Miten arvioida Venäjän kehitystä - tarvitaan objektiivista tutkimusta

Kävin marraskuun lopulla luentomatkalla Uppsalan yliopistossa. Yliopiston Venäjän tutkimuksen laitos oli kutsunut allekirjoittaneen kertomaan teokseni Etupiirin ote tutkimustuloksista. Paikalla oli kutsuttuina vieraina satakunta tutkijaa ja yliopiston opettajia. Samalla juhlittiin laitoksen tutkijoiden saamia merkittäviä tutkimusapurahoja Ukrainaa koskeviin hankkeisiin. Tunnelma oli hilpeä, vaikka aihe oli vakava: Venäjän tilanne ja Ukrainan kriisi eivät ole jättäneet ketään kylmäksi.

Illan aikana sain kuulla, että Georgian sodan aikana elokuussa 2008 Ruotsissa oli vaikea löytää medioihin tai eduskunnan valiokuntiin asiantuntijoita arvioimaan, mistä sodassa oli kysymys. Ruotsissa oli totuttu syvän rauhan näköalaan, johon ei enää liitynyt asellisia konflikteja, ei ainakaan Euroopassa. Tukholman Rauhantutkimuslaitos SIPRI tekee merkittävää kartoitusta, mutta varsinaisia eurooppalaisia sodanuhkia ei SIPRikään enää ollut ennustanut. Ruotsin armeijassa käynnistettiin laajat supistustoimet. Maraskuussa 2014 tilanne oli muuttunut perinpohjin. Armeijan määrärahojen lisäämisestä puolueet suorastaan kilpailevat. Ruotsin Akatemia myöntää rahaa Venäjän ja Ukrainan tutkimukseen ennennäkemättömiä summia. 

Aloittaessani vuoden 2013 lopulla Etupiirin ote -kirjan kirjoittamisen syynä oli Ukrainan kriisi. Kirjan ilmestymisen aikaan lokakuun alussa Suomessa vallitsi - mielestäni - Venäjän kehityksen aiheuttama hämmennys. Asiantuntijoiden mielipiteet erosivat usein melkoisesti toisstaan. Lisäksi oli jaksoja jolloin Venäjää arvioitiin siteeraamalla pelkästään ulkolaisia tutkijoita. Tämä viittaisi siihen, että omat eväät oli syöty. Harva oli uskonut, että Venäjä voisi turvautua voimatoimiin, puhumattakaan toisen valtion alueen osan liittämisestä omaan valtaisaan valtioalueeseensa. Venäjän toimille löytyi silti myös ymmärrystä, mikä kumpusi lähinnä globalisaation kriiitikoiden sekä EU:n vastustajien riveistä. 

Menemättä pitemälle yksityiskohtiin, hämmästyttävintä Venäjän toimissa on nimenomaan Krimin anastus. ”Krimin kysymys” tulee jakamaan kansainvälistä yhteisöä vuosikausia, ellei Venäjä luovu anastuksesta, mikä nyt vaikuttaa epätodennäköiseltä. Olisi voinut olettaa, että Venäjä yrittää ”suomettaa” lähialueita, mutta olisi pysyvästi luopunut aseellisesta anastuspolitiikasta. Venäjän yksi suuri ongelma liittyy maan suureen maantieteelliseen kokoon, joka on 300 vuotta jatkuneen imperiaalisen laajentumisen seurausta. Katariina II valloitti Krimin 1700-luvun lopulla. On vaikea ymmärtää, miten niemimaa olisi historiallisesti ”pyhä osa” Venäjää. 1700-luvulla Venäjä laajeni ei vain Krimille vaan myös Pohjoiseen Eurooppaan, mikä sinetöi Suomen gepoliittisen aseman kohtalon. 

Venäjän tapahtumat eivät ole Suomelle toisarvoinen asia. Näin ollen Venäjän tutkimus tulisi olla keskeisellä sijalla sekä yliopistoilla että muissa tutkimuslaitoksissa. Valitettavasti etenkin strategian tutkimus on menettänyt merkitystään. Allekirjoittaneen käsityksen mukaan Suomen Pankin johtajana 1990-luvulla tominut Kalevi Sorsa oli merkittävä vaikuttaja, että Suomen Pankkiin luotiin siirtymätalouksien tutkimuslaitos ja Helsingin yliopistoon perustettiin Venäjän tutkimukseen erikoistunut Aleksanteri-instituutti. Alun perin tekeillä oli kaiketi Itämeri-instituutti. Näin ollen lähtökohtia oli merkittävälle ”idäntutkimukselle”.

Etenkin Aleksanteri-instituutin taannoinen, eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan tilaama 130-sivuinen raportti Venäjän naapurisuhteista osoitti, että aiemmin huippuyksiköksi aiottu instituutti rämpii pahoin uskottavuusongelmissa nimenomaan tieteellisenä tutkimuslaitoksena. YLE ja MTV eivät tästä ongelmasta paljoa piitanneet, kun ne ajoivat raportin julkistamistilaisuuden suorana uutisissa. Valiokunnan puheenjohtajan mediasuhteet painoivat ehkä enemmän kuin raportin  erittäin heikko tieteellinen taso. Helsingin Sanomat onneksi tämän tajusi.

