Miten Suomesta tuli Suomi - historian tulkintaa vuonna 2018

Itsenäisyyden juhlavuonna korostui Suomen historian kannalta sekä Venäjän aika että luonnollisesti sata vuotta kestänyt ja yhä jatkuva itsenäisyysjakso. Tänään puhutaan kansakuntien demokraattisesta rakennustyöstä - nation building - jolloin ajallinen perspektiivi on kuitenkin liian lyhyt. Useimmiten kysymys on entististä siirtomaista tai hajonneista sosialistisista valtioista. Tällä saattaa olla vaikutusta, kun Suomen valtiollinen kehitys lasketaan toden teolla alkaneeksi vasta 1809, jolloin Ruotsin itäiset ja suomalaiset maakunnat liitettiin lyhyen sodan seurauksena Venäjään.

Tarkastelen Suomen historiaa ja valtiollista kehitystä kolmen tekijän pohjalta: kieli, valtiollis-hallinnollinen kehitys sekä geopolitiikka. Valtionhoitaja C. G. E. Mannerheim pohti Suomen historiaa vuonna 1919 ja arvioi, että maalla oli ennen itsenäistymistä yli kuuden sadan vuoden pituinen kulttuurinen ja hallinnollinen  yhteys Ruotsin kanssa. Näin kenraali yritti sanoa, että Venäjän aika ei ollut jakso, jolloin Suomi syntyi. Voidaan puhua Suomen valtiollisen historian sotien jälkeen kehkeytyneestä klingeläisestä ja heti itsenäisyyden jälkeen syntyneestä mannerheimiläisestä tulkinnasta. Edellisessä korostuu Suomen valtiollisen kehityksen kannalta Venäjän aika, jälkimmäisessä paljon pitempi perspektiivi, aikajakso, jolloin ”Suomi oli Ruotsi” noin vuodesta 1157 vuoteen 1809.

---

Suomen kansan ja kielen alkuperästä tuskin saadaan aikaiseksi helposti yhteisymmärrystä. Suomen alueella asui ihmisiä varhain, noin 120 000 vuotta sitten, aikaisemmin kuin muualla Pohjolassa. Jääkauden jälkeen vasta noin 3000 vuotta ennen ajanlaskun alkua alkoi Suomen alueen asutus vakiintua se laskettiin kuuluvaksi Uraliin asti ulottuvaan kulttuuripiiriin. Jaksolla joka ulottui ajanlaskun alkuun kehittyy suomen kieli, jolle muodostuu muinaisgermaaninen, muinaisbalttilainen ja indoeurooppalainen perimä. Tällöin syntyy myös keski-Ruotsin ja Lounais-Suomen välille taloudellista vuorovaikutusta, jolla on ratkaiseva merkitys, mutta niin, että ruotsalaiset sulautuvat suomalaiseen kantaväestöön.  Samaan aikaan saapuu sekä Baltiasta suomalaisia heimoja ja lähinnä Gotlannista ja Uplannista ruotsalaisia, jolloin  suomen kieleen sulautuu ruotsalaisia sanoja (ranta, renki, koulu). Ei siten ole ihme, että 1700-luvulla kielentutkija Henrik Gabriel Porthan ymmärsi, että kieli on historian muovailema.

On arvioitu, että suomen kieli on Euroopan vanhin kieli ja se kesti tuhansia vuosia - tosin varsin vähäisen - maahanmuuton paineet. Myöhemmin, kun Suomi yhdistyy vähitellen Ruotsiin 1000-luvun alusta alken, suomen kieli säilyttää asemansa kansan pääkielenä, vaikka ajan mittaan myös kieliriita nosti ymmärrettävästi päätään.

Suomen kansallinen historia olisi puutteellinen ilman  venäläisvaikutuksen merkityksen ymmärtämistä. Karjalaisasutuksen piirissä ylläpidettiin kauppayhteyksiä Novgorodiin ja myöhemmin 1000-luvun alkupuolelta alkaen karjalaiset olivat ortodoksisen kirjon käännytystyön kohteena. Kieleen tuli sanoja venäjästä, kuten piirakka, pirtti ja ikkuna, miksei myös porukka. Kalevala kuvaa näitä ja varhaisempia aikoja, viikinkiaikoja varhaisempia vuosisatoja. Kalevalan runokielestä välittyy suomalainen huumori ja esimerkiksi kytkökset germaanisiin heimoihin. Väinämöisen Ainon metsästys tuo meidät tämän päivän metoo-keskusteluun, ehkä perustellusti, ehkä ajallemme ominaisen kulttuurimuutoksen seurauksena. Kalevala liittyy dramaattisiin ja pakanallisiin aikoihin, mutta teos on kiistatta Suomen kansallisen historian kannalta olennainen.

