Niinistön kolme vuotta - ulkopolitiikan onnistumisen arviointi ei ole koskaan yksinkertaista

Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaan ja kuningatar Silvian valtiovierailu juhlisti - sattumaa tai ei - tasavallan presidentti Sauli Niinistön virkakauden etenemistä puoliväliin. Tämä  etappi tarjoaa perinteisesti mahdollisuuden arvioida presidentti-instituutiota Suomen poliittisessa järjestelmässä sinänsä, mutta myös Niinistön kolmen vuoden kautta erityisesti ulkopoliittisten tulosten valossa. Puolivälin krouvi sivuutettiin medioissa varsin vähäisin kommentein. Tätä voi selittää niin, että poliittinen asetelma on  presidentin aseman kannalta muuttunut. Lisäksi ulkopoliittisten saavutusten arviointi on harvoin yksinkertaista, koska tehdyn työn tulokset näkyvät usein vasta myöhemmin.

Suomen historiassa on päivämäärä 1.3.  kuitenkin ollut presidentin vaihdospäivä ja tarjonnut siten usein eräänlaisen ulko-ja sisäpoliittisen ”uuden alun” kansakunnalle. On puhuttu aikakausista presidenttien nimiin yhdistämällä. Toisaalta historiallisessa katsannossa vahva presidentti syntyi ulkopoliittisista syistä vasta kylmän sodan kaudella ja pitkälle päättyi kylmän sodan loputtua. Samalla ulkopolitiikan johtojärjestys alkoi jakautua ja palattiin dualismiin, joka oli korostunut Talvi- ja Jatkososdassa.  Ennen Talvisotaa presidentillä oli ollut vahvat valtaoikeudet, mutta ensimmäisessä tasavallassa ulkopoliittinen valta oli usein myös vahvan ulkoministerin käsissä. Voimapolitiikan paluuseen ei uskottu, vaan  uskottiin rauhan pysyvyyteen ja Kansainliittoon niin pitkälle, että Suomen valtiojohto yllättyi Talvisodan alkamisesta.

Hyvä ja onnistunut ulkopolitiikka arvioidaan tuloksista, ei tavoitteista käsin. Niinistö valitsi virkaan astuttuaan 1.3.2012 tavoitteekseen ulkopoliittisesta jatkuvuudesta huolehtimisen, mikä tarkoitti, että hän halusi jatkaa kaikessa oleellisessa  presidentti Tarja Halosen harjoittamaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Presidenttien tapana on ollut painottaa virkaanastumisen yhteydessä jatkuvuuden merkitystä. Toisaalta tässä tradition paino saattoi silti estää näkemästä riittävästi voimapoliittisia muutoksia turvallisuusympäristössämme. Niinistön edeltäjän arvioissa korostettiin ”arvoja” ja sotilaallisen varautumisen  korostamista vältettiin toistuvasti. Tämän asenteen, ei niinkään analyysin, looginen seuraus oli, että kaikenlainen keskustelu Suomen NATO-jäsenyydestä pysäytettiin jo lähtökuoppiin ja joskus suomalaiselle oikeusvaltiolle vierailla keinoilla. Kansallisen edun sijaan painotettiin uusien ja globaalien uhkien seurauksena myös perustellusti ”laajaa turvallisuutta”. Virheellisesti globalisaatio nähtiin kuitenkin korostetusti pelkästään uhkana, vaikka vain Kiinan esimerkki osoittaa, mitä etuja nimenomaan köyhille globalisaatiosta seuraa.

