Lähimenneisyydessä ei ole häpeämistä - mutta sitä ei pidä vääristellä, kuten Venäjällä tapahtuu

Vladimir Putin on saanut tavalliset venäläiset uskomaan, että maasta on tullut jälleen suurvalta. The Guardian -lehden Moskovan kirjeenvaihtaja Shaun Walker on julkaissut ansiokkaan teoksen The Long Hangover ("Pitkä krapula"), joka tarkastelee Putinin "uutta Venäjää", jonka luomisessa historian manipuloinnilla on ollut keskeinen, jopa ratkaiseva rooli.

Walker etsii myös vastausta kysymykseen, miksi Venäjä ei pysty samaan kuin Saksa, joka on tehnyt natsikauden pesänselvitystä ansiokkaasti. Venäjällä ei keskustella Josif Stalinin hirmuteoista, kuvata vankileirien saaristossa koettuja kärsimysnäytelmiä tai avata vähemmistökansallisuuksien julmia pakkosiirtoja koskevia arkistoja. Päin vastoin Putin käyttää menneisyyttä ja sen tietoista manipulointia Venäjän uuden identiteetin vahvistamiseen. Toisesta maailmansodasta, Suuresta Isänmaallisesta sodasta, on kehitetty 2000-luvulla tähän tarvittavan "voiton ideologian" perusta.

Walker muistuttaa, että Neuvostoliitossa lokakuun vallankumous ja työläisten vappu olivat juhlinnan kohteita. Suuren Isänmaallisen sodan voitonpäivän, toukokuun 9. päivän  paraateja ryhdyttiin järjestämään vasta Leonid Brezhnevin kaudella (1964-82), kun sosialistinen utopia ei enää ollut realismia, mutta menneisyyden sankariteoilla - etenkin maailmansodan voitolla - voitiin motivoida kansalaisia luottamaan myös sosialismin toteutumiseen joskus tulevaisuudessa. Vasta Neuvostoliiton hajottua kenraali Dmitri Volkogonovin johtama historiakomissio toi esille, miten raskaasti toisen maailmansodan voiton taustoja oli vääristelty. Arvostelun kohteeksi joutunut Volkogonov vastasi tylysti: "Emme tarvitse sokeaa nationalismia. Tarvitsemme totuuden."

Putinin Venäjä on valinnut uuden identiteettinsä perustaksi nationalismin, jota luodaan maailmansodasta kehitetyillä myyteillä. Vuonna 2000 järjestettiin ensimmäinen ja suurellinen sotilasparaati Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Vuonna 2005 voitonpäivän juhlinta sai jo äärinationalistisia piirteitä, kun kansalaiset alkoivat kantaa Pyhän Yrjön mustaoranssisia rusetteja rintamuksissaan. Vuoden 2008 paraatissa Punaiselle torille vyöryivät ensimmäisen kerran Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen suuret massatuhoaseet. "Emme kalistele sapeleita", vakuutti Putin hallituksen istunnossa. "Emmekä uhkaa ketään". Elokuussa Venäjän panssarit vyöryivät Georgiaan. Walker osoittaa, että voitonpäivän juhlinnassa eivät enää korostu niinkään menneisyyden suurteot ja uhraukset, vaan tämän päivän ja tulevaisuuden sotilasvoimaan nojaava voittajavaltio.

Myös Suomessa on identiteettiä vahvistettu historian vaivihkaisella manipuloinnilla. Vuoden 1918 sisällissodasta totuutena on pidetty Väinö Linnan fiktiota Täällä Pohjantähden alla. Se oli oman sukupolveni suurteos itsenäistymisen alkuvaiheista. Tämän blogin kirjoittaja tuhrasi varman laudaturin äidinkielen kokeesta kirjoittamalla talvella 1969 aineen Akseli Koskelasta, "ihailemastani suomalaisesta". Aine lähti koulusta Jyväskylästä laudaturina, mutta palasi Helsingistä cum laudena. Ikävä totuus vain oli se, että kyse oli fiktiivisestä hahmosta. Torppareita oli punaisistakin vain pieni murto-osa, mutta Linna sai luotua mielikuvan sotasankaruudesta, joka  siivitti torppareiden vapaustaistelua. Kuitenkin kyse oli bolshevikkien manipuloimasta kiihotuksesta, joka sai jalansijaa sosialidemokraattisessa puolueessa marraskuussa 1917. Suomi oli menettämässä itsenäisyytensä heti alkuunsa. Oli pelottavaa seisoa omilla jaloilla. Tilaisuus virheen korjaamiselle tarjoutui tämän blogin tekijälle lopulta Etupiirin ote -teoksessa vuonna 2014.

Voi olla, että valkoinen terrori teki välttämättömäksi Linnan fiktion, jotta punaisten sotasyyllisyys ei nousisi esille liian aikaisin. Talvi- ja jatkosota loivat poliittisen asetelman, jonka seurauksena oli ulkopoliittisesti järkevää mukautua Väinö Linnan tarjoamaan selitykseen sisällissodasta - tai kuten tuli tavaksi sanoa - "kansalaissodasta". Valkoisten teloituskomppaniaa  1918 johtanut tasavallan presidentti Urho Kekkonen teki sisällissodan päättymisen 50-vuotisjuhlan yhteydessä kunniakäynnin punaisten haudalla, mikä sisälsi enemmän henkilökohtaista dramatiikkaa kuin tuolloin tiedettiin. Kekkonen tunnusti  käytännössä "sotarikoksensa" vasta 1981 eronsa kynnyksellä. Presidentillä oli oletettavasti  oma syyllisyys mielessä, kun hän teki kunniakäynnin SKDL-taustaisen ministerin Ele Aleniuksen toivomuksesta. Aleniushan oli punaorpo.

Kylmän sodan jälkeen 1990-luvulla vallitsi hillitty, suorastaan piiloteltu helpotus, kun Neuvostoliitto hajosi. Virallinen Suomi tosin oli enemmänkin hämmennyksissä: Suomi menetti yhdessä yössä tuottoisan kauppakumppanin, mutta myös turvallisuuspoliittisen vakauden, jonka eteen koko diplomaattinen toiminta oli keskitetty vuosikymmeniä. Mikä olisi Suomen kansainvälinen identiteetti, kun se ei enää ollut "erityistapaus"? Suomi oli se länsimaa,joka vältti neuvostomiehityksen 1944 ja jossa sai puhua melko vapaasti, kunhan ei liikaa arvostellut Neuvostoliittoa, suurta ja "ystävällistä" naapuria.

Vasta arkistojen vähittäinen aukeaminen ja entisten KGB-upseerien loikkaukset alkoivat 1990-luvun lopulla kieliä niistä ongelmista, joita suomalais-neuvostoliittolaisissa suhteissa oli ollut kaiken aikaa. Kylmän sodan jälkeen oli nopeasti syntynyt käsitys, että Suomi selvisi tästäkin sodasta "kuin koira veräjästä". Ongelmia oli ollut, mutta ei niin suuria, että niistä kannattaisi käydä käräjiä. SKP:n saamasta raha-avustakin syyttäjät jättivät syytteiden nostamisen "näytön puuttuessa".  Näyttöjä oli tietenkin olemassa runsaasti, mutta hyvien naapurisuhteiden säilyttäminen oli tärkeämpää kuin rahanpesusyytteiden nostaminen "kommunistiveteraaneja" vastaan.  Oli aika katsoa Eurooppaan, ei entiseen Neuvostoliittoon.

Jostain syytä 2000-luvun alussa kylmän sodan aikaista ulkopolitiikkaa ryhdyttiin virallisissa puheissa kiittelemään menestystarinaksi. Samalla torjuttiin kaikki spekulointi suomettumisesta. Termi oli lanseerattu 1960-luvun lopulla Länsi-Saksassa, missä pelättiin, että kritiikitön yhteistyö - Ostpolitik - Neuvostoliiton kanssa johtaisi vähittäin Länsi-Saksan suomettumiseen.  Tämän poliitiikan arkkitehti Willy Brandt torjuikin suomettumisen käsitteen ja pyysi Suomelta virallisesti anteeksi termin käyttöä. Suomessa puhuttiin jopa itsesuomettumisesta eduskunnan puhemies Johannes Virolaisen vuonna 1979 selitettyä, että kokoomus oli pidetty oppositiossa "yleisistä syistä", toisin sanoen Neuvostoliiton vaatimuksesta. Jopa kokoomus hyökkäsi Virolaista vastaan, ei vain Kekkonen, joka otti vastuulleen sen, että totuus ei tulisi esille. Tänään tiedetään, että Virolainen kertoi totuuden ja Brandt oli diplomaaattinen, mutta väärässä.

Onko suomettumisen haamu edelleen olemassa Euroopan unionin pyrkiessä yhtenäiseen esiintymiseen Venäjän suhteissa, mikä oli jälleen esillä Salisburyn myrkkyiskun yhteydessä? Mikä on Suomen vastuu siitä, että suomettuminen ymmärretään oikein sen ongelmakohtia peittelemättä, saati että niitä pyrittäisiin selittelemään parhain päin menestystarinana?  Venäjän federaation suurlähettiläänä 1992-96 toiminut Juri Derjabin välitti epäsuoraa arvostelua Suomen valtiojohtoa kohtaan, kun hän toi esille Turun Sanomissa 10.12.2009, että "suomalaiset vaikuttivat itse suomettumisen syntyyn. Neuvostoliittoa silitettiin vapaaehtoisesti myötäkarvaan".