Voidaankin puhua ”Kalevalan maasta, joka liittyi 1110-luvulla lännestä maahan ulottuneiden ristiretkien seurauksena Ruotsin valtiolliseen yhteyteen. Suomen ja Ruotsin valtiollisen yhteyden voidaan katsoa syntyneen 1157, kun myöhemmin paavi Hadrianus IV, vielä   englantilainen Albanon kardinaalipiispa teki matkan Pohjoismaihin vuonna 1153. Hän vihki maanmiehensä Henrikin lähetyspiispaksi, joka teki mahdollisesti vierailun Suomeen 1157, mistä kirjoitettiin ”Pyhän Henrikin legendana” vasta yli 120 vuotta myöhemmin. Henkilökohtaisesti annan suuren merkityksen paavi Innocentius III:n vuoden 2016 vaiheilla kirjoittamalle ”bullalle”, joka antoi Ruotsin kuninkalle Eerik Knuutinpojalle ”oikeuden hallita niitä alueita, jotka hänen esi-isänsä olivat valloittaneet pakanoilta”. Tähän mennessä Varsinais-Suomi ja Ahvenanmaa oli käännytetty katoliseen uskoon. Paavi antoi myös poliittisia ohjeita, kuten vaatimalla  kauppaboikotin käyttämistä käännytystyön edistämiseen. Innocentius III oli koko Euroopan johtaja, koska Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin kuoltua hänellä ei ollut ainuttakaan tarpeeksi vaikutusvaltaista kilpailijaa. Voidaan kysyä, ratkaisiko katolisen kirkon historiassa yhdeksi parhaista paaveista arvotettu paavi Innocentius III Suomen geopoliittisen sijainnin lännessä runsaat 800 vuotta sitten?

---

Ruotsalainen historioitsija Herman Lindqvist on arvioinut, että Ruotsi ja Suomi olivat ”samaa maata” yli 700 vuotta. Kaikki kansalaiset olivat ruotsalaisia riippumatta siitä, puhuivatko he ruotsia, suomea, saksaa tai saamea. Ruotsissa vallitsi jatkuva valtataistelu kruunusta, mutta kaikkiin valtakunnan maakuntiin ulotettiin vähitellen samat oikeudet ja velvollisuudet. Suomalaiset laamannit osallistuivat kuninkaanvaalin jo 1362 Måran kivillä. Pääkaupunki Tukholma oli keskellä valtakuntaa, eikä myöhemmin 1600-luvun suurvalta-aikaa voida ymmärtää ilman suomalaisen ja ruotsalaisen kansakunnan yhteistä panosta. Ruotsissa käytiin niin sanotun yhteisvallan aikana 23 sisällissotaa lähinnä maakuntien välillä, 34 sotaa Tanskaa ja 33 Novgorodia vastaan, mutta ei yhtään sotaa Suomea vastaan, joka oli osa samaa maata.

Ruotsi oli jo 1200-luvulla ottanut idänpolitiikan vakavasti ja alkanut rakentaa suuria linnoja  puolustustarkoitukseen. Vuoteen 1350 mennessä syntyi myös Suomen ruotsalainen väestönosa, eikä tämän muuttoaallon seurauksena tiedetä syntyneen kieliriitoja, kuin vasta Venäjän vallan aikana 1800-luvulla. Geopoliittisesta näkökulmasta ratkaisevaa oli 1322-23 käyty sota Novgorodia vastaan, suuriruhtinas Jurin epäonnistuttua Viipurin linnan valtauksessa. Pähkinänsaaaren rauha 12.8.1323 piirsi valtakunnalle  itärajan jolloin tehtiin myös ensimmäinen kirjallinen rauhansopimus. Tässä yhteydessä Varsinais-Suomi, Häme ja laaja-ala Karjalasta määriteltiin Ruotsin Itämaaksi, Östlandiksi. Keskiajan lopulta alkaen Ahvenanmeren itäpuolueista maata ryhdyttiin nimittämään Suomeksi Varsinais-Suomen maakunnan mukaan.