Niinistön astuessa virkaansa usko rauhan pysyvyyteen, taloudellisen riippuvuuden kasvun rauhaa vahvistavaan vaikutukseen, Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja ETYJ:iin istui lujassa eikä voimapolitiikan paluuseen uskottu. Tälle uskolle Niinistön edeltäjä oli luonut perustan sekä hallinnossa, medioissa että tutkimuslaitoksissa. Suomi oli enemmän tuomari kuin lääkäri kansainvälisillä areenoilla. Uskottiin, ja miksi ei, että Suomi on rauhantekemisen suurvalta. Voiko tällä ”arvoulkopolitiikalla” selittää kuitenkin Suomen tappiota lokakuussa 2012, kun YK:ssa äänestettiin vaihtuvista jäsenistä YK:n turvallisuusneuvostoon? Pienellä maalla on harvoin poliittista etua siitä, että se kertoo suurille maille suoraan niiden synneistä ja opettaa niitä elämään ihmisiksi. Etenkin jos tässä arvostelussa ei olla johdonmukaisia. Saihan Venäjä kutistaa sanavapautta ja järjestäytymisoikeuksia surutta pelkäämättä todellista suomalaista arvostelua 2000-luvulla. Georgian sota sivuutettiin 2008 ”yksittäistapauksena” ilman, että sodan vakavuutta haluttiin tarkemmin analysoida. Venäjän presidentti Vladimir Putinin ei odotettu anastavan Krimiä, kuten Aleksanteri-instituutin asiantuntijat korostivat anastuksen alla. Suomelle EU olisi silti paras areena välttämättömän  arvoulkopolitiikan harjoittamiselle, mutta 2000-luvulla tuli tavaksi erottua EU:ssa myös ”arvoulkopolitiikassa”.

”Arvoulkopolitiikan” vahvistamisen ohella Suomi palautti  2000-luvulla erityissuhteen Venäjän kanssa. Suomen ulkopolitiikassa tähän suuntautuva käänne tapahtui jo 1998, mikä selitti pitkälle myös presidentin vaihdoksen vuonna 2000. Presidentti Martti Ahtisaari oli eduskunnassa valtiopäivien avajaisissa 1998 korostanut, että Suomi oli päässyt ulkosuhteissa yhteen päämääräänsä kun Suomella oli ensimmäistä kertaa historiassa hyvät suhteet kaikkiin naapurimaihinsa. Näin hän itse asiassa -vaikka asiaa ei sanottu tietoisesti suoraan - yritti päättää ”suomettumisen kauden”, kun Venäjän suhteita ei enää hoidettu erityissuhteena, ”luottamuksellisesti”, eikä niiden annettu hallita muuta ulkopolitiikkaa. Olihan erityissuhteessa vastakkain ollut aina pieni Suomi ja suurvalta Venäjä. Tämä tasapainottomuus johti auttamatta kielteiseen riippuuvuuteen, mistä vaikkapa 1980-luvulla koettu idänkaupan kriisi tarjosi yhden esimerkin. Venäjän Suomen suurlähettiläs Juri Derjabin korostikin useissa haastatteluissa 1990-luvulla, että kylmässä sodassa ”Neuvostoliitto painosti jatkuvasti Suomea”. Jopa puoluejohtaja Mihail Gorbatshov kieltäytyi 1988 tulemasta Suomeen, koska ”kaupassa vallitsi negatiivinen epätasapaino” Kremlin näkökulmasta. 

Tänä päivänä presidentti on kuitenkin edelleen sekä valtiopäämies, kansakunnan symbolinen johtaja, mutta johtaa edelleen myös ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Tästä seuraa vahva asema muutoinkin politiikassa etenkin kriisien aikana. Joulun alla 2014 Niinistö kutsui puolueiden johtajat Mäntyniemeen keskustelemaan ulkopolitiikasta. Tietenkin esillä oli Venäjä, mutta myös suhde NATO:on. Presidentin potentiaalinen valta kävi selville. Tälle menettelylle ei ole esteitä, jos puoluejohtajat pyyntöön vastaavat myönteisesti, mutta yhtä lailla tällainen kokous ei voi olla päätöksentekofoorumi. Kaiketi kyse oli uudenlaisesta ulkopoliittisesta ”iltakoulusta”, etenkin jos tapaamisista tulee käytäntö. On silti kysyttävä, mitä presidentti ajoi takaa, kun hän toivoi, että eduskuntavaalin alla keskustelua turvallisuuspolitiikasta ”rauhoitettaisiin”? Kommentti muistutti suomettumisesta, mikä tuskin oli Niinistöllä mielessä, puhumattakaan että se olisi ollut lausunnon tavoite. Vaalikentillä  talvella 2015  turvallisuus tai turvattomuuden lisääntyminen on kansalaisten ensisijaisia huolia. Toisekseen uusi perustuslaki - ”yhteistoimintamuotoilu” - sitoo myös presidentin eduskuntavaaliin, koska vaalikeskustelussa vääjäämättä arvioidaan  presidentin ja valtioneuvoston yhteistoiminnan tuloksia. Tällä tavalla mutkan kautta presidentistä on tullut myös toimija, jonka  työn tuloksia arvioidaan ei vain kuuden vuoden välein, vaan myös eduskuntavaalin yhteydessä.

