Kreikan velkakriisin hoito on heikentänyt Suomen kansainvälistä arvostusta

Kreikan pääministeri Alexis Tsipras ilmoitti maansa TV-haastattelussa, että hän ei usko sopimukseen, joka Kreikan veloista saatiin aikaiseksi Brysselissä, mutta sopimuksen saaminen oli välttämätöntä, koska Kreikan ja kreikkalaisten etu saneli ratkaisun. Suomen pääministeri Juha Sipilä (kesk.) sanoi puolestaan Brysselin 17 tuntia pitkän maratonistunnon jälkeen, että hän ei voi edistää sellaista asiaa, johon hän ei  itse usko. Sipilän lausuntoa on tulkittu niin, että Suomi valmisteli Kreikan sopimuksen kaatamista. Eräiden kansainvälisten mediatietojen mukaan Suomen rinnalla oli loppuun saakka Hollanti. Kreikalle olisi käytännössä näytetty tietä ulos eurosta, mitä arvelin jo aiemmin (blogi 13.7.). Suomen hallituksen tulisi avoimesti  kertoa, mitä seurauksia Grexitistä olisi Suomelle ja Euroopalle. 

Joskus sopimuksia tehdään tilanteessa, missä on mahdotonta arvioida seurausvaikutuksia, koska sopimuksesta pidättyminen olisi myös ratkaisu. Sipilän yksi edeltäjistä, pääministerinä eri otteeseen toiminut Kyösti Kallio (maalaisliitto) totesi tasavallan presidenttinä 13.3.1940 allekirjoitettuaan Talvisodan rauhansopimuksen, että ”halvaantukoon käteni joka tämän sopimuksen on allekirjoittanut”. Hän piti sopimusta nöyryytyksenä, ja piti ehtoja liian kovina. Kallio kuitenkin taipui koska maan etu sitä vaati. Valtionjohtajan on tärkeää ymmärtää erottaa omat käsitykset ja mieltymykset ratkaisuista, joita on tehtävä, vaikka ne sotisivat omia uskomuksia vastaan. Tsipras oli valmis loppuvaiheessa uhraamaan oman asemansa.

Halusivat suomalaiset sitä tai eivät, Kreikan velkakriisin ratkomisessa Suomen valitsema linja ei ole tietenkään ristiridaton. Kamreerimainen kirstun vartiointi on yleisperiaatteena järkevä. Suomenkin perustuslaissa voisi olla Sveitsin mallin mukaisesti erityinen velkajarru, jolloin lainsäätäjä joutuisi aina arvioimaan lain seuraamuksia julkisen velan kasvun näkökulmasta eli lain perustuslaillisuutta. Poikkeuksellisissa kriisitilanteissa on haettava poikkeuksellisia ratkaisuja. Alusta alkaen Kreikan velkakriisi erottui euroalueen ongelmamaiden keskuudessa erityisen vaikeaksi ongelmaksi. Suomen linja luotiin jo Mari Kiviniemen (kesk.) mutta selkeästi Jyrki Kataisen (kok.) hallituksen aikana, jolloin Suomi erottui muista euromaista vaatimalla ja saamalla vajaan miljardin  euron vakuudet talvella 2012. 

Samalla alkoi Suomessa Kreikan ongelman irrottaminen kriisin isommasta kuvasta. Vuoden 2008 finanssikriisi ei alkanut Kreikasta, vaan Yhdysvalloista. Euron koossapysymisessä on kysymys Euroopan yhtenäisyydestä. Hieman mielikuvitusta käyttäen voisi ajatella, että vammautunutta europerheen lasta on käsitelty kuin se olisi periaatteessa terve, mutta hyvin huonokäytöksinen lapsi. Columbia-yliopiston professori, maineikas velkakriisikysymysten asiantuntija, Jeffrey Sachs syyttää kaikkia euromaita huonosta Kreikan kriisin hoidosta: ”Jokainen maa on ajanut vain omaa etuaan. Jos neuvottelut olisi käyty ammattimaisesti eikä poliittisia irtopisteitä keräillen, kiista olisi voitu sopia kauan sitten. Tämä koskee kaikkia osapuolia mutta erityisesti Kreikan velkojia."

Sachs on oikeassa. Suomessa Kreikan velkakriisi politisoitui täysmääräisesti. Kreikan velkakriisin ratkaisun kanssa Suomen saamilla vakuuksilla ei ollut tietenkään mitään tekemistä. Niillä hoidettiin Suomen sisäpolitiikkaa. Sen sijaan vakuuskiistely johti siihen, että Suomi menetti lokakuussa 2012 YK:n  turvallisuusneuvoston vaihtuvaa paikkaa koskevassa äänestyksessä loputkin länsiryhmän horjuvat maat, jotka kääntyivät Luxembourgin kannalle. 

Suomi menettää  kovan linjansa takia ystäviä ei vain Kreikassa. Saksa kestää kritiikin, mutta pieni Suomi tuskin. Tämä on seurausta myös siitä, että kansainvälisissä medioissa esille nousi  oikeistopopulisteina pidetyt perussuomalaiset, joiden arveltiin viime vaiheessa kaatavan Brysselissä vaivoin aikaansaadun sopimuksen. Saksassa ei hallitusta syytetä oikeistopopulismista, mutta Suomen kohdalla ei kampeerilinja ole uskottava selitys. On yksi asia arvostella EU:ta virheistä, toinen asia on vastustaa Eurooppa-projektia ideologisista  ja turvallisuuspoliittisista syistä. Tämä epäilyksen varjo ulottuu nyt aiempaa enemmän Suomen ylle.

Suomen kannattaisi arvioida valittua linjaa myös siitä näkökulmasta, että euron vakauttaminen ja euroalueen kasvun vahvistuminen ovat osa transatlanttista kumppanuutta. Yhdysvallat on vaatinut EU:lta jo pitkään tehokkaita toimenpiteitä Kreikan velkakriisin ratkaisemiseksi. Onko alkamassa ”toinen Normandian maihinnousu”, eli Yhdysvaltojen tukema Euroopan pelastaminen, jää nähtäväksi. Yhdysvaltain valtiovarainministeri Jack Lew tapaa tänään Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Scäublen. Yhdysvallat on kiittänyt saavutettua Brysselin sopimusta, vaikka ilmeistä on, että Washingtonissa ollaan huolissaan sopimuksen ankarista ehdoista. 

Myös IMF on salaisessa mutta vuodetussa raportissaan päätynyt kannalle, että ilman velkahelpotuksia ei Kreikan taloutta saada tervehdytettyä. Kahden vuoden päästä uhkaa julkinen velka  nousta 200%:n tasolle  bruttokansantuotteesta. Jos velkahelpotuksiin päädyttäisiin, ei Suomen vakuuksilla olisi enää nähtävästi merkitystä. Suomen hallituksen tulisi perustella, miksi se ajaa käytännössä linjaa, jonka päässä on joko Grexit tai Kreikan pysyvä rampautuminen. Mutta sekään ei pelasta sitä maineen menetystä, joka on jo seurannut Suomen kylmästä eurokriisin ratkaisulinjasta. Tässä ei ole avuksi edes se ministeri Jaakko Iloniemen mainitsema näkemys, että pääkaupunkien pienissä päättäjäpiireissä aina tiedetään, mitä Suomi toden teolla haluaa. Eikä Suomen mainetta pelasta  edes se, että lopulta toteutuisi Grexit. Maine saavutetaan silti uudestaan teoilla ja ajan kanssa.