---

Suomesta tuli Kustaa Vaasan kaudella (1523-1560) kiinteämpi osa Ruotsia uskonpuhdistuksen, asutuspolitiikan ja Venäjän kanssa käytyjen sotien seurauksena. Hän vietti 1555 kokonaisen vuoden Suomessa, mikä on pisin aika, jonka Ruotsin kuningas on viettänyt yhtäjaksoisesti itämaassa. Suomi oli muuttunut Ruotsin suuriruhtinaskunnaksi, mitä voisi myös pitää sen tunnustamisena, että Suomi oli nostettu kansakunnaksi Ruotsin yhteydessä. Ruotsin itämaa laajeni 1617 Stolbovan rauhan seurauksena, jolloin koko Suomenlahden eteläpuolinen Inkerinmaa sekä Viipurin ja Käkisalmen läänit liitettin Ruotsiin. Ruotsista tuli puolestaan 1600-luvun puoliväliin mennessä Euroopan toiseksi suurin valtio Venäjän jälkeen, vaikka siellä asui vain 1,5 miljoonaa asukasta ja Venäjällä peräti 14 miljoonaa.

Ruotsin suomalaisten maakuntien joutuminen Venäjän strategiseen etupiiriin ratkesi 1700-luvun käänteissä, jolloin sisäisesti epävakaa Ruotsi oli kykenemätön harjoittamaan älykästä diplomatiaa ja puolustamaan sotilaallisesti itäisiä maakuntiaan, ”Suomea”. Venäjä teki kansanmurhan Suomessa 1714-1721 isovihana tunnettuksi tulleena miehityskautena, joka päättyi Uudenkaupungin rauhaan. Tällöin vedettiin raja, joka on suunnilleen siinä missä tänäänkin. Venäjän ja Ruotsin välinen ”Suomen sota” alkoi 21.2.1808 ja päättyi 17.9. 1809. Sodalla oli suurpoliittinen tausta kun Venäjä ja Ranska olivat solmineet 7.7.1807 Tilsitissä rauhan, johon liittynyt geopoliittinen etupiirijako antoi Venäjälle vapaat kädet Suomen osalta. Päätös Suomen tulevaisuudesta tehtiin lopullisesti syyskuussa Erfurtissa, jolloin Napoleon tapasi uudelleen Aleksanteri I:n. Tämän konferenssin aikana Tilsitin etupiirijako vahvistettiin. ”Ostin Espanjan Suomella”, kehui Ranskan keisari myöhemmin. Esillä oli jopa koko Ruotsin jakaminen.

Suomen historiassa 1807-1809 on tärkeä taitekohta. Tohtori Risto Volanen on korostanut teoksessaan Suomen synty, miten Erfurtissa syyskuussa 1808  pidetyn Aleksanteri I:n ja Napoleonin konferenssin jälkeen joukko ”Turun realisteja” ratkaisi, että Suomi ikään kuin alistuisi vapaaehtoisesti ja sovinnolla Venäjän Keisarin alamaisuuteen, vaikka sota päättyi vasta vuoden päästä. Realistit kokosivat ”lähetyskunnan”, joka katsoi olevansa ”Vapaan, mutta lakeihin sitoutuneen kansakunnan jäseniä”. Parinkymmenen hengen neuvottelukunta  muodostui säädyistä, joka ryhtyi keskustelemaan - tosin ilman valtuutusta - Venäjän valloittaman Suomen siviilihallinnon järjestämisestä Pietarissa. Käytännössä ryhmittymä otti vallan Suomen kansan nimissä ja teki eräänlaisen laillisen valtiopetoksen, jota Volanen vertaa Thomas Jeffersonin laatimaan vuoden 1776 Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistukseen.  Menemättä yksityiskohtiin, pidän vertausta ongelmallisena, vaikka haluaisikin ymmärtää Turun realistien motiivien puhtauden. Tarkoitus oli saada aikaan vaihtokauppa: Keisari saa hallittavakseen lojaalin kansan, mikäli se saa pitää omat lait, uskonnon ja hoitaa asioitaan mahdollisimman pitkälle itsenäisesti. Maaliskuun 27. päivänä 1809 keisari allekirjoitti samansisältöisen hallitsijan vakuutuksen Porvoossa: ”Suomi on kansakuntana sijoitettu vastaisuudessa kansakuntien arvoiseen joukkoon”. Sota päättyi kuitenkin vasta syyskuussa, kun 17.9.1809 solmittiin Haminan rauha. Suomi oli tarkoitus liittää ikuisiksi ajoiksi Venäjään. Asian ilmaisi kenraali von Döbeln puheessaan 8.10.1809 Uumajassa Ruotsin armeijan joukoille: ”Suomalaiset! Tässä rauhassa menetetään kolmasosa Ruotsin kruunun alueesta. Ruotsi menettää ainiaaksi ylvään Suomen kansakunnan, vahvimman tukensa. Eikä siinä kyllin, Ruotsin armeija menettää sotavoimansa ytimen, niiden merkittävimmän osan”.

