on syntynyt eräänlainen ”Russiagate”, kun amerikkalaismedioissa julkaistaan uusia tietoja Trumpin kampanjatiimin oletettua laajemmista yhteyksistä Venäjän virallisiin edustajiin. Kysymys on siitä, tiesikö ehdokas Trump näistä yhteyksistä, ja jos tiesi, antoiko hän niitä koskevia ohjeita tiimilleen. 

Samalla ainakin asiantuntijapiireissä on pohdittu, voisiko Suomessa syntyä vastaava tilanne esimerkiksi presidentinvaalin yhteydessä. Suomen ulkopolitiikka on lähtökohtaisesti muotoiltu niin, että  vaikka ”The Logan Act” -lain kaltainen säännös olisikin voimassa Suomessa, sen rikkominen olisi käytännössä mahdotonta. Näin siksi, että Suomen ulkopolitiikassa ei oikeastaan myönnetä, että Suomella olisi ”kiistaa” minkään maan kanssa. Presidentti Mauno Koivisto vakiinnutti - sen jälkeen kun doktrinäärisestä puolueettomuudesta oli luovuttu 1973 - ulkopolitiikan linjaksi pyrkimyksen ”ylläpitää hyviä suhteita kaikkien maiden kanssa”. Suomen ulkopolitiikan ”pitkä linja” kytkeytyy tähän Koiviston doktriiniin, mitä kuvataan 2000-luvulla vakauspolitiikaksi.

Suomalaisilla diplomaateilla on ollut lähtökohtaisesti oikeus ja velvollisuuskin pitää yhteyttä doktriinin mukaisesti kaikkien maiden edustajiin. Ei se aina ole ollut helppoa, kun kyse on ihmisoikeusrikkomuksista, joiden ei ole annettu häiritä ”hyviä suhteita”.  EU:n jäsenyys on hieman vaikuttanut siihen, että Suomikin koordinoi diplomaattista kanssakäymistä unionin päätösten mukaisesti. Rajanveto jätetään kuitenkin usein väljäksi, mikä käytännössä vesittää jossain määrin unionin alkuperäisen poliittisen linjauksen merkitystä. Suomen ulkopolitiikan pitkä linja on siten voitu mukauttaa EU:n yhteiseen ulkopolitiikkaan varsin helposti. Ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) vastusti kesällä 2014 EU:n Venäjän vastaisia sanktioita, mutta halusi pitää kantansa salassa. Kannan tultua julkiseksi, se ei paljoa Suomen asemaa muuttanut unionissa. Sanktioiden vastustus oli pinnan alla laajempaakin. 

SDP:n vasemmisto vastusti jo EU-neuvottelujen alkuvaiheissa 1991-1992 Venäjän suhteiden alistamista EU-jäsenyyden yhdenmukaistamisvaatimuksiin. Enemmistö virkamiehistä oli kuitenkin sitä mieltä, että EU-jäsenyys olisi tärkeä askel vapautua Venäjän etupiiristä, millaiseen asetelmaan Suomen erityissuhde Neuvostoliiton kanssa oli vuoden 1948 YYA-sopimuksen ja vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksen seurauksena kehitelty. Hallituksen linjaukseksi kuitenkin  tuli, ettei jäsenyysneuvotteluissa haeta Venäjän suhteille erivapauksia. Perustan tämän näkemyksen henkilökohtaisiin muistiinpanoihin eri kokouksista vuodelta 1991.

Kysymys on nyt ja jatkossa siitä, miten EU:n ja Venäjän välinen Krimin anastukseen ja Ukrainan sotaan liittyvä konflikti vaikuttaa Suomen ulkopolitiikan pitkän linjan toimeenpanoon. Konflikti voi alkaneen vuoden aikana vielä kiristyä entisestään, mikäli Venäjän armeijan ”Zapad 2017” -sotaharjoitus muuttaa Itämeren alueen voimasuhdetasapainoa.    Vuoden 2014 jälkeen on jo usein todistettu, että on hyväksyttävää poiketa unionin ohjeistuksesta ja jatkaa yhteydenpitoa myös niiden poliitikkojen kanssa, jotka ovat sanktiolistalla. Tällöin korostetaan, että kaikesta huolimatta Suomella on edelleen hyvät suhteet Venäjän kanssa. Tämä ei jatkossa välttämättä ole enää aivan yksinkertaista, jos on ollut tähänkään saakka.

Toisin sanoen virallisesti on haluttu vaivihkaa viestittää, että Suomen ja Venäjän suhteet eivät ole tai niiden ei saa antaa olla alttiita suhdannevaihteluille. Samalla muistutetaan Suomen geopolittisesta asemasta, johon EU - saatikka Nato-jäsenyys eivät tuo ratkaisua. Päinvastoin Nato-jäsenyyden katsotaan saattavan Suomen selkkauksiin Venäjän kanssa, vaikka asiaa ei suoraan sanota, vaan puhutaan  Venäjän ”jyrkästä reaktiosta”, mikäli Suomi hakisi jäsenyyttä. Voidaan kuitenkin kysyä, onko Suomi vaivihkaa omaksunut 1991-1992 esillä olleen vaihtoehdon, jonka mukaan Suomen Venäjän suhteita ei lopulta tule kytkeä  EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan? Tässä Suomen kannalta on helpotuksena se, että EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on löysä konsepti, eikä sen rikkomisesta seuraa todellisia sanktioita. Tällä näkemyksellä ei ole syytä silti mitätöidä EU:n merkitystä. Jos EU olisi mitätön, ei Venäjä haluaisi sitä horjuttaa, eikä se olisi aloittanut voimatoimia Ukrainassa 2014.

