Miten Pariisin terrori-isku tulee ymmärtää?

Ääri-islamin väkivalta saapui Euroopan unionin ytimeen, Pariisiin, mutta ei varoittamatta. Viime vaiheessa Syyrian sota on toiminut Eurooppaan levittäytyneen terrorin koulutusleirinä jo vuosia. Se, että Syyrian sotaa ei saatu alussa kahlittua, on johtanut eilen koettuun Pariisin raakalaismaiseen terrori-iskuun.

Euroopan unionin suurissa jäsenmaissa islamin vastainen poliittinen liikehdintä on kasvanut viime kuukausina. ”Pegida” Saksassa, Le Pen Ranskassa, Ruotsidemokraatit Ruotsissa ja Britanniassa UKIP. Lista anti-islamilaisista poliittisista liikkeistä on lopulta paljon pitempi. Jokaisessa EU-maassa vallitsee jo hiljaa nielty itsesensuuri, kun medioissa käsitellään islam-problematiikkaa. Suomessa eräs pääministeri  taisi vaatia lehdistöltä ”harkintaa”, kun ne käsittelivät Islamin aiheuttamaa pelkoa tai arvostelua. 

Joskus vaikeista asioista ei yksinkertaisesti haluta keskustella. Etenkin silloin, kun tulisi osoittaa kykyä konfrontaatioon. Politiikassa pyritään viimeiseen saakka puolustamaan neuvottelua ja rauhanomaista ratkaisua, vaikka vastapuoli olisi näistä tavoitteista luopunut jo aikaa sitten. Islam on yksi vaikea asia, jonka vajanainen ja hajanainen käsittely Euroopassa on nostattamassa suuria poliittisia jälkiaaltoja. Muslimeja on maailman väestöstä 23%, noin 1,6 miljardia, joista joissain arvioissa fundamentalisteiksi lasketaan ehkä 50, jopa 100 miljoonaa. Yksikin miljoona riittää aiheuttamaan sekasortoa, ehkä vain 10 000.

Pariisin terrori-isku ei ole oire sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä. Vastassa oli liberaalit arvot ja islamin fundamentaalinen ja väkivaltainen lahko. Monien mielestä Isis ja liikkeen hengenheimolaiset eivät edes ole muslimien hengellisen yhteisön edustajia. Tuskin Josef Stalinkaan edusti kommunismin ihanteita sen paremmin kuin Adolf Hitler oli kristitty, vaikka ”saksalaiset kristityt” - Saksan virallinen kirkko Kolmannessa Valtakunnassa- tukivatkin Hitlerin terorihallintoa.

Islamin väkivaltainen uhka on nyt poliittinen realiteetti. Väkivallan vastustaminen alistumalla, mihin itsesensuuri automaattisesti johtaa, ei ole ratkaisu. Kansainvälisessä politiikassa vallitsee usein paradoksin kaltainen lainsalaisuus. Kun halutaan rauhaa, lopputulos on väkivaltaisempi kuin, että voimaa oltaisiin vastustettu ajoissa voimalla. Syyriassa olisi tarvittu ulkoinen interventio, mieluusti YK:n lipun alla, vaiheessa, kun Syyrian hallitus alkoi käyttää voimaa omia kansalaisiaan vastaan, jotka protestoivat korruptiota ja yksinvaltaista järjestelmää vastaan. Kun sisällisota muuttui kaaoottiseksi, ja siihen osallistui myös Iranin  tukemat ulkolaiset taistelujoukot, kyse oli jo lännen ja ”islamin” vastaisesta strategisesta konfliktista. Venäjä on tässä konfliktissa jäänyt Syyrian hallituksen puolustajaksi, mutta tuskin voi enää laskea hyötyvänsä aktiivisesta roolistaan millään tavoin. 

Pariisin terrori-iskut eivät vielä ole riittävä syy käynnistää ”sotatoimia”. Päinvastoin, nyt on aika arvioida tapahtuman poliittiset seurausvaikutukset. Aloite on suurten EU-maiden johtajilla. Islamin vastainen mieliala kasvaa, mutta se ei saa johtaa aloitteettomuuteen, eikä väkivallan uhrien kustannuksella tule tehdä politiikkaa, joka johtaa suurempaan väkivaltaan. Dogmaattinen pasifismi ei kuitenkaan näytä pyyhkäisseen Euroopan taivaalta sinne nousevia synkkiä pilviä. Kansainvälisen politiikan avainasioita on voiman käyttö, sen harkittu käyttö, joko voimatasapainon säilyttämiseksi tai vaikkapa terrorin talltuttamiseksi.