Oletan, että Niinistö on halunnut yhtenäistää ulkopolitiikan johtamista. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on johtovallan osalta  hajonnut vähintäänkin dualistiseksi jälleen viimeistään 2000-luvulla, kuten edellä on viitattu ja tämän blogin tekijä arvioinut teoksessa Etupiirin ote. Viimeksi,J oukuussa 2002, pääministeri Paavo Lipponen vieraili Valkoisessa Talossa, ei presidentti.   Samaan aikaan presidentti on tavannut Venäjän presidenttiä joka vuosi, usein montakin kertaa. Tämä on seurausta erityissuhteesta, sen paluusta, eikä näistä tapaamisista eduskunnan valiokunnat ole saaneet  tietoja kuin tipottain. Joulun alla 2014 tapahtunut Mäntyniemen ”iltakoulu” toivottavasti antaa lähtökohtia johtojärjestelmän selkiyttämiselle uuden perustuslain rajoissa.

Miksi Venäjän voimapolitiikan paluuta ei ajoissa tajuttu? Tämän blogin kirjoittaja on lähtenyt siitä, että kyse on pitkälti siitä, että  historian ja voimapolitiikan merkitystä on vähätelty sanottakoon nyt yksipuolisen ”arvopolitiikan” seurauksena. Pienelle maalle on aina hyväksi, mikäli arvot - YK:n peruskirja-ohjaavat valtioiden käyttäytymistä. Mutta kansainvälisen turvallisuuden arvioimisessa voimapoliittisten tekijöiden jäsentäminen ja punninta ei tarkoita, että tämän analysoinnin seurauksena politiikan preferenssiksi tulisi voimapolitiikka. Päinvastoin voimapolitiikan ymmärtäminen edesauttaa voimapolitiikan torjuntaa ja sitä, että Talvisodan trauma ei toistu.  

Presidentti Halosen kaudella tehtiin se väärä tai ongelmallinen johtopäätös, että kansainvälisen järjestelmän katsottiin muuttuneen pysyvästi  yhteistyövaraiseksi, ”koska tulevaisuuden uhkia ei voida ratkoa kuin yhteistyössä”, kuten ulkoministeri Erkki Tuomioja tätä linjausta perusteli kesäkuussa 2013 Kultarannassa. Tämä on tietenkin paljossa totta, mutta miten ISIS-terroria tai vaikkapa Krimin anastusta voidaan ratkoa yksipuolisesti yhteistyössä? Eikö 1930-luvulla natsidiktaattori Adolf Hitlerin kanssa harjoitettu ”yhteistyö”, lepyttelypolitiikka, lopulta johtanut katastrofiin?

Suomen kansainvälisen aseman vahvistaminen on kaikkien suomalaisten yhteinen asia. Tässä mielessä presidentti Niinistön ottamat askeleet ovat oikean suuntaisia. Jatkossa tulisi lisätä resursseja strategisen ulkopolitiikan vahvistamiseksi. On varmistettava että investointeja tulee myös lännestä ei vain Kremlin yrityksistä. On myös kysyttävä, miksi Suomen tulisi harjoittaa luottamuksellisia erityissuhteita Venäjän kanssa, joka ei kunnioita kansainvälistä oikeutta ja ETYJ:in periaatteita. Jotkut varmaan sanovat, että juuri siksi. Tämä olisi kohtalokas virhe.