Suomessa harjoitettavan Venäjä-tutkimuksen rajoituksiin kuuluu se, että lähtökohtaisesti tutkimuksella on haluttu tukea Suomen ja Venäjän taloudellista kanssakäymistä. Idänkaupan mahdollisuuksia ja ongelmia kartoitetaan lisäksi East Office’ssa ja etenkin Lappeenrannan yliopistossa. Toinen tavoite on ollut tukea Suomen ja Venäjän poliittisia suhteita. Kriittiselle tutkimukselle tällä lohkolla on jäänyt jäännösrahat. Ulkopoliittisen instituutin rooliksi on jäänyt paikata aidon tutkimusintressin aukkoa, vaikka sekin on policy making- instituutti ei niinkään research center. Yksityisillä pankeilla on päteviä Venäjän talouden analyytikkoja, mutta ei varsinaisia strategian asiantuntijoita, joita on harvakseltaan puolustushallinnon piirissä, mutta ei ulkoministeriössäkään enää. 

Venäjästä tarvitaan rehellistä ja analyytistä tietoa, ei pelkästään tarkoitushakuista selittelyä. Etenkin laajempi, strateginen Venäjän kehityksen analyysi onkin jäänyt vähäiselle huomiolle. Saksan medioissa oli 17.12. jo avoimesti esillä pelkoja, että Venäjän talous on yksinkertaisesti romahtamassa. Lisäksi on tehty vertailuja vuosiin 1991 ja 1998, jolloin Venäjä oli aidosti systeemikriisin partaalla. Osaltani arvioin 1998 artikkelissani Suomen Kuvalehdessä, että 21. vuosisadan alkupuolella Venäjä joutuu läpikäymään poliittis-taloudellisen kriisin ennen kuin selviää, ajautuuko maa uuteen hajoamiskierteeseen vai palautuuko yhtenäisyys ja vakaus, mutta  orastaneen demokratian kustannuksella. Venäjän vahva talouskasvu 2001-2008 vaikutti sihen, että tämä negatiivinen kehitysvaihtoehto häivyttyi useimmista arvioista. Pessimistiselle perusarviolle olin löytänyt perusteluita 1991 teoksessa After the Cold War, jossa arvioitiin Neuvostoliiton hajoamista ja siihen liittyneitä gepoliitisia seurauksia. 

Putinin 2000-luvulla kehittelemä ajatus jonkinasteisesta Neuvostoliiton geopoliittisesta paluusta ei ole ollut realistinen, saatikka mahdollinen. Poliittiset utopistit ovat usein historiassa aiheuttaneet paljon vahinkoa. Realismia olisi ollut Venäjän viisas vetäytyminen suurvalta-asemasta, eikä pyrkiä entisen Neuvostoliiton alueiden kytkemiseksi geopoliittiseen vaikutusalueeseen. Tämä on tietenkin nyt toiveajattelua, eikä realismia. Vladimir Putinin uhkarohkea yritys luoda nopeilla operaatioilla geopoliittinen astinlauta ensin Ukrainaan ja Mustallemerelle että palauttaa suurvalta-asema Euraasian Unionin kautta on ajautumassa kriisiin, koska hankkeiden taloudellinen hinta on kasvanut oletettua suuremmaksi. 

Muutos tapahtuu Venäjällä viime vaiheessa nopeasti, kuten Keith Gessen on osuvasti arvioinut. Suomalaisessa Venäjän tutkimuksessa ollaan kiinni ”suurvalta-syndroomassa”. Miten tahansa Venäjää arvioidaankin, sen oletetaan kestävän  suurvaltana, ”ei muuttuvan nopeasti”.  Stalinistien vallankaapauksen aikana elokuussa 1991 ulkoministeriössä, missä on usein erinomaista asiantuntemusta kansainvälisistä asioista, ei uskottu Neuvostoliiton todelliseen hajoamiseen. Tässä olin todistajana paikan päällä. 

Ajautuiko Venäjä jo vuodesta 2008 ”pysähtyneisyyden aikaan”, kun kansalaisoikeuksia rajoitettiin, oikeuslaitos politisoitui ja valtio otti strategiset toimialat hallintaansa ja alkoi luoda kontrollia myös laajemmin talouteen. Samalla yksi puolue otti poliittisen vallan yhdessä turvallisuspalvelujen kanssa. Demokraattiset kansalaisjärjestöt, presidenttiehdokkaat ja mediat yksinkertaisesti eristettiin julkisesta tilasta. Neuvostoliitossa puolue kontrolloi turvallisuuspalveluja, mutta Venäjällä turvallisuuspalvelut ovat kontrolloimassa koko yhteiskuntaa eikä niitä kontrolloi kuin presidentti Putin ja hänen uskottunsa.

Ongelmallisinta suomalaisessa Venäjä-tutkimuksessa on se  ajattelutapa, että tutkimus jos ei ole ”venäjämielistä” niin sen täytyy olla ”venäjävastaista”. Aleksanteri-instituutti piti tärkeänä, että sen tuore Venäjän naapuuripolitiikkaa käsitellyt raportti sisälsi myös Venäjään myönteisesti suhtautuneiden tutkimuslaitosten edustajia, tosin nimettömyyden suojissa.Tällainen jaottelu jo lähtökohtaisesti sisältää uskottavuusongelman. Objektiivisen tutkimuksen intressi ei toteudu tällaisessa asenneilmapiirissä.