On kuitenkin syytä pitää mielessä myös kylmän sodan aikaisten hyvien neuvostosuhteiden ongelmallinen todellisuus. Suomea painostettiin. Tästä  on olemassa paljon todisteita, mutta myös salattuja todisteita. Yhden tarjoaa pääministeri Kalevi Sorsan (sd.) neuvottelu Neuvostoliiton kommunistipuolueen sihteerin Juri Andropovin kanssa 26.10.1982 Moskovassa. Sorsa johti puoluevaltuuskuntaa, mutta oli samalla pääministeri. Neuvottelujen kuluessa esille nousi  neuvosto-osapuolen toimesta esille merkittäviä valtiollisiin suhteisiin liittyneitä kysymyksiä. Aiemmin KGB:n johdossa toiminut tuleva pääsihteeri Andropov vaati kaupan tasapainottamiseksi Suomea hankkimaan 1000 megawatin ydinvoimalan Neuvostoliitosta ja rakentamaan kaasuputken Helsinkiin ja Tampereelle. Andropov painosti Sorsaa myös siivoamaan neuvostovastaisuudet medioista, missä Sorsa lupasikin olla avuksi. Näistä neuvotteluista ei ulkoministeriön arkistossa ole muistioita, vaan tiedot nojautuvat CIA:n ja DDR:n ulkoministeriön pian neuvottelujen jälkeen saamiin tietoihin, jotka tämän kirjoittaja sai käsiinsä jokin aika sitten. CIA:lla ja Saksan tiedustelulla oli NKP:n sihteeristössä  korkean tason myyrä, mistä on todistanut edesmennyt Saksan huippupoliitikko Egon Bahr ennen kuolemaansa antamassaan haastattelussa. Sorsa-Andropov-keskustelu eteni tätä väylää pitkin CIA:lle marraskuussa 1982.

Sorsan neuvottelu tapahtui ilman valtiollista hyväksyntää. Hänen valtuuskunnassaan oli niinikään useita SDP:n johtohenkilöitä, mutta myös piirisihteereitä, joiden läsnäoloa ei voida pitää lainmukaisena valtiojohdon keskusteluissa. Kyse oli valtiollisista ja luottamuksellisista kysymyksistä, joita Sorsa olisi saanut käydä Neuvostoliiton virallisten edustajien kanssa vain vastuuministereiden ja vastuuvirkamiesten läsnäollessa. Lisäksi Sorsa jätti ilmeisesti raportoimatta neuvotteluistaan muulle hallitukselle, puhumattakaan siitä, että hän olisi neuvotellut ydinvoimahankkeesta ja kaasuputkista etukäteen Helsingissä. 

Sorsa ei koskaan nähtävästi jäänyt kiinni salatuista neuvotteluistaan tai sitten hänen asemansa oli niin vahva poliittisesti, että hänellä oli mahdollisuus sivuuttaa perustuslailliset näkökohdat harjoittaessaan valtiollista diplomatiaa puoluetason keskusteluissa. Oma merkitys oli myös sillä, että ”puoluetason keskustelut käytiin sosialidemokraattien ja kommunistein kesken. Aatteelinen rajanveto oli tarkoituksellisesti toissijainen kysymys.  Sorsan Andropov-neuvottelu nostaa esille myös kahden entisen pääministerin yhteistyön, Paavo Lipposen (sd.) ja Esko Ahon (kesk.) Gazpromin ja Sberbankin kanssa. Saattaa olla niin, että myös Suomessa olisi paikallaan tarkistaa, olisiko jonkinlainen suomalainen ”The Logan Act” tarpeellinen. 

Venäjä on sotaa käyvä valtio ja maan talous on korruption vaivaama. Entisten pääministereiden rekrytoituminen tulisi saattaa transparentiksi eikä olisi asiatonta vaatia, että he kertoisivat, millaisia yhteyksiä he ylläpitävät Tehtaankadulle ennen Neuvostoliiton hajoamista. Niinikään CIA:n raportissa vuodelta 1982 noteerataan SDP:n kansainvälisten asioden sihteeri Lipposen aktiivinen yhteydenpito Neuvostoliiton Helsingin lähetystöön. Raportti käsitteli Sosialistisen Internationaalin kyvyttömyyttä tuomita Puolan sotatilalaki. SI:n johtaja Willy Brandt on pitänyt tätä  raportin mukaan paljolti Suomen sosialidemokraattien ajamaa pehmeää linjausta uransa suurimpana virheenä.