”Näin alkoi Suomen valtiollisen kehityksen tie”, kuten entinen Moskovan lähettiläs Heikki Talvitie toteaa. Maakuntien uusi status, suuriruhtinaskunta, ei muuttanut silti sitä tosiasiaa, että Suomi oli myös Venäjän miehitetty  maakunta. Ensimmäisiä viittä vuosikymmentä Venäjän miehitystä on verrattu Itä-Euroopan kokemuksiin kylmässä sodassa. Venäläinen, autoritäärinen hallinto läpäisi entiset Ruotsin itäiset maakunnat. Sen vaikutukset ulottuivat pitkälle. Suomen kielen vahvistaminen oli myös tarkoitettu heikentämään Ruotsin vaikutusta Suomessa. Suomi oli 1880-luvulta alkaen lisäksi venäläistämisen, ”russifikaation” kohteena, kun vapaamielistä tsaaria Aleksanteri II:ta seurasi konservatiivinen Aleksanteri III. Autonomian kaudella Krimin sota (1853-56) ja myöhemmin Saksan nousu suurvallaksi heikensivät Venäjää.

Suomen geopoliittinen asema pysyi silti epävakaana itsenäistymisen jälkeen, koska Euroopassa kyti jatkuvasti kriisi. Suomen valtiojohto etsi turvallisuuspoliittisia pilareita, mutta aika loppui kesken. Lopulta vuoden 1939 Venäjän turvallisuusintressi ja Suomen oikeudet olivat vastakkain. Valtiojohdon jakautuessa lopputuloksena oli talvisota. Jälkikäteen on luotu näkemys, että Suomi on yrittänyt ratkaista turvallisuuspoliittisen ongelmansa  aina silloin virheellisesti kun se on tukeutunut vieraan apuun. ”Suomen aluetta on käytetty itsenäisyyden aikana kolme kertaa Suomen suostumuksella Venäjää vastaan: 1918, 1919 ja 1941-1944”. Esitetyn arvion mukaan avun torjunta olisi estänyt ongelmat Neuvosto-Venäjän kanssa, mikä opittiin vasta kovien sotakokemusten jälkeen. Tämä edellyttää kommentointia. Vuonna 1918 Valkoisen armeijan komentaja C. G. E. Mannerheim vastusti kuitenkin Saksan Itämeren divisioonan invaasiota ja erosi toukokuussa 1918 vastalauseena senaatin Saksan suuntaukselle. Vuonna 1918  saatu ”vieras apu” tuli pitkälle pyytämättä ja liittyi Saksan suurstrategiaan, ei Suomen turvallisuuspolitiikkaan sinänsä. Sen sijaan bolshevikkien rooli sisällissodan aloittamisessa ja punaisten aseistamisessa on kiistaton. Suomesta tuli tehdä Neuvosto-Venäjän sosialistinen itämaakunta. Vuoden 1919 kesällä puolestaan tasavaltalaiset hallituksessa estivät valtionhoitaja Mannerheimin yritykset hyökätä aseellisesti Neuvosto-Venäjälle Itä-Karjalan valtaamiseksi. Tällä hankkeella hän tosin halusi poistaa idän uhkan pysyvästi Suomelta, mutta olisi kohtalokkaalla tavalla saanut Neuvosto-Venäjästä vihollisen. Monien arvioiden mukaan Suomea olisi kohdannut miehitys. Sotien välisinä vuosikymmeninä syntyi moderni Suomi, joka vahvisti asemaansa  demokraattisena länsimaana, mutta ei saanut ratkaisua  vaikealle geopoliittiselle asemalleen. Talvisodan osalta ”itäinen” tulkinta korostaa, että Suomi puolustautui yksin menestyksellisesti ja sodan seurauksena vedetty uusi raja oli vuoden 1721 Pietari Suuren ”oikea raja”. Suomella ei tämän päättelyn mukaan ole tänäänkään Venäjälle erityistä strategista merkitystä, joten status quon säilyttäminen - jonka edellytys on sotilaallinen liittoutumattomuus - takaa parhaiten vakauden Itämeren pohjoisella vyöhykkeellä. On sinänsä osoitettu, että Stalin aidosti pelkäsi vuodesta 1937, että Suomen aluetta käytettäisiin Saksan sivustaiskuun sitä vastaan. Osa Suomen valtiojohdosta tiedosti ongelman, mutta jäi vähemmistöön, mikä  saattoi olla osasyy talvisodan syttymiseen. Pienen maan on osoitettava joustavuutta, jos se kohtaa ison naapurin yksin. Toisin sanoen taitavampi diplomatia olisi voinut estää talvisodan, ja siten myös jatkosodan, kuten Mannerheim muistelmissaan päätteli.  Kun Suomi hyökkäsi Neuvostoliittoon 1941 Saksan operaatio Barbarossaan kytkettynä, ”liittolaisuus” oli seuraus talvisodasta. Suomessa oltiin vakuuttuneita, että kyse oli oikeutetusta hyvityssodasta.

