Kreikkaa ei tule ajaa ulos eurosta - pelissä Euroopan vakaus

Saksa on ollut kylmän sodan jälkeen Euroopan rauhan ja vakauden tärkein ankkuri. Yhdistynyt Saksa on noussut kuitenkin tarkoituksella hitaasti EU:n johtavaksi valtioksi. Kylmän sodan jälkeen ruorissa oli ensin lyhyen aikaa Ranska, sitten Saksa ja Ranska yhdessä, mutta Saksan liittokansleri Angela Merkelin aikana yhä enemmän yksin Saksa, mutta hyvin vastahakoisesti. Tämä on näkynyt Kreikan velkakriisin hoidossa, jonka ratkaisun viivästyminen on hidastanut ei vain euroalueen kasvun käynnistymistä, vaan luo laajemmin epävakautta Euroopan turvallisuusjärjestykseen. Kreikan velkakriisin ratkaisemisessa Saksa on osoittanut heikkoa johtajuutta, vaikka monien mielestä Merkel on nimenomaisesti ollut vahva johtaja välttämällä sanelupolitiikkaa. Toisaalta ongelmat joskus kasautuvat ellei niitä ratkaista ajoissa. Näin on käynyt Kreikan velkakriisin hoitamisessa. Saksan ankkuri on irtoamassa ja Eurooppaa uhkaa ajelehtiminen.

Kreikan kriisillä on ei vain taloudellisia vaan monia poliittisia ja turvallisuuspoliittisia, pahimillaan geostrategisia seurauksia. Perussuomalaisten ja monien muiden oikeistopopulististen ja eurokriittisten liikkeiden tavoitteena on sinänsä Euroopan unionin heikentäminen. Tänään niiden tavoitteen jakaa tässä Venäjä, joka haluaa vahvistaa  vastapainoksi Euraasian unionia. Blogissaan 2.5. 2010  perussuomalaisten puheenjohtaja, kansanedustaja Timo Soini (ps.) totesi: ”Kreikka ulos euroalueesta ja tulevan drakman devalvaatio 30–40 prosentilla ja EU:n hajauttaminen talous- ja vapaakauppaliitoksi”.  Soini tuskin on ulkoministerinä muuttanut kantaansa, kun hän nyt korostaa olleensa oikeassa jo viisi vuotta. Mutta onko tämä samalla Suomen kanta?

Olen siinä käsityksessä, että ulkoministeriössä on nykyisin yksi merkittävä perusheikkous: strategisen ”osaamiskeskittymän” uupuminen hallinnosta, jollaisesta huolenpito on hyvän ja onnistuneen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ensimmäisiä edellytyksiä. Tämä puute selittää epäonnistumisen Venäjän kehityksen arvioimisessa, mutta epäonnistumisen myös yleisemmin maan turvallisuuspoliittista ja kansainvälistä asemaa koskevissa  arvioinneissa. Muutoinhan Suomi ei olisi hävinnyt Luxemburgille YK:n turvallisuusneuvoston äänestyksessä 2012 tai sulkenut keskustelua vuosikausiksi NATO-jäsenyyden eduista ja haitoista. Pienen maan on erityisesti oltava selvillä strategisen turvallisuusympäristön kehityksestä. Strategisten kysymysten osaamisvaje ei ole UM:ssä syntynyt Soinin aikana vaan jo paljon aiemmin, eikä sen perusteellista käsittelyä ole syytä jatkaa tässä blogissa yhtään sen enempää. 

Etenkin Venäjän voimapolitiikan seurauksena Suomelle Euroopan unionin kehitys on tänään paljon tärkeämpää kuin 2010, kun Soini toivoi Kreikan lähtöä eurosta ja unionin hajauttamista talous- ja vapaakauppaliitoksi. Soinin kannattaisi harkita vuonna 2010 esittämiään näkemyksiä vakavasti uudestaan Suomen turvallisuuden ison kuvan kautta. Mikäli ulkoministerin toive nimittäin toteutuisi, sillä olisi etenkin Suomen kannalta kielteisiä, turvallisuuspoliittisia  seurausvaikutuksia, kun Kreikka liukuisi ainakin lähemmäksi Venäjän poliittista satelliittijärjestelmää. Todennäköiset sotilaalliset jännitteet NATO:n sisällä kasvaisivat, mikä heijastuisi myös Itämeren alueelle.

Toisekseen Kreikan lähtö eurosta syventäisi varmuudella  Suomen taloudellista lamaa. Kreikka tarvitsee selkeän ja vakaan pitkän aikavälin kehitysohjelman. Siihen liittyvät Kreikan velkojen jonkinlaiset uudelleenjärjestelyt, jollaista nyt tätä kirjoitettaessa myös Saksa IMF:n ja Ranskan ohella nähtävästi pohtii. Vuonna 1953 Saksa sai anteeksi jäljellä olleet sotakorvaukset Lontoossa Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian välisissä neuvotteluissa. Tämä anteeksianto yhdessä Marshall-avun kanssa loivat edellytykset Saksan talousihmeelle. On tietenkin ymmärrettävää, että Suomessa velkojen anteeksiantoa karsastetaan, koska me maksoimme Neuvostoliitolle kovat sotakorvaukset viimeistä penniä myöten ja selvitimme laman 1990-luvulla ilman ulkopuolisten apua. Mutta oliko se oikein, on toinen asia. Myös Suomi olisi ollut oikeutettu velkahelpotuksiin 1950 ja 1992. 

Saksan ja sitä seuranneiden maiden (kuten Suomen) viivyttely Kreikan velkakriisin hoitamisessa on vaikuttanut kielteisesti Euroopan turvallisuuskehitykseen. Tämä näkyy Välimerellä ja Itä-Ukrainassa, mutta voi vielä kärjistyä uusina kriiseinä keskisessä Euroopassa. Saksan kannalta mikään ei voi olla kielteisempää kuin se, että Yhdysvallat passivoituu Euroopan turvallisuuden takaamisessa ja epävakausvyöhyke lähestyisi idästä Keski-Eurooppaa lähikuukausina. Onkin odotettavissa, että Kreikan velkakriisin loppuarvioinneissa ei enää puhuta niinkään Kreikan veloista kuin Saksan turvallisuudesta.