Hieman myöhemmin ennen kuolemaansa Derjabin avautui Helsingin Sanomille 28.10.2012 sanomalla, että "puhe Suomen ja Neuvostoliiton ystävyydestä oli liturgiaa". Kekkosen ihailijaksi tunnustautunut Derjabin myönsi Neuvostoliiton puuttuneen Suomen sisäisiin asioihin 1961 niin sanotun noottikriisin avulla. "Piti turvata Kekkosen voitto vuoden 1961 vaalissa." Hän tekeekin dramaattisen yhteenvedon: "Suomettuminen oli kaksisuuntainen latu. Monet suomalaiset käyttivät Kremlin korttia etuihinsa." Erikseen hän arvostelee vielä KGB:n päällikkönä toiminutta Viktor Vladimirovia tämän muistelmista, joita hän pitää "viekkaina". "Suomalaiset pitivät häneen innokkaasti yhteyttä ja antoivat tietoja."

Derjabin oli itse huonon näkönsä takia jätetty varsinaisen KGB-uran ulkopuolelle. Hän kävi diplomaattien koulutukseen tarkoitetun korkeakoulun, mutta sai sen yhteydessä erikseen tiedustelukoulutusta, kuten kaikki itänaapurin diplomaatit aikanaan ja ehkä tänäänkin. Hänen todistamisensa suomettumisesta olisi syytä ottaa vakavasti, kun pyritään luomaan kykyä puolustautua hybridivaikuttamista vastaan. Lähihistoriasta ei tulisi antaa valheellisia todistajalausuntoja. Tällaisesta voi ottaa esille tuoreen esimerkin. SDP:n entinen puoluesihteeri antoi Helsingin Sanomille 70-vuotihaastattelun, jossa oli sinänsä avointa tilitystä kanssakäymisestä KGB:n Helsingin päällikön Feliks Karasevin kanssa 1980-luvun lopulla. Jostain syystä ex-puoluesihteeri korostaa, että "kirkkaana oli meillä puolueessa sovittu, että papereita ei anneta, mutta muutoin voidaan pitää yhteyttä".

Nuoren polven historioitsija Aleksi Mainio kertoo tuoreessa teoksessa Erkon kylmä sota, miten SDP:n johtaviin poliitikkoihin kuulunut  YLE:n pääjohtaja Erkki Raatikainen tapaili säännöllisesti KGB:n Albert Akulovia ja luovutti tälle myös papereita. Supo määritteli Raatikaisen  KGB:n "vaikutusvalta-agentiksi", mutta ei kyennyt tekemään mitään Raatikaisen käräyttämiseksi. Tämän blogin kirjoittaja on viimeksi yhdessä Jarmo Korhosen kanssa teoksessa Kremlin jalanjäljet tuonut esille muita SDP:n johtavien poliitikkojen KGB- ja DDR:n Stasi-tapaamisia, joissa yhteyksissä on luovutettu papereita KGB:lle ja Stasille. On kuitenkin selvä, että SDP osallistui myös KGB:n aktiivisiin toimenpiteisiin, joiden avulla tiedustelupalvelu ajoi eteenpäin tavoitteitaan Suomessa, mihin usein kuului vastustettavien poliitkkojen tai virkamiesten maineen likaaminen. Tällainen operaatio oli SDP:n puoluesihteerivalinta 1969, johon liittyi Päivän Sanomien päätoimittajan Eero Santalan yhteistyö Akulovin kanssa. Tuskin ilman SDP:n yhteistyötä lehti olisi nimennyt kymmenkunta sosialidemokraattia neuvostovastaiksiksi, joiden valinta tuli estää. Moskovan media lainasi  uutisen, jonka seurauksena yksikään nimetyistä ei uskaltanut asettua ehdolle. Santala on myöhemmin paljastunut KGB:n luottamukselliseksi kontaktiksi peitenimellä "Samuel".

Näin ollen on järkevää myöntää, että suomettuminen oli iso ongelma, joka mädätti poliittista kulttuuria, eikä ollut siten "menestystarina". On erityisen huolestuttavaa, että aikalaistodistamisissa kierretään totuutta ja suoranaisesti valehdellaan. Näin vaikeutetaan historiantutkimusta. On erityisen ongelmallista, että jatkuvasti keskeisimmät todistamiset saadaan suomettumisesta ulkomailta, ei niiden toimesta, jotka ovat käytännössä edesauttaneet suomettumista, joko oman poliittisen edun tai taloudellisen hyödyn takia.  On kysyttävä, missä määrin suomettumisen peittely rajoittaa Suomen kansainvälisen liikkumatilan maksimointia 2018. Lähimenneisyydessämme ei ole häpeämistä, mutta suomettumisen peittely vahvistaa, että joillakin häpeä on ongelma, joka tulee torjua häpeämättömyydellä. "Kansa ei suomettunut", kuten Max Jakbsonilla oli tapana todeta, mutta "poliittisessa eliitissä oli suomettuneita". Tämän takia ei historiaa tule vääristellä.