---

Vaikka raja ei enää ollut sotien jälkeen lähellä Pietaria, ei geopolitiikan aiheuttama ongelma tällä kuitenkaan poistunut. Neuvostoliitto halusi enemmän, jonkinlaista uutta ”russifikaatiota”. Suomi solmi edelleen epäluuloisen Stalinin aloitteesta 1948 YYA-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa, joka halusi sopimuksen avulla pitää Suomen kiinteästi jälleen strategisessa etupiirissään. Sopimuksen luonteeseen kuului syventää yhteistyötä kaikilla sen artiklojen määrittämillä alueilla. Suomesta tuli luoda ”neuvostomielinen” naapurimaa, kuten KGB:n propagandaohjeessa todettiin vielä 1986. Suomen tuli ennen muuta estää maa-alueensa luovuttaminen vieraan valtion käyttöön, mutta toisaalta YYA-sopimuksen avunantopykälä avasi oven puna-armeijalle. Syksyllä 1973 yleisesikunnan päällikkö kenraalimajuri Paavo Junttila kertoi presidentti Urho Kekkoselle, että ”Neuvostoliiton sotilasjohdon suunnitelmiin kuuluu kaikissa vaihtoehdoissa käyttää sodan aikana hyväkseen Suomen ilmatilaa ja maa-aluetta”. Kekkonen oli vakuuttunut, että sotilaallinen yhteistyö oli YYA-sopimuksen takia aloitettava jo kriisin uhatessa. Suomi harjoitti puolueettomuutta, mutta enemmän tai vähemmän Neuvostoliiton hyväksi. YYA-sopimuksella oli näin poliittisia seurausvaikutuksia, mikä johti lännessä suomettumisepäilyihin, eikä ilman perusteita.

---

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen syntyi uusi tilanne: sotilaalliseen yhteistyöhön ja avunantoon velvoittava YYA-sopimus purettiin. Suomi oli vapaa tekemään omat turvallisuuspoliittiset ratkaisunsa. Toisin sanoen Suomi oli vapautunut geopolittisesta Venäjä-riippuvuudesta. Uusi tilanne loi edellytykset myös hakeutua syvemmälle Euroopan integraatioon, jota Neuvostoliitto oli vastustanut. Toisaalta Suomessa eli vahvana toinen historiallinen tulkinta, joka muodostui ongelmaksi 2000-luvulla. Kansainvälinen järjestelmä on kuitenkin muuttumassa. Tietyssä mielessä lisääntynyt maahanmuutto muistuttaa Ruotsin kautta edeltäviä aikoja, jolloin Suomeen tuli väestöä Baltiasta, idästä ja Ahvenanmeren takaa. Suomen asema idän ja lännen välissä on edelleen valinkauhassa. Kansallinen identiteetti ja turvallisuuspoliittinen asema on luotava uudelleen, koska turvallisuusympäristö muuttuu. Nykyinen turvallisuusratkaisu nojautuu klingeläiselle tulkinnalle Suomen valtiollisesta historiasta, joka syntyi YYA-kaudella.  Se kaipaa tarkistamista, jolla olisi myös turvallisuuspoliittisia seurausvaikutuksia. Palaaminen Suomen ja Ruotsin yhteisvallan aikaan turvallisuuspolitiikassa on silti mahdotonta, koska Ruotsi on sen selvästi torjunut. Sellainen ei toiminut enää 1700-luvulla, eikä myöhemminkään - miksi se toimisi 2